Piemonte

En tiedä, mistä aloittaisin! No vaikka siitä, että Italian Piemonte on ihanaa seutua. Siellä on sympaattinen tunnelma, rauhallista ja niin kaunista. Nautin viikonlopun jokaisesta hetkestä, vaikka suurimman osan ajasta vatsaa tosin kiristi mahtava ruoka, jota tuli syötyä aivan liikaa.

Vieraanvaraisuus oli aivan omaa luokkaansa. Sekä majapaikastamme että sen viereisestä ravintolasta lähdimme pois lahjaviinipullon kanssa ja ihmiset olivat muutenkin joka paikassa luontevalla tavalla ystävällisiä ja avuliaita. Turismia ei seudulla näytetä pitävän itsestäänselvyytenä, vaan sitä vaalitaan. Rooman ja Firenzen vierailuja synkentäneestä turistirysämeiningistä ei ollut muutenkaan mitään merkkejä.

Sain viikonlopulta juuri sitä, mitä kaipasin. Monacossa oli niin ahdasta ja hektistä viime viikolla, että retki Piemonteen oli kuin virkistävä pulahdus mereen hellepäivänä. Pellot, metsät ja viinitarhat verhosivat aaltomaisina kohoavia kukkuloita ja laaksoja niiden välissä. Vanhat pikkukylät vaikuttavine kirkkoineen pilkistivät esiin sieltä täältä ja silloin tällöin reittimme kulki niiden halki.

Tukikohtanamme oli juuri sellainen kylä, Castelnuovo Bormida. Yöunet jäivät vähän huonoiksi kylän kahden kirkon kellojen soidessa joka puolen tunnin välein. Tai no ainakin melkein. Ilmeisesti kelloissa oli jokin vika, koska ne eivät soineet esimerkiksi yöllä kolmen ja viiden välillä. Hyvä niin! Majapaikka oli pieni B&B nimeltään La Colombaia, joka oli juuri niin loistava, kuin kymmenien asiakkaiden palaute booking.comissa antoi olettaa.

Säät olivat hirveän alun jälkeen erittäin suosiolliset. Saapuessamme Castelnuovossa ukkosti ja satoi kaatamalla vettä ja sormenpään kokoisia rakeita. Myrskyn hellitettyä koko viikonlopun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, eikä silti ollut liian kuuma. Miellyttävän lämpimässä säässä jaksoi olla menossa aamusta iltaan. Lauantaina esimerkiksi kävimme tutustumassa Acqui Termen kaupunkiin, joka on tunnettu kuumasta lähteestään, ja sunnuntaina vietimme koko iltapäivän Serravallen Designer Outletissa, joka on kuin shoppailijan Disneyworld. Sekä sieltä että paikallisesta ruokakaupasta tuli tehtyä oivallisia löytöjä.

Tuliaisina pastaa, tomaattimurskaa ja oliiviöljyä sekä jos jonkinlaista juotavaa: rosé-viiniä, punaviiniä, Martinia, kahvia, San Bitterin tyylistä alkoholitonta juomaa pikkupulloissa, Limoncelloa, Punt e Mesia ja Marsalaa

Piha olohuoneessa

Asuin maaseudun sydämessä peltojen keskellä 19 ensimmäistä vuottani. Olin siitä harvinainen teini-ikäinen paikkakunnallani, etten sen suuremmin odottanut muuttoa pois kaupunkiin. Rakastin varsinkin rauhaa, avaraa maisemaa ja sitä, ettei lenkkipolulla tullut ketään vastaan. Silloin en vielä edes osannut erityisesti arvostaa sellaisia asioita kuin oma piha ja omakotitalo eli asunto, jossa on enemmän kuin yksi tai kaksi huonetta. Ne olivat itsestäänselvyyksiä.

Muutin ensin Turkuun opiskelemaan ja asuin solussa yhden lukuvuoden. Turku oli ihan kiva, mutta  palasin kuitenkin takaisin kotimaakuntaan, asetuin asumaan pikkutaajamaan ja jatkoin opintojani läheisessä yliopistossa. Asuin rivitaloissa ja nautin paikkakunnan rauhallisesta menosta. Viihdyin peräti kolme vuotta, kunnes sitten muutin yliopistokaupunkiin. Sielläkin minulla oli onni löytää pihallisia asuntoja kolmatta eli viimeistä lukuunottamatta. Kahden ensimmäisen asunnon takapihoilla järjestimme kavereiden kanssa grillijuhlia ja pelasimme mölkkyä. Toiseen tein jopa pienen kukkapenkin, joka onnistui paremmin kuin hyvin.

Kun aamulla klo 6.30 avasin tämänhetkisen asuntoni parvekkeen ovien ikkunaluukut, tulin siihen lopputulokseen, että vaikka asiat voisivat olla paremmin, voisivat ne myös olla paljon, paljon huonommin. Ulkona oli rauhallista ja kuului vain linnunlaulua. Vuorenrinteen puut keinuivat hiljalleen lempeän tuulen mukana ja nouseva aurinko sävytti maiseman pehmeällä oranssillaan. Haistelin aikani raitista ilmaa ja ihailin kauniina kukkivaa parveke-pelargoniaamme. Tunnustelin parvekkeella kuivuvia yönraikkaita pyykkejä. Kun lopulta palasin sisään, jätin parvekkeen pariovet selälleen auki ja asetuin mukavasti sohvalle. Ihan kuin olisin ulkona, vaikka olenkin sisällä. Eilen otin olohuoneen lattialla maaten aurinkoa ne vähät tunnit, jotka aurinko paistaa sisälle asuntoomme!

Tämän aamun rauhaa kesti tosin vain klo 7.00 asti. Silloin läheinen tornitalotyömaa pyörähti käyntiin ja formulakisojen helikopterit alkoivat pörrätä taivaalla. Huoh.

Suosi suomalaista

Tässä vähän rakkauslistaa suomalaisista tuotteista. Tämähän on samalla ostoslista kesän Suomi-reissua varten. Saa taas selkä vääränä roudata tavaraa mukanaan...

1. Laku. Rakas, rakas laku! Pandan original, Fazerin Marianne ja Pandan luonnonraikas on kolme parasta, mutta en ole ihan hirveän nirso. Sukulaku, muut täytelakut, kipparinpiiput, metrilakut ja Halvan lakumatto kelpaa myös. Lakua ostaessa pitää miettiä määrä-kulutus-suhde tarkkaan. Ei ole mitään järkeä kantaa kotiin kolmea kiloa lakua, jos runsaudenpulassa varastot on viikossa syöty. Mieluummin tuo sitten vain puoli kiloa ja nauttii kohtuudella.

2. Erisanin Extra Strong hiuslakka, joka on varmaan ainoa lakka maailmassa, joka toimii, eikä tyrmää hajullaan. Se liimaa hennot hiukseni oikein tehokkaasti yhteen vaikka irokeesiksi, jos niin haluan. Viimeksi hamstratuista Erisaneista on jäljellä enää pari suihkausta, joita säästän kaiken varalta jotain erityistilaisuutta varten. Hiuslakkaa täytyy tuoda ainakin 2 pulloa.

3. Lumene Excellength -ripsiväri. Milloin Lumenesta tuli näin hyvä? Tuntuu, että tuotteet ovat parantuneet huikeasti kymmenessä vuodessa. Sitä paitsi brändin nimi oli tuttu A:llekin! Varsinkin ripsari on loistava: hoitava, joustava, pidentävä, erotteleva. Niitä täytyy hamstrata ainakin 1-2 ruskeaa ja ehkä yksi mustakin. Ennen lähtöä täytynee tarkistaa myös ihovoide- ja meikinpoistoainetilanne. Tällä hetkellä niitä näyttäisi olevan ruhtinaallisesti.

4. Fazerin sininen on minulle huonojen hetkien piristys. Jos on koti-ikävä, murunen sitä on kuin suutelisi Suomen maankamaraa. Tosin rakkaat vanhempani ovat pitäneet minut suklaassa postittamalla levyjä ja viiden palan pikkusuklaita muiden lähetysten mukana. Koska A on myös kärttämässä omaa osuuttaan lahjoista, jaetaan suklaat tasan. A yleensä tuhoaa oman osuutensa parissa päivässä, vaikka hänellä onkin yleensä kovempi fiksaatio salmiakkiin. Minulla puolestaan on vielä kaapissa 2-3 kuukauden takaisesta lähetyksestä Fazerin sinistä jäljellä. Olisinpa lakujen suhteen yhtä maltillinen...

5. Mitä muuta...? Eipä nyt juuri tule mieleen, vaikka listaan löytyy varmasti myös muita tuotteita. Ruisleipää en ole vielä kertaakaan tuonut tänne, vaikka se kyllä maistuukin mahdottoman hyvälle silloin harvoin, kun sitä saa. Jostain syystä tykkään syödä ruisleipäni Suomessa ja mieluiten lapsuudenkodin ruokapöydässä.

Sellaisenkin hassun asian tässä kerran huomasin, että samakaan tuote ei välttämättä ole samanlainen täältä ja Suomesta ostettuna. Vertailin Oral-B:n hammaslankaa ja siinä missä Suomi-versio on oikein hyvää tavaraa, ranskalainen vastine ei toimi ollenkaan. Täällä asuessa Suomessa tehdyt tuotteet ovat alkaneet kiinnostaa aivan uudella tavalla, koska uskon niiden olevan laadukkaita. Täällä on tarjolla ihan kaikkea ja laatu ja hinta vaihtelevat aivan minimistä huipulle. Suomessa hinnasta pystyy sentään yleensä päättelemään tuotteen laadun aika luotettavasti ja ovathan siellä myytävät bränditkin omien kokemusten perusteella jo niin tuttuja, että sitä vaan tietää, missä mennään.

Mietin tänään, että toiseen maahan muuttaminen on kuin olisi uudestaan lapsi. Koko kulttuurinen kokemustieto pitää kerätä uudestaan ja sanavarastokin on kuin kuusivuotiaan. Lennättämällä täysin irrationaalisesti kilokaupalla tuttua ja turvallista Suomi-tavaraa Euroopan halki voi muistuttaa itselleen olevansa täysvaltainen aikuinen. Mutta eihän juuriaan tarvitsekaan unohtaa.

Mitä sinä hamstraat tai hamstraisit?

EDIT: Lääkekaapilla pyöriessäni muistin, että ostanhan minä apteekinkin tyhjäksi Suomesta lähtiessä. Ostoslistalla on laktoosinpilkkojia, nelisatasta Buranaa, Diasporal-magnesiumjauhetta ja maitohappobakteereja kunnon satsit. :)

Hellettä

Kesä tuli viikonloppuna. Lasken kesän alkaneeksi siitä hetkestä, kun aamulla parvekkeen parioven ikkunaluukkuja avatessa sisään tulviva ilma lämmittää varpaita. Sunnuntai-aamusta lähtien parvekkeen ovet ovatkin olleet oikeastaan aina auki kotosalla ollessani tai ollessamme. Jätimme ne yöksikin raolleen ja kylläpä nukutti makeasti, kun ilmanvaihto pelasi.

Vaikka lämpö on ihanaa, en perinpohjin suomalaisena ole vielä tottunut siihen, kuinka kuumiksi lämpötilat hujahtavat kesän aikana. Olen jopa vähän paniikissa, kun tiedän, että tästä hetkestä celsiusten suunta on päasiassa vain ylöspäin 2-3 kuukauden ajan. Apua. 

Viime vuoden heinäkuun helteisiin haimme ensiapua auton ilmastoinnista ja retkistä vuoristoon, elokuvateatterin hämärästä viileydestä ja iltauinneista meressä. Hanavesi ei enää korvannut kaikkea hikoilun mukana kehosta poistuvia mineraaleja, joten pullovettä meni kurkusta alas massiiviset määrät. Ruokalistalla oli lähinnä salaatteja, kun lämpimät ruuat eivät maistuneet ja niiden tekeminen vain kuumensi kämppää entisestään. Öisin nukuin huonosti toisinaan jäädytettyä, pyyhkeeseen käärittyä vesipulloa halaten ja sängynkokoisesta pakastealtaasta haaveillen.

Elokuun eli kuumimman ajan vietimme Suomessa ja onnistuimme siten välttymään kotomaankin helteiltä. Tänä vuonna palaamme kolmen viikon Suomi-lomaltamme juuri parahiksi elokuun alkupuolella Rivieralle. Sormet, varpaat ja silmät ristissä toivon, että A:n talonrakennusbisnekset ovat siinä mallissa, että pääsemme koeajamaan uutta taloa odotellessamme ostajia. Parinsadan neliön kivitalo, uima-allas ja oma puutarha Nizzan takamailla pelastaisivat meidät kuudennen kerroksen ilmastoimattomalta kaupunkiyksiöhelvetiltä. Katsotaan, kuinka käy.

F1-viikon huumaa

F1-viikonloppu lähestyy ja puoli Monacoa on paketoitu tyylikkäästi kanaverkkoon. Tunnelma on hektinen ja tiivistyy yhä vielä nämä viimeiset päivät ennen h-hetkeä. Lisäksi viime päivinä reilusti kohonnut lämpötila kuumentaa ilmapiiriä entisestään. Kisavalmistelut ovat näkyneet katukuvassa jo kuukauden pari rataa ja katsomoita rakennettaessa. Port Hercule -sataman ympäristö on kaiken keskipiste, joten siellä varustelu on luonnollisesti raskain.

Port Hercule isännöi varikkoaluetta ja isoimpia katsomoita. Kisa starttaa sinisten katsomoiden takaa.

Ensimmäisen mutkan jälkeen pitkä ja suora nousu kohti Kasinoa

Joka päivä kaupunkiin tuodaan bussilasteittain turisteja, ja en voi kuin ihmetellä, eikö joku toinen ajankohta sopisi paremmin. Hienoista valokuvista on ainakin turha unelmoida verkkoaitojen, porttien, katsomoiden ja kisaparakkien takia. Toisaalta formulakisa on yksi tämän kaupungin kuuluisimpia "nähtävyyksiä", joten ehkä osa turisteista kokee olevansa hyvinkin onnekkaita.

Formulat suhahtavat Kasinon ohi ja laskeutuvat sitten kohti tunnelia ja satamaa

Suora ennen saapumista takaisin satamaan

Rataa Port Herculessa uima-altaan shikaaneihin saakka

Muitakin lieveilmiöitä on havaittavissa. Marlboro-mainoksia on painettu suorastaan metritavarana ja ripustettu joka toiseen lyhtypylvääseen. Tupakkatuotteiden ja formulakisan lisäksi paljon muuta kaupungissa ei tällä hetkellä mainostetakaan lukuunottamatta radan valtavia banderolleja.

Kyseessä on jo 69. Monacon kisa!

Liikenne on lisääntynyt ja hankaloituu entisestään, kun tiimien rekat ja katsojat alkavat saapua tässä alkuviikosta. Liikennekaaosta aiheuttavat myös omilla autoillaan saapuvat turistit, jotka haluavat välttämättä ajaa formularadan ympäri. Täytyy myöntää, että kyllähän se omaakin mieltä sykähdytti vielä pari vuotta sitten. 

Kaupunki tulee olemaan loppuviikosta aivan tukossa. Ensimmäiset harjoitukset ajetaan torstaina, mikä tarkoittaa, että rata eli puoli kaupunkia suljetaan ensimmäisen kerran jo silloin. Minne tahansa ja mihin tahansa aikaan päivästä menet, joudut matelemaan ruuhkassa. Jopa busseilla oli jo eilen hankaluuksia, koska radan asfalttiin ei ole tehty kaistamerkintöjä. Ihmiset ajelevat bussikaistoilla ja muutenkin miten sattuu. Tilanne on niin hankala, että esimerkiksi koulut ovat lomalla keskiviikosta alkaen ja ihan Monacon vieressä Cap d'Ailin satamassa kahvilaa pitävä ystävämme M kulkee kaupungin halki töihin skeittilaudalla. Monacolaisista iso osa lähtee kokonaan pois hulinan alta. Mekin pakenemme Pohjois-Italiaan, mutta vasta perjantaiaamuna.

Opasteet tulevat tarpeeseen, jotta rekat, toimitsijat ja median edustajat löytävät perille

Sunnuntaille on näillä näkymin luvassa aurinkoista säätä, mutta nähtäväksi jää, pitääkö ennuste paikkansa. Sade toisi kyllä varmasti kisaan oman lisäjännityksensä. 

Voi olla, että meilläkin pakopaikassamme on pieni kisastudio lopulta pystyssä niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, että ensin lähdemme pois ja sitten katsomme kuitenkin. :)

Varikkoalueen uloskäynti

Tästä se alkaa ja tähän se loppuu. Nopein voittakoon!

Maisteristien viimeinen kivi

Huomasin, että tänään on keskiviikko 18. toukokuuta. Päivä, jolloin gradun oli viimeistään oltava professorin pöydällä valmiina ja painettuna. Deadline.

Gradu on roikkunut ja roikkunut tekemättömänä matkassa, ja maisteristie on senkun pidentynyt ja mutkistunut. Mutta kun vaan lopultakin ahersin ja päätin valmistua, käänsin tämän viimeisimmän kiven kuitenkin ajoissa ja lähetin graduni painoon melkein kaksi viikkoa sitten. Nämä viimeiset kaksi viikkoa ennen deadlinea ovat siis kerrankin olleet leppoisat, vaikka kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt olla ne pahimmat. Ehkäpä opin tässä jotain tärkeää deadlineista ja projekteista.

Gradunteko opetti yhtä sun toista muutakin. Kärsivällisyyttä. Realististen tavoitteiden asettamista. Armeliaisuutta itseä kohtaan. Kurinalaisuutta. Sitä, että työ todellakin palkitsee tekijänsä, eikä inspiraatiota kannata odotella. Huonojen päivien ja vastoinkäymisten sietoa sekä luottamusta siihen, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko. Paistaahan se aurinko sitä paitsi pilvienkin takana! Käsitin myös, että tärkeämpää kuin yrittää olla kaikessa hyvä, on pyrkiä kompensoimaan heikkouksiaan erityisosaamisellaan.

Minun kokemukseni on, että graduprosessi pakottaa opiskelijan vastakkain itsensä kanssa. Gradua tehdessä on pakko miettiä omia tavoitteitaan ja toiveitaan ja ottaa vastuuta niiden toteuttamisesta. Prosessi vaatii aivan erilaista pitkäjänteisyyttä kuin mikään aikaisempi yksittäinen opintosuoritus. Tai sitten täysin posketonta rimanalitusmentaliteettia, jos mielii kasata gradun kokoon pikavauhtia ja pienimmällä mahdollisella panostuksella. Sekin on mahdollista ja voi olla monelle se oikea vaihtoehto.

Olen loppujen lopuksi hurjan tyytyväinen. Äiti on aina muistuttanut, että kaikella on tarkoituksensa. Silläkin, että minun maisteristiestäni tuli tavallista pitempi ja mutkaisempi ja että sen viimeisen kiven kääntöön meni niin paljon aikaa. Niin ainakin minä uskon. Ja loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on, että gradu tuli tehtyä ja että oikeasti opin sitä tehdessä valtavasti!

Tietenkin vielä täytyy pää kylmänä odotella varmistusta siitä, että gradu on hyväksytty. Arvosanakin kiinnostaa ja jännittää kovasti. Malttia.

Valvojatäti

Olen nyt ollut kouluavustajan sijaisena viime ja tämän viikon. Nimikkeeni on virallisesti surveillante eli valvoja, mikä itse asiassa kuvaakin työtä todella hyvin. Suurin osa työajasta kun kuluu välituntivalvonnoissa. Vuoroja on kaksi, aamu- ja iltapäivävuoro, ja minulla on niitä kumpaakin viikon aikana kaksi. Keskiviikkona lapset ovat koulussa ranskalaiseen tyyliin vain puoli päivää, eikä minua tarvita silloin ollenkaan.

Varsinkin viime viikko oli melkoista opettelua. Koulussa on viisi luokkatasoa 6-11-vuotiaille ja jokaisella tasolla kaksi luokkaa. Päivän suurin rupeama minulle on aina ruokatunnin valvonta. Ruokatunti kestää 2 tuntia(!), joten syömisen lisäksi lapsille jää runsaasti aikaa leikkiä, pelata jalkapalloa ja keksiä kaikenlaisia kepposia. Onneksi osa lapsista lähtee kotiin syömään, joten ihan koko koulua ei sentään tarvitse valvoa. Lisäksi yksi valvojista järjestää lapsille askartelutuokion ja toinen ottaa pienen ryhmän pelaamaan pöytätennistä ja -jalkkista eri paikkaan. Varsinaista välituntiakaan ei tarvitse valvoa yksin, kun paikalla on aina toinenkin valvoja.

Iltapäivävuoroissa valvottavaksi jäävät ne lapset, joita ei ehditä tulla hakemaan koulusta puoli viideltä koulun loppuessa. Lapset saavat leikkiä ulkona ensin hyvän tovin ennen kuin he pääsevät ruokalaan piirtelemään, leikkimään ja tekemään kotiläksyjä. Jos siis lapsi tulee kouluun aamukahdeksalta, kun koulun ovat avataan, syö koulussa ja jää vielä hoitoon, tulee hän viettäneeksi 10 tuntia koulussa...!

Suomalaisen ja ranskalaisen/monacolaisen koulujärjestelmän eroista voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, mutta en nyt vielä mene tämän suurempiin yksityiskohtiin. Oppilaat sen sijaan eivät ole hirveän erilaisia verrattuna suomalaislapsiin. Joukkoon mahtuu kaikenlaista tallaajaa, mutta onneksi suurin osa on kuitenkin ihania, aitoja ja välittömiä lapsukaisia. Välitunneilla itketään, nauretaan, kinastellaan, kannellaan ja sovitaan. 

Tämä valvojatäti on mahtunut joukkoon yllättävän hyvin puuttellisesta kielitaidostaan ja hassusta aksentistaan huolimatta. Pienet vastoinkäymisetkin unohtuvat nopeasti, kun joku suloinen pikkuinen leikkiessään koiraa kiipeää syliin nukkumaan. 18-vuotiaana työskennellessäni ensimmäistä ja edellistä kertaa ala-asteella jännitin juurikin sellaisia pieniä paljon enemmän kuin yläastelaisia, joiden kanssa suurin osa työajastani kului. Miksiköhän ihmeessä?

Lauantairetki San Remoon

Viime lauantaina teimme skootteriretken San Remoon. Suunnitelmana oli herkutella ja harhailla, ja kummatkin tavoitteet täyttyivät ihan hyvin. Pääsinpä minäkin sitten testaamaan, miltä tuntuu istua uuden skootterin kyydissä moottoritiellä, ja olin kyllä ihan positiivisesti yllättynyt. Se ei ollut yhtään niin pelottavaa, kuin ajattelin. Tietenkään ihan täysin en pääse koskaan skootterikauhuskenaarioistani eroon - en edes kaupungissa, hitaammissa vauhdeissa. Onneksi nyt minulla on sentään ihan ikioma (lue: oikeankokoinen), kunnon kypärä, jonka sain A:lta.

Matkalla San Remoon pysähdyimme ensimmäiselle motarin huoltikselle Italian puolella juomaan kahvit. Cappucino oli herkullista niin kuin Italiassa aina - jostain syystä ranskalaiset harvemmin osaavat tehdä hyvän cappucinon. Loppumatka San Remoon oli lyhyt ja kaupungissa ajaessamme naureskelin ääneen italialaiselle liikenteelle. Jäykkäniskainen ja lainkuuliainen suomalainen ei pääsisi helposti eteenpäin niin joustavassa ja luovassa liikennekulttuurissa. A kuitenkin puikkelehti tiemme keskikaupungille ja lähdimme jalan etsimään pizzeriaa, jossa olisi perinteinen pizzauuni.

Ihan helposti emme löytäneet mieleistä paikkaa, mutta yhdessä kadunkulmassa meitä odotti pikkuinen ravintola, joka mainosti, että heillä on puu-uuni ja kaiken lisäksi ruotsinkielistä henkilökuntaa. Ruotsintaitoja en tohtinut testaamaan, mutta pizzat olivat oikein hyviä ja vietimme mukavan hetken niistä ja toistemme seurasta nauttiessamme. Mahat täynnä lähdimme etsimään vielä jälkkäripaikkaa, mutta harmi kyllä lounasaika oli vasta puolivälissä, joten kaikki varteenotettavat kahvilat oli suljettu. Löysimme lopulta vähän vahingossa San Remon sympaattisen vanhan kaupungin ja sieltä pienen lättypuodin.

Lättyjen ja espressojen voimin tallustelimme takaisin skootterille ja lähdimme taittamaan kotimatkaa. Halusin pysähtyä vielä Ventimigliassa katsastamassa outlet-myymälän, jota on mainostettu tosi paljon tällä seudulla viime aikoina. Vaikka piti käydä vain katsomassa, mukaan lähti farkkupari, jota olen metsästänyt jo yli puoli vuotta. Alakerran Lidlistä hamstrasin lisäksi pari kiloa De Ceccon pastaa, kun kerran halvalla sai... Aika väsähtäneinä pääsimme lopulta kotiin. Kivaa oli kuitenkin ja hyvää harjoitusta seuraavaa Italian matkaa varten. Lähdemme nimittäin loppukuusta kolmeksi yöksi F1-humua pakoon pieneen Luoteis-Italian kylään. Odotan jo innolla!