Irrallaan

Tänne muutto ei todellakaan ole ollut elämäni helpoimpia juttuja. Suomessa olin tottunut ankkuroimaan arkeni moniin erilaisiin asioihin ja nuoresta asti minulla on ollut jatkuvasti monta rautaa tulessa. Ympärillä tai vähintään puhelinsoiton päässä oli muutama hyvä ystävä, vanhemmat ja iso joukko kavereita. Lisäksi opinnot, työt ja harrastukset veivät välillä mukanaan niin, että hyvä kun ehti kotiin nukkumaan. Muistan elämästäni vaiheen, kun kävin yliopistolla 2-3 kertaa viikossa, tein satunnaisesti opettajan sijaisuuksia kolmella eri paikkakunnalla, lauloin bändissä, kävin maalauspiirissä, viulutunneilla ja joogassa ja pidin pianotunteja muutamalle tutulle lapselle parina iltana viikossa. Tietenkin myös näin ystäviäni ja vanhempiani, tein koulutehtävät, kotityöt sekä muut arkipuuhat ja harjoittelin laulamista ja viulun- ja pianonsoittoa.

Muutto toi mukanaan täydellisen muutoksen elämäntavassa. Toisaalta tauko tuli oikein hyvällä hetkellä, sillä aloin olla aika puhki jatkuvasta juoksemisesta paikasta toiseen. Aluksi oli ihanaa levätä ja ottaa rennosti, mutta vähitellen elämä alkoi myös tuntua vähän tyhjältä. Aamuisin noustessani sängystä minulla ei ollut aikatauluja noudatettavana ja olin vähän tuuliajolla pitkän aikaa, kun en osannutkaan itse asettaa tavoitteitani. Aikaisemmin kalenteri oli pitänyt huolen siitä, mitä milloinkin teen! Opiskelumotivaatio oli nollassa, koska tutkinnollani tuskin tekee täällä mitään. Samalla myös paikan vieraus alkoi ahdistaa: en tunne ketään, en edes ympäristöä, ja puhuminenkin on vaikeaa. En varmaan liioittele, kun sanon, että masennuin.

Vain vähitellen solmut alkoivat aueta. Ensimmäinen hyvä päätös oli etsiä jokin harrastus. Liityin kuoroon, ja siellä käyminen on pitemmällä tähtäimellä kohentanut itseluottamustani, parantanut kielitaitoani ja tuonut vähän ryhtiä elämään jokaviikkoisten harjoitusten muodossa. Toukokuussa sain lopulta pianoni tänne, ja soittaminen auttoikin valtavasti tunteiden käsittelyssä. Kesällä vietimme kuukauden Suomessa ja sen aikana muistin taas, minkälainen oikeastaan olen. Palattuamme takaisin, hankin itselleni toisen harrastuksen, nyrkkeilyn, ja totuttelin uuteen viikkorytmiin, jossa käyn harrastuksissa 3-4 iltana viikosta. Gradun kirjoittaminen oli tosin hunningolla, kun siinä ei edelleenkään tuntunut olevan mitään järkeä. Syksy siis kului vielä masennuksen kanssa kamppaillessa, mutta joulua kohden mieli jostain syystä seestyi.

En tiedä, mikä oli se ratkaisevin ajatus, mutta luulen, että mielessäni asiat vain loksahtivat paikoilleen. Ehkä lopultakin hyväksyin sen, että kyllä, jouduin luopumaan monesta asiasta tänne muuttaessani, mutta että se ei ole maailmanloppu. Ehkä hyväksyin myös itseni sellaisena kuin olen eli tässä ympäristössä erilaisena: erinäköisenä, kielipuolena, muukalaisena. Ymmärsin myös, että samalla tavalla kuin Suomessa olen luonut verkostoni ja kasvattanut juureni, tulen ne ennen pitkää luomaan myös täällä. Itsestänihän kaikki on kiinni. Hetkessä muutin tapaani ajatella ja suhtautua asioihin ja olen voinut siitä lähtien huomattavasti paremmin.

Uskon, että harrastuksilla on ollut suuri vaikutus muutokseen. Musiikki on kahdeksanvuotiaasta saakka ollut todella tärkeä ja kiinteä osa jokapäiväistä elämääni nimenomaan soittamisen ja laulamisen merkeissä, joten kuorossa käyminen auttoi minua löytämään kaiken henkisen kaaoksen keskeltä palan sitä ihmistä, joka olen aina ollut. Nyrkkeillessä taas joudun haastamaan itseni aivan ennenkokemattomalla tavalla ja käsittelemään pelottaviakin tilanteita ja tunteita hetkessä eläen. Harrastusten merkeissä tapaan ihmisiä ja heidän kanssaan jutellessa kielitaitoni kohentuu. Tuntuu hyvältä huomata, että uusi ympäristö ei olekaan enää yhtä pelottava kuin aikaisemmin.

Gradunkin kirjoittaminen innostaa aivan eri tavalla nyt. En enää ajattele tekeväni sitä saadakseni oman alan töitä, vaan pikemminkin saadakseni yhden haasteen päätökseen. Sen jälkeen sitten katsotaan, mitä uusia haasteita elämä tuo tullessaan.

Mikä viikonloppu!

P lähti tänään takaisin hyiseen Suomeen. Meillä oli kyllä tosi onnistunut viikonloppu ja vaikka touhua riitti, ehdimme myös lepäillä sopivassa suhteessa. Riviera on siitä mukava paikka, että täällä ei ole varsinaisia must-see nähtävyyksiä, joten lomalla voi oikeasti vain ottaa rennosti ja nautiskella.

Perjantaina haimme P:n Nizzan lentokentältä ja ajoimme saman tien Ventimigliaan myöhäiselle lounaalle. Ventimigliassa oli suloinen tunnelma: markkinapäivä ja aurinkoinen, melko lämmin sää. Oli aivan ihanaa herkutella maailman parhailla pizzoilla maailman parhaassa seurassa. Illalla ei kyllä sitten enää ruoka maistunutkaan, kun kaikkien mahat tulivat sen verran täyteen. Loppupäivä meni muutenkin rauhallisissa merkeissä koti-iltaa viettäessä. Tunnin happihyppelylle sentään kävimme tyttöjen kesken.

Auringonpaiste jatkui lauantaina, ja me tytöt hyppäsimme autoon ja hurautimme au pair -aikojen kotikylääni Ezeen. P sai kunnon annoksen kulttuurikoulutusta jo menomatkalla, kun pysähdyimme Monacossa postiin. Jouduin parkkeeraamaan auton aika huonoon paikkaan, joten jätin vain periranskalaiseen tyyliin hätävilkut päälle ja seurailin tilannetta postista. Aika pian paikalle ajoikin poliisiauto, josta nousi poliisi kiertelemään autoamme. Laukkasin paketteineni paikalle selvittämään tilannetta, väläytin leveän, aseistariisuvan hymyn ja selitin poliisille, että siirrän auton parin minuutin päästä. Poliisi heltyi ja pääsin jatkamaan asiointiani postissa. P totesi huvittuneena, ettei olisi mennyt Suomessa läpi.

Ezessä oli huomattavasti rauhallisempaa kuin turistisesongin aikana, joten vuoristokylän kiertäminen oli oikein miellyttävää. Nopeastihan paikka oli nähty, mutta ainakin P sai otettua hienoja valokuvia sekä ostettua postikortit ja pari pientä ruokatuliaista. Kun nälkä alkoi kolkutella vatsassa, lähdimme takaisin kotiin. Illalla A meni katsomaan pöytätennismatseja stadionille ja mekin lähdimme myöhemmin käymään siellä. Kävimme samalla kaupassa vertailemassa Carrefouria Suomen marketteihin. Pienet on meillä ilot.

Sunnuntai oli yllättäen sateinen, ja masentavan sään takia Monacon kiertokävely sai jäädä. Aamupäivän jumitimme kotona: A pelasi tietokoneella, P ihaili maisemaa ja pohdiskeli ja minä soitin pianoa ja lauloin. Lounaan jälkeen painostin muita lähtemään jälkkäreille kaverimme M:n kahvilaan, vaikkei ollut varmaa, onko paikka edes auki niin huonolla säällä. Onneksi menimme, sillä istuimme kahvilassa lopulta melkein kaksi tuntia nautiskellen kakkupaloistamme ja lämpimistä juotavistamme sekä höpötellen niitä näitä. M:kin ehti istumaan kanssamme pitkät tovit sateen pitäessä asiakkaat kotosalla. Illalla menimme kaiken lisäksi vielä nelistään syömään Monacon Brasserieen, joten loppujen lopuksi sadepäivä ei olisi voinut paremmin sujua.

Maanantaiaamuna P:n ensimmäinen kysymys oli, paistaako aurinko... Ja paistoihan se lähes pilvettömältä taivaalta! Olimme ihan fiiliksissä hyvästä säästä, sillä olimme sopineet jo perjantaina, että maanantaina menemme Nizzaan. Pääsimme lähtemään älyttömän myöhään, vasta joskus vähän ennen kahtatoista, mutta eihän se mitään haitannut. Jäimme bussista poin Nizzan satamassa ja kävelimme rannanmyötäisesti kohti vanhaa kaupunkia. Meri oli hurjan kaunis auringon loisteessa, ja jälleen kerran olin iloinen siitä, että on vasta helmikuu ja kaupunki on kesään verrattuna niin rauhallinen. 

Vanhan kaupungin tunnelma oli hurmaava sekoitus hyväntuulisen eloisaa ja lempeän leppoisaa. Kävelimme rauhallisesti kohti Chez Renéä, jonne halusin viedä P:n maistelemaan soccaa, ja hetken mielijohteesta ostimme jonkun pikkukadun boulangeriesta chèvre-fougassen eli eräänlaisen focaccian ja pizzan hybridin. Socca-paikkaa kohti kävellessämme P:n kulttuurikoulutus jatkui, kun yksi mies huikkasi meille "Bon appétit!" ja kysyi sitten, mitä olimme ostaneet lounaaksi ja halusi tietää muutakin meistä. Hän oli itse asiassa tosi mukava ja olin sen verran seurallisella tuulella, että jatkoin juttua, ja sitten kävikin ilmi, että myös hän soittaa ja laulaa. Vaihdoinkin mielelläni yhteystiedot ennen kuin tiet erosivat, koska musiikkikontakteja ei todellakaan voi olla liikaa.

Chez René oli suljettu ja jouduimme palaamaan vähän matkaa takaisin toiseen socca-paikkaan. Jonotimme tiiviisti iholle jonossa tulevien ranskalaisten kanssa ja otimme annoksen soccaa mukaan. Löysimme oikeustalon edestä aurinkoisen aukion, jonka suihklulähteen reunalla lounastimme. Tulimme eväistämme niin täyteen, ettei edes jälkiruualle jäänyt paljon tilaa, vaikka suunnitelmana oli maistella kaikkea ihanaa, mitä herkkupuotien näyteikkunoissa näkyy. Herttaisesta keksikauppa La Cure Gourmandesta ostin sentään pari mantelikeksiä tuliaisiksi A:lle. Lounaan jälkeen jätimme vanhan kaupungin ja kävelimme kohti Avenue Jean Medecinin kauppoja. P löysi Galeries Lafayettelta söpön Desigual-mekon ja minä Nice Étoilen Espritistä pari perustoppia. Aloimme olla jo aika poikki, joten raahustimme väsyneinä kohti bussipysäkkiä, jossa saimme  nousta suoraan bussin kyytiin, eikä tarvinnut odotella. Tulimme kotiin puoli seitsemän jälkeen. Ilta meni taas mukavasti ja rauhallisesti kotona jutellessa ja vähän herkkuja napostellessa.

Viikonloppu oli aivan huippumukava, ja oli ihanaa saada viettää aikaa ystävän kanssa oikein kunnolla. Jo pitkään tapaamiset ovat olleet aika nopeita, eikä nykyään tule Skypesta huolimatta puhuttuakaan kovin usein. Kiitos P ja tervetuloa uudelleen!

Jeij!

P tulee huomenna! Ihan mahtavaa. :) Bloggailemaan en aio edes yrittää ehtiä ja nytkin tekee tiukkaa. Täällä on nimittäin kovat valmistelut käynnissä. Meidän 33 neliöinen asunto repeilee liitoksistaan jo kahden ihmisen majoittajana, joten kaikki ylimääräinen tavara pitää saada ängettyä pois tieltä, ettei meiltä kaadu seinät viikonlopun aikana. :) Koko päivä ollaan touhuttu, ja mun pitäis vielä jaksaa siivota kylppäri, pestä vähän pyykkiä ja laulaa kuin pieni enkeli illan 2 tunnin kuoroharkoissa. No, kyllähän sitä jaksaa, kun on kivaa tiedossa.

Palailemisiin ensi viikolla!

Ahkera

Minun pitää nyt ihan tänne tulla uhoamaan, että tein gradua tänään ja vähän eilenkin! Eihän sen nyt tietenkään pitäisi olla mikään maailmaa mullistava uutinen, mutta kun graduntekele on roikkunut matkassa mukana jo vähän pidemmän aikaa, sen edistymisestä oppii olemaan varauksettoman innoissaan ja onnellinen. Laskelmieni mukaan työskentelin tänään kuusi tuntia eli tuossa ajassa pääsee jo vähän eteenpäinkin. Tiedonhakuun menee tosin edelleen yllättävän paljon aikaa, vaikka materiaalia on vajaan puolentoista vuoden aikana kertynyt mappeihin, tietokoneelle ja kirjahyllyyn ihan mukavasti. Sitä vain ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi... 

Sen olen kyllä huomannut tämän ja eilisen päivän aikana, että tosi paljon tietoa on jo tallessa päänupissa ja kirjoittaminen on nyt paljon helpompaa kuin vuosi sitten, jolloin vasta tutustuin kirjallisuuteen, litteroin aineistoani ja yritin hahmottaa, mistä koko touhussa on kysymys ja mitä tarkalleen ottaen haluan tutkia. Olen tehnyt vähän sitä sun tätä näiden nopeasti kuluneiden kuukausien aikana ja, vaikkei gradu sinänsä ole näyttänyt välillä etenevän mihinkään suuntaan, on kokonaisuus selkiytynyt mielessäni valtavan paljon tänä aikana. Tietenkin siitä on kiittäminen myös niitä tuskallisia aineiston analysoimiseen ja luokitteluun käytettyjä päiviä, jolloin tunsin itseni masentavan tyhmäksi ja riittämättömäksi.

Olen työskennellyt nyt kahden ensimmäisen luvun parissa ja olen valtavan tyytyväinen tulokseen. Osan tekstistä olin jo kirjoittanut aiemmin, ja tiukan lisäilyn, karsimisen ja muokkauksen jäljiltä teksti vaikuttaa nyt loogiselta ja harkitulta. Katsotaan sitten myöhemmin, meneekö vielä jotain uusiksi vai kelpaavatko sivut melkein sellaisinaan lopulliseen tutkielmaan. Kaiken lisäksi minulla on ollut hauskaa, koska olen oikeasti kiinnostunut aiheestani, joka yhdistää opinnot ja työkokemukseni rakkaaseen harrastukseen. 

Kirjoittelin itselleni jo huomiselle ylös muutaman tehtävän gradun suhteen ja siihen oheen lisäsin oikein kunnon kannustustekstin. Olen kuukausikaupalla tuntenut olevani epäonnistunut opiskelija, ja olen vihdoinkin oivaltanut, ettei tuollaisella negatiivisella asenteella mikään tulekaan valmiiksi. Tästä eteenpäin keskitynkin ajattelemaan positiivisesti sekä itsestäni että tutkielmastani ja olen varma, että tuloksia syntyy. 

Optimistiksi ei voi tulla tai optimisti ei voi olla kuin optimistisesti ajattelemalla, ja jos en maailmassa mitään muuta voi muuttaa, voin ainakin muuttaa sen, kuinka suhtaudun asioihin. Iloa ja valoisia ajatuksia jokaisen päivään!

Ystävänpäivän kunniaksi

Ystävänpäivän kunniaksi kerron, kuinka me tapasimme A:n kanssa. Tästä myös usein kysellään meiltä mitä omituisimmissa tilanteissa.

Toissa kesänä tulin au pairiksi Rivieralle ihan tähän Monacon lähelle. Pieni Suomi-tauko tuntui silloin hyvältä idealta ja ajattelin saavani ranskan opintoihini lisäpotkua lähtemällä oppimaan kieltä ihan paikan päälle. Ensimmäinen kuukausi kului nopeasti uutta oppiessa, töitä tehdessä ja ympäristöön tutustuessa. Kun alkuhuuma sitten viidennen Ranska-viikon alussa yhtäkkiä loppui, iski järkyttävä koti-ikävä - aivan totaalinen 'ennui', johon oli moniakin syitä. 

Yksi iso syy oli että, kävimme usein ulkona Monacossa alueen muiden suomalaisten au pairien kanssa ja tämän kaupungin yöelämän ja ihmisten pinnallisuus yökötti, vaikka yritinkin sopeutua siihen. Aluksi tietenkin kaikki tuntui upealta - samppanjan siemailu jossain hienossa baarissa uusien tuttavuuksien tarjoamana tai jatkot huvipurrella F1-viikonloppuna - mutta äkkiä sen tajusi, ettei hienon kuoren alla ole oikeasti yhtään mitään.

Kun sen kamalan, viidennen viikon perjantaina olin lähdössä tyttöjen kanssa ulos, olin jo todella kyyninen. Kaiken lisäksi juuri ennen lähtöä vanhempani soittivat ja kertoivat, että toinen koiristamme oli jouduttu lopettamaan sinä päivänä... Tuon uutisen jälkeen en edes halunnut lähteä mihinkään yökerhoon istumaan ja teeskentelemään iloista, mutta isäni puhui minut ympäri. 

Niinpä sitten tunteja myöhemmin istuin Monacon Brasseriessa tyttöjen kanssa, kun seuraamme liittyi joku tuntematon tyyppi. Itse olin tarkoituksella valinnut istuimeni niin, ettei vahingossakaan kukaan pääse minulle juttelemaan, joten toinen tytöistä sai pitää miehelle seuraa. Pian myös tyypin kaveri tuli pöytäämme istumaan. Kun siirryimme baarin ulkopuolelle, miehet seurasivat mukanamme ja yhtäkkiä se tyyppi eli A kääntyi minun puoleeni. Koska hän oli hassu ja kohtelias, juttelin takaisin ihan omana itsenäni, ja minulla oli aidosti hauskaa. Suhteellisen lyhyen tuokion aikana hän onnistui piristämään mieltäni höpöttelyllään ja ennen meidän tyttöjen lähtöämme seuraavaan paikkaan kiitinkin häntä ja selitin, ettei päivä ole ollut ihan sieltä parhaasta päästä. A vaati saada puhelinnumeroni ja vannoi ottavansa yhteyttä heti seuraavana aamupäivänä. Ajattelin kuitenkin yhä kyynisesti, että niin varmaan, mutta hellyin kuitenkin antamaan numeron.

Seuraavana päivänä heräilin aika myöhään ja kuinka ollakaan kännykkä piippasi viestin merkiksi ennen kuin ehdin sängystä nousta. A siellä kyseli lauantaipäivän suunnitelmiani ja muutaman tekstiviestin jälkeen meillä oli lounastreffit sovittuna Nizzaan. Laittauduin pikavauhtia valmiiksi ja hyppäsin bussiin tietämättä yhtään, mitä odottaa. Treffit kuitenkin onnistuivat yli odotusten ja vaikka ilmassa oli lievää hermostuneisuutta, meillä oli mahdottoman mukavaa. Aika kiisi ja ensimmäiset treffimme kestivät tuntikausia. 

Seuraavan kerran menimme ulos jo samana iltana ja siitä eteenpäin olemmekin viettäneet kaiken mahdollisen ajan toistemme kanssa aina tähän päivään saakka. <3 Ei elo tietenkään ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta joka päivä meillä on kivaa toistemme kanssa, eikä pusuja ja haleja säästellä.

Rakkautta!

Heti alkuun tiedoksi, että tämä postaus on sitten omistettu nyrkkeilylle. :D Ennen Panaman matkaa ehdin käydä nyrkkeilytreeneissä kolme kertaa ja sittenhän taukoa tulikin taas reilut pari viikkoa. Suomen reissun ajan vaan pääasiassa löhösin ja söin jouluherkkuja, joten meinasin kuolla treeneissä sekä huonokuntoisuuteen että häpeään. Tästä viisastuneena harrastin toisen reissun ajan liikuntaa vetämällä muutamat lyhyet (mutta rankat) nyrkkeilytreenit omin päin ja hikoilemalla myös juoksumatolla ja kuntopyörän selässä. Ja sehän kannatti!

Eilen sitten palasin nyrkkeilyn pariin ja voi sitä ihanuutta! Tein kaikki harjoitukset niin täysiä kuin pystyin. Oli vähän pakkokin, sillä treeneissä oli tällä kertaa paikalla vain miehiä, eikä heidän kanssaan kehtaa löysäillä. Muuten tulee heti kommenttia, että kyllä sä voit ihan lyödä. Oli loppujen lopuksi kuitenkin mukavampaa treenata poikien kanssa, kun seuran tytöistä osa ei ota hommaa ollenkaan tosissaan ja muutama on sitten jo vaarallisen kilpailuhenkinen. Ainakin kaikkien pitempään harrastaneiden miesten kanssa on turvallista ja tehokasta treenata.

Lihakset ja jaksaminen joutuivat kyllä ihan todelliseen testiin, sillä treenit olivat monipuoliset ja kaikki harjoitukset aika pitkiä. Yritin ladata jokaiseen iskuun lopun sparrailua lukuunottamatta niin paljon voimaa kuin mahdollista ja tehdä liikkeet tarkasti ja nopeasti. Aika iso osa 1h 40 minuutin treeneistä mentiin äärirajoilla.

Treenien jälkeen olin koko illan aivan uskomattomassa flow-tilassa, jonka saa vain silloin, kun oikeasti ottaa itsestään kaiken irti sekä fyysisesti että henkisesti. Juuri se nyrkkeilyssä onkin niin ihanaa, ettei se ole pelkkää liikuntaa. Siinä joutuu taukoamatta haastamaan itsensä monella tasolla ja menemään niin sanotusti tulta päin. En voi olla muuta kuin onnellinen, että löysin viime syksynä itselleni näin mahtavan harrastuksen. Kunto on kohentunut sohvaperuna-ajasta valtavan paljon ja joka päivä edelleenkin ihmettelen pohje- ja hauislihaksiani, jotka eivät enää olekaan pehmeät ja muodottomat. En olisi ikinä uskonut innostuvani urheilusta näin paljon...

Tänään kyllä tuntee lihaksissaan, että eilen on tullut tehtyä jotain. Liikkuminen on vähän hankalaa, kun kirjaimellisesti joka paikkaan sattuu, mutta kipuilu vähenee kyllä, kun treeneissä käy säännöllisesti. Ainakin tiedän nyt, mitä kaikkia lihaksia treenaus on rasittanut, ja sen vuoksi tämän pienen kärsimyksen kestääkin mukisematta. 

Jos etsii kokonaisvaltaista, mukaansatempaavaa liikuntalajia, kannattaa ehdottomasti kokeilla nyrkkeilyä. Aikaisemmin pidin sitä ainoastaan väkivaltaisena urheilulajina, mutta se on myös paljon paljon muuta. Suurin osa harrastajista on mukana oikealla asenteella, johon ei todellakaan kuulu toisen mielivaltainen satuttaminen. Jos sitä paitsi haluaa minimoida lajiin kuuluvat riskit, kannattaa ainakin kokeilla kuntonyrkkeilyä. Suosittelen!

Napapiiriltä (melkein) päiväntasaajalle - mitä jäi käteen?

Viitisentoista päivää Suomessa ja saman verran Panamassa puolentoista kuukauden sisään tekee olon matkailun suhteen aika kylläiseksi. Nyt ei tee mieli lähteä hetkeen yhtään minnekään, eikä reissuja ole tällä hetkellä tiedossakaan. Suomeen olisin kyllä periaatteessa valmis palaamaan milloin vaan ja ihan miten pitkäksi aikaa tahansa - siellä kuitenkin on niin paljon minulle rakkaita ihmisiä ja tärkeitä asioita. Panama puolestaan on mielenkiintoinen paikka lomailla, mutta mitta on täynnä pitkäksi aikaa hankalan appiukon takia.

Ensimmäinen Panaman matka vuosi sitten oli kyllä vieläkin pahempi kuin tämä toinen. Silloin olin niin ahdistunut, että vatsa oli lopulta kipeä koko ajan henkisen pahan olon lisäksi. Tällä kertaa olin lähinnä stressaantunut appiukon ollessa kanssani samassa huoneessa. Aivan matkan alkupuolella meille tuli joku väärinkäsitys ja hän huusi, että voimme pakata laukut ja lähteä. Kun tajusin, mistä on kyse, kävin tietenkin selittämässä ja pyytämässä kyynelsilmin anteeksi. Voi, mitä draamaa! Sen jälkeen appiukko oli huomattavasti paremmalla tuulella koko loppuajan, mikä ei tosin tarkoita, että hän olisi ollut hyvällä tuulella...

Kun tervehdin aamuisin, sain hädin tuskin vastaukseksi jonkinlaisen murahduksen. Hymyily tuntui ihan turhalta, koska toisen naama oli peruslukemilla ja pysyi. Hänen kertoessaan esimerkiksi ruokapöydässä jotain, hän ei kertaakaan - siis kertaakaan - katsonut minun päälleni, vaan ainoastaan vaimonsa ja poikansa. Eipä myöskään unohdeta sitä yleistä negatiivisuutta, jonka vaistoaa hänestä hyvin nopeasti. Aika pian päätin, etten yritä tehdä aloitetta mihinkään suuntaan, en sano mitään, olen vain hiljaa ja myötäilen. Alistuin, koska tiesin, että appiukon hirmuvaltaa tarvitsee kestää vain pari viikkoa vuodesta. Yök.

Tällä hetkellä en halua tietää hänestä mitään. Jos kuulen hänen äänensäkin puhelimessa, haluan lähteä pois huoneesta. Olenkohan ihan normaali? Olen allerginen hänelle ja minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka niin epämiellyttävällä miehellä voi olla niin fantastinen poika ja herttainen vaimo. Panaman matkan onnellisin päivä oli lähtöpäivä. En jaksa enää edes potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen kiittämätön, kun en viihdy A:n vanhempien luona. Aivan sama. Onneksi olemme nyt kotona ja appiukko on 10 000 kilometrin päässä. Vaikka isä ja poika soittelevatkin päivittäin työasioiden merkeissä, on ainakin välimatka riittävä pitämään apen poissa meidän parisuhteemme arjesta.

Minulla on aivan tavalliset, mutta erityislaatuisen ihanat vanhemmat. He ovat ottaneet A:n avosylin vastaan, vaikkei heillä ole hänen kanssaan edes yhteistä kieltä. Myös ystäväni ovat olleet aivan mahtavia häntä kohtaan ja parissa vanhemmilleni lähetetyssä joulukortissakin taisi olla A:n nimi. Ollaanko me suomalaiset jotenkin erityisen välittömiä ja mukavia vai onko minulla vain käynyt uskomaton mäihä, että lähipiirini koostuu sydämellisistä ihmisistä? Sanotaan, että matkailu avartaa, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän pariskunnan perhematkailu avartaa minua arvostamaan omia läheisiäni vielä entistäkin enemmän.

Jos unohdetaan kaikki appiukkoon liittyvä, täytyy todeta, että Panaman matka oli oikein onnistunut. Kävimme pari kertaa Tyynessä valtameressä uimassa. Ekalla kerralla tosin juuri päästyäni veteen tulikin vähän suurempi aalto, joka heitti minut ikävästi rantahiekkaan ja helkkarinmoisen säikähdyksen lisäksi sivureiteen hankautui kämmenen kokoinen pintahaava. Toinen kerta sujui paremmin, mutta olin kyllä varovainen aaltojen suhteen. Kotosalla otimme vähän aurinkoa altaalla, söimme hyvin ja otimme muutenkin rennosti silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Minä myös urheilin joululahjaksi saadun sykemittarin inspiroimana. Panama Cityssä kävimme yhdessä kolme kertaa. Siellä aika kului pääasiassa suuria ostoskeskuksia tutkiessa ja kävimme myös eläintarhassa, jossa oli apinoita, jaguaari, alligaattoreita, oselotti, tapiiri ja muita Panamassa tavattavia eläimiä. 

Häpeäkseni tunnustan, että kamera pysyi eläintarhakäyntiä lukuun ottamatta laukussa, joten blogiin päätyvät kuvat ovat pääasiassa viimevuotisia. Jostain syystä paratiisia ei vaan huvita kuvata, kun tietää, että siellä on se käärme...

Kotisohvalta

Panaman reissulta on kotiuduttu - itseasiassa jo maanantai-iltana -, mutta nyt vasta sain aikaiseksi palata takaisin blogin pariin. Jet lagilla on ollut kyllä oma vaikutuksensa asiaan. En jaksanut eilen nyrkkeilemäänkään, koska keho tuntui vielä jotenkin uupuneelta. Päätimme herätä tänään aikaisin, mutta eihän siitäkään mitään tullut, kun olimme illalla kuin kaksi hyperaktiivista maaoravaa. Nukahdin lopulta telkkaria katsoessa melkein kaksi tuntia myöhemmin, kuin oli tarkoitus. Hohhoijaa, aamulla sitten nukutti. Sen siitä saa, kun reilut pari viikkoa menee nukkumaan neljältä aamuyöllä ja herää iltapäivällä...

Kotiinpaluun jälkeen olen paneutunut lähinnä kotitöihin, jotka ovatkin olleet pääasiassa minun kontollani A:n keskittyessä töihinsä ja tietokoneen korjaukseen. Graduajatukset ovat samalla hautuneet mielessä ja aloitinkin hommat konkreettisesti eilen etsiskelemällä netistä musiikkipedagogiikkaa käsitteleviä kirjoja. Olen kyllä kirjoittanut gradua 30-40 enemmän tai vähemmän hajanaista sivua, joten ihan alussa tässä ei onneksi olla. Tämä kevät pitäisi puurtaa sinnikkäästi, koska itseäni on jo pidemmän aikaa nyppinyt, kun asiat eivät etene. En halua olla mikään ikuisuusopiskelija, vaikka juurikin siltä tilanne tällä hetkellä vaikuttaa.

Vaikka opiskelumurheet ja jet lag vievätkin vähän puhtia pois, on minulla iloistakin kerrottavaa. Olemme jo pitkään ystäväni P:n kanssa suunnitelleet hänen tänne tuloaan ja eilen hän sitten lopulta varasi lennot. Hän saapuu sitä paitsi jo parin viikon päästä, mikä on aivan mahtavaa. Ei tarvitse odottaa kauaa. :) P:n kanssa on käytävä ainakin Nizzassa ja ehkä Ezessä, maailman parhailla pizzoilla Italiassa ja Monacoonkin pitää tutustua. Ja tietenkin jutella, jutella ja jutella! :) Kuinkahan A selviää pitkästä viikonlopusta meidän tyttöjen kanssa?