To be or not to be

Viimeiset melkein kaksi kuukautta minua on pitänyt kiireisenä töiden lisäksi Hamlet. Enkä nyt puhu siitä näytelmästä tai mistään mielikuvitusystävästä, vaan pienestä, mustasta villakoirasta, joka muutti meille Monacon F1-viikonloppuna. Päätös syntyi puolivahingossa, harkitsematta ja täysin valmistautumatta, mutta voi sitä onnea! Ainakaan kuukauteen en nukahtanut ainoanakaan iltana ajattelematta parvisängyn juurella omassa kopassaan nukkuvaa sykähdyttävää karvapalloa. Kahden käden sormet eivät riittäneet laskemaan koiran kuonolle muiskautettuja hyvänyön pusuja. Per ilta.

After all, onhan tästä unelmoitu, vuosia. Seitsemän vaiko peräti kahdeksan? Jossain vaiheessa kauan sitten päätin, että mustan villakoirani nimeksi tulee Väinö, Kalevalan Väinämöisen mukaan. Se on perinteinen, arvokas ja huumorintajuinen nimi. Valitettavasti se on myös täkäläiseen makuun ja poikaystäväni suuhun hivenen haastava, joten olin kyllä valmistautunut nimenmuutokseen. Hauskintahan tässä on, että tämä karvakuono oli ristitty Hamletiksi jo kasvattajansa luona, joten voitte kuvitella minun ilmeeni, kun kuulin hauvakaisen nimen. Tässä se on, nimi on merkki, meidän täytyy adoptoida tämä koira! Se on tarkoitettu. ;)

Hamlet on jo nyt puolivuotiaana pilalle rakastettu luppa, työkavereiden hellimä toimistokoira ja päivittäinen ilopillerini. Nelijalkainen myös heijastaa erittäin tarkasti omistajansa puutteita, mikä on hämmentävää. Koirakuiskaaja Cesar Millanista on tullut alle kahdessa kuukaudessa all-time idolini ja olen myös tajunnut, etten ole pitkään aikaan osannut rentoutua. Elämänilo on vähän kadonnut kaiken kiireen ja stressin keskellä. Onneksi nyt on töissä helpottanut (kuten voi huomata, aikaa jopa blogata työajalla!), joten voin ottaa vähä rauhallisemmin, opetella taas syvähengittämään ja ajatella positiivisesti. Tähän asti kun on hädin tuskin ollut aikaa ylipäätään hengittää tai ajatella! Hamlet pitää minut liikkeellä, pakottaa pitämään tauon, vaikkei siihen tuntuisi olevan aikaa ja naurattaa tempauksillaan. Hyvää kannatti odottaa!

Vesimittari

Alkuun tunnustus: rakastan puhelintani. Reilun puolen vuoden käytön jälkeen suhteemme on parempi kuin ikinä ennen. Ainut huono puoli on, ettei se ole kovin kestävä rakastaja ja laturia saa käyttää joka yö jo normaalikäytössä. Mutta ihana laite se on silti.

Minulla on siellä kaikki söpöllä kissalla varustetusta kuukautiskalenterista pdf-skanneriin, joka muuten toimii erittäin hyvin. Lataan facebookista kavereiden kuvia yhteystietojen profiilikuviksi ja seurailen verkkopankista tilin tendenssejä (suunta pääsiassa alaspäin). Jos haluat tietää, minä vuonna Hitler syntyi tai mikä on valkovuokon latinankielinen nimi, kannattaa olla minun kaveri, sillä Google is my friend.

Yksittäisistä sovelluksista vie voiton pikkunäppärä ohjelma Water Your Body. Sovellus muistuttelee minua juomaan pitkin päivää merkkiäänellä, joka jostain syystä huvittaa ihmisiä suunnattomasti. Kun aloitin käytön mittasin juomiseen yleisimmin käyttämieni astioiden tilavuudet, tallensin ne sovellukseen ja nyt sitten aina juotuani klikkaan oikeankokoista lasia ja laite tallentaa määrät lokikirjaan. Lisäksi se laskee päivittäisen vedentarpeen painosta ja piirtää vielä kuukausitilastot juoduista määristä ja painosta.

Kuukauden käytön jälkeen olen onnistunut juomaan melkein joka päivä yli 2 litraa vettä päivässä! Tuolla määrällä elin aikaisemmin suunnilleen koko viikon, joten muutos on merkittävä. Kymmenen päivän käytön jälkeen huulet alkoivat tuntua vähemmän kuivilta kuin ennen ja nyt koko nassussa iho näyttää kirkkaammalta ja puhtaammalta ja vastustaa huomattavasti paremmin kaikenlaista ärsytystä. Olo on paljon dynaamisempi kuin ennen, kunhan vain pidän huolta, että litkin osan päivää pullovettä korvatakseni mineraaleja, joita toiletissa rampatessa huuhtoutuu kehosta.

Viime viikolla löysin sovelluksen, johon on koottu kunnioitettava määrä suomalaisia radiokanavia. Taas yksi lounastunti on ohi, työt jatkuvat ja niiden lomassa taidankin helliä itseäni YleX:n taajuuksilla.

Aika

Aika on kauhean suhteellista. Nytkin lounastunnista on kulunut jo kolmasosa ja vasta sain jokapäiväisen jättisalaattini valmiiksi ja istahdin alas. Mutta mitä on 20 minuuttia, kun tuntuu, että päivät, viikot ja kuukaudet vilisevät ohi, eikä sitä edes käsitä kuin vasta kuunvaihteessa. Kiva yllätyshän se tietysti on, että palkkapäivä koittaa odottamattoman pian. Ihana ystävä tulee kylään kahden viikon kuluttua ja tiedän jo valmiiksi, että aikaa kyllä kuluu sitä odotellessa ihan itsestään - ei tarvitse kärvistellä, vaikka tohkeissani olenkin.

Sitä en tiedä, kuinka aika kuluu työkaverilla, jonka poikaystävä ei tullut lomareissulta odotetulla tavalla kotiin. Mies ilmeisesti sai alkoholimyrkytyksen ja menehtyi sen seurauksena. Kuulimme järkyttävät uutiset maanantaiaamuna pomolta ja silloin tuntui, että aika pysähtyy. Muistan saman tunteen yli 15 vuoden takaa, kun menetin perheenjäsenen. Kun uutisen joutuu lopulta uskomaan todeksi, on kuin maapallon pyöriminen ja kaikki liike ylipäätään lakkaisi kokonaan. Päässä surisee ja tykyttää, ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen maapallo nytkähtää taas liikkeelle. Aika vierii eteenpäin, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Ajan kulumista ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi menetetyn ihmisen jättämistä taakse, tapahtuneen hyväksymistä.

20 minuuttia kului ylläolevaa kirjoittaessa, maailman menoa mietiskellessä ja salaattia pureskellessa. Salaatista ja lounastunnista on jäljellä enää rippeet, nyt jo? Aika kuluu nopeammin joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ajankulun suhteuttaa elettyihin vuosiin. 5-vuotiaana on ehkä juuri alannut tajuta yleensä jotain ajasta ja 15-vuotiaana jo niin paljon, että kuvittelee olevansa hirveän vanha ja fiksu. Silloin puolen tunnin ruokatunnilla ehti syödä lounaan, juoruta, tehdä rästiläksyt, lisätä mustaa kajalia alaluomiin, kerrata kokeeseen ja livahtaa koulun ulkopuolelle konditoriaan ostamaan berliininmunkin. Nyt tunnissa ehtii hädin tuskin tehdä ja syödä salaatin ja kirjoittaa muutaman kappaleen blogitekstin.

Ajankulu on yhtä aikaa armollista ja raastavaa, hyvien ja pahojen hetkien välinen taistelu, ikuinen paradoksi. Se muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka vaikeaa lopulta kaikkein arkipäiväisimpiä asioita on hyväksyä ja kuinka paljon helpompaa se voi olla, jos ei takerru aikaan kiinni ja vaan antaa sen virrata ja kuljettaa, luottaa itsensä kellumaan sen mukana. Vaikka kuinka taistelemme aikaa vastaan ja yritämme hallita sitä aikatauluilla ja suunnitelmilla, on karmean yksinkertainen lopputulos se, että voimme vain huijata itseämme. Maanantainen pysähtynyt hetki toimistopöytien keskellä muistuttaa siitä, kuinka odottamatta ihminen voi joutua ajankulun ulkopuolelle.

Kotiruokaa

Päivällistä kokatessa muistui mieleen, mitä entinen poikakaveri totesi vasta vähän aikaa murun kanssa seurusteltuani: ei taida kotiruoka enää maistua, kun on päässyt kerran ravintolaan syömään. Jos ei välissä olisi ollut yli 2000km olisin käynyt välittömästi herran räiveliin kiinni. Kertaheitolla mieleen palasivat myös kaikki syyt etuliitteeseen 'entinen'.

Mutta: eipä liene ensimmäinen kerta, kun suomalainen päästää suustaan vastaavan kommentin. Suomi24:n suhteet-ulkkiksen-kanssa -palstat ovat täynnä uskomatonta kuraa. Suomalainen nainen saa kuulla olevansa a) liian paska suomalaismiehelle ja b) paska, jos on parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Minulle tästä ja exän kommentista tulee lähinnä mieleen, onko näiden suurisuiden itsetunto todella NOIN huono?

Miksei tämä minun valintani voisi olla sitä kotiruokaa, minulle? Mies ei tule koskaan kännissä kotiin, ei polta. Tekee paljon töitä, mutta osaa nauttia vapaahetkistä. Kokkaa, tiskaa ja siivoaa olematta tossukka. Muru on itse asiassa opettanut minulle ihan mahdottomasti pukeutumisesta ja täkäläisestä ruuanlaitosta. Äiti opetti pukeutumaan lämpimästi, mutta muru paremmin. Pariin otteeseen olen löytänyt itseni sovituskopista miehen ja myyjän kantaessa vaatteita kokeiltavaksi ja arvioidessa tulosta. Olin hölmistynyt ja samaan aikaan innoissani. Minulla on vihdoin oma stylisti! Miehen aloitteesta meillä soi kotona klassinen musiikki, mörköhevi ajaisi kummatkin 5 sekunnissa raivon partaalle. Tietenkin meilläkin on kinamme ja erimielisyytemme, mutta ilman jatkuvaa ristiriitaa elämäntapojen ja sen vuoksi, minkälainen ihminen toinen on.

Ylipäätään silloin on jotain pahasti vinossa, kun minun valinnoistani joku ulkopuolinen ottaa itseensä ja kuvittelee tulleensa jotenkin kritisoiduksi, moralisoiduksi. Kuten eräänä juhannuksena 10 vuotta sitten, kun tuttava totesi, että joisit sinäkin, ettei meistä muista tuntuisi niin juopoilta. Ei auttanut selittää, että olen autolla ja allerginen tarjotulle kermaliköörille, saatika että ei tee mieli… Onko ihme, että muutama vuosi takaperin vannoin viettäväni viimeistä keskikesän juhlaa Suomessa - ja se lupaus on pitänyt, ainakin toistaiseksi. Juhlapyhinä odotus määkiä lauman mukana korostuu entisestään.

Ei minulla ole tarvetta todistaa kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni. Minun valintani eivät satuta ketään, joten niiden kommentoiminen kertoo enemmän kommentoijasta kuin minusta.

Tässä "vähän" avautuessa tuli ruokakin sivussa valmiiksi: tomaatti-munakoiso-basilika-pasta aimo lorauksella oliiviöljyä höystettynä. Minun kotiruokaani!

Puheesta aihetta

Viimeisen viikon ajan minulla on ollut työn alla amerikkalaisen Rachel Bertschen MWF Seeking BFF ( = married white female seeking best friend forever). Rachel kertoo kirjassaan ystävyyshaasteesta, jonka keksi löytääkseen uudessa kaupungissa uusia ystäviä: kerran viikossa vuoden ajan hänen on käytävä tyttötreffeillä. Seuraksi hän sai pyytää lähinnä puolituttuja tai täysin tuntemattomia. Aika hurja haaste!

Olen kirjassa nyt 38. treffien kohdalla ja jo tähän mennessä Rachelin tarina on avartanut ajatuksia ystävystymisestä ja ystävyyden ylläpitämisestä. Yllättävin sivuvaikutus on ollut se, että tuntemattomille puhuminen ei enää tunnu yhtä omituiselta - ainakaan teoriassa. Ihmiset saa takuuvarmasti nauramaan kertomalla, että Suomessa tuntemattomille ei puhuta ilman syytä ja että small talkia opetetaan ja opetellaan englannin tunneilla. Näin oli ainakin meillä Etelä-Pohjanmaalla.

Käytännössä en vielä uskalla avata suutani puheenaiheiden loppumisen pelossa - kylähullun leima ei enää pelota. Jos taas muut puhuvat minulle tai katsovat vähänkin normaalia pidempään ovat ensimmäiset ajatukseni edelleenkin "Mitähän tuo tahtoo?" ja "Onkohan mulla hameenhelma pikkuhousuissa?". Refleksi, jolle jopa tällainen vähemmän jäyhä, geeneiltä puolisavolainen pohjalainen ei voi mitään.

Mutta voisi kai sitä oppia vähemmän vakavaksi. Rachel nimittäin on ystävähaasteensa aikana paitsi tavannut paljon uusia ihmisiä tyttötreffeillä myös kehittynyt sujuvaksi niiden näiden jutustelijaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä minullakin on toivoa, jos harjoittelen. Jos ei muu auta, täytyy laittaa hankintaan kirja The Art of Small Talk for Dummies! Uskokaa tai älkää, sellainenkin on olemassa.

Miksi omalta mukavuusalueeltani pois uskaltautuminen tässä asiassa sitten kiehtoo minua? Siksi, että joka päivä joudun tilanteisiin, joissa opittu vakavuuteni ja hiljaisuuteni tuntuu epämukavalta, epäsopivalta. Ja oikeastaan olisi ihan kivaa höpistä joskus niitä näitä, mutta ennen kaikkea: olla avoin ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jatkuvasti, luontevasti. Se vain olisi niin mukavaa!

Tulppaanien lumoissa

Kasinon puistoon ilmestyi ilmeisesti yhden yön aikana upeat tulppaanit. Siitä on nyt jo viikko tai pari, mutta kauniisti ne vielä kukkivat, kun pysähdyin tänään katsomaan matkalla töistä kotiin.

Ihmisissä puolestaan tapahtui muutos yhden yön kuluessa kesäaikaan siirryttäessä. Oli ihan erilainen tunnelma tänään kaupungilla. Vastaantulijat ovat hymyilevämpiä, kasvot avoimempia kuin vielä pari päivää sitten. Jännä. Tai ehkä se olen minä, joka on erilainen.

Lauantaina kulutimme murun kanssa puolipäivää Antibesin Castoramassa. Pesää rakennetaan vimmatusti siis edelleen. Kevät on ihanaa!

Se aika vuodesta

Taitaa olla se aika vuodesta eli kevät! Me kyyhkyläiset ollaan oltu pesänrakennuspuuhissa, kun saatiin viikonloppuna meidän talosta vuokralle varastokoppi. Sinne kannettiin kaikki turha, joka on jo pidemmän aikaa tehnyt meidän 33 neliön asunnosta sietämättömän ahtaan. Nyt on ihan outoa, kun tilaa on muka kauhean paljon ja kämppä on jopa viihtyisä.

Parvekkeenkin raivasimme romppeesta ja nyt haaveilen kesäkukista, uudet tuolitkin pitää hankkia. Odotan jo innolla kesäiltoja, kun saa töiden jälkeen istahtaa parvekkeelle rosé-lasillisen kanssa naatiskelemaan. Ah!

Muita kevään merkkejäkin olen havainnoinut. Mimosan keltakukkainen loisto on jo hiipunut, kirsikkapuissa on ollut kukkia jonkin aikaa ja nyt on mun lempipuun magnolian vuoro:



Voiko ihanampaa näkyä olla!

Auron

Todettiin, että onhan meitä muitakin pariskuntia, joissa kaksilahkeinen tahtoo mäkeen siinä missä hameväki viihtyisi mieluummin hiihtomonoitta ja/tai after skissä. Niinpä sovimme tuttavaparin kanssa lauantaitreffit Auroniin. Sää oli hurmaava ja työviikon jälkeen oli ihana viettää koko päivä ulkona raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa.

Rinteissä riitti vipinää. Me tytöt varasimme lekottelutuolit alla olevan kuvan terassilta. Aurinko lämmitti ja tunnelma oli mitä leppoisin.

Neljän maissa aurinko sukelsi vuorten taakse ja saman tien tuli kylmä. Siihen mennessä onneksi miesväkikin oli jo saanut suksittelusta tarpeekseen, joten ei muuta kuin kamat kasaan ja kotimatkalle.

Protestoin laskettelupäivän aikaista herätystä, mutta kyllä vaan kannatti kömpiä lämpimien vällyjen välistä ulkoilmaan. Ulkoilupäivä teki tehtävänsä ja seuraavana yönä nukutti ihanasti.

Muutoksia

Ikuisuus on kulunut siitä, kun olen viimeksi laittanut sanoja blogiin. Aikaa on ollut ja asiaakin, intoa ei niinkään. Elämä on tuntunut olevan vähän 'on hold' ja samalla olen ollut niin levoton, ettei iltaisin ole uni tullut. Pääasiassa päivät ovat kuluneet tahmeasti väsyneessä sumussa, jossa kirjoittaminen ei ole tullut mieleenkään.

Levottomuus taisi olla työnhaun pirullisuuden peruja. Murehdin alitajuisesti menneitä valintojani ja päivä päivältä lähenevää työttömyyttä. Hoin itselleni, että kaikki järjestyy kyllä, mutta eihän sen sanominen auta, kun takaraivossa sykkii suoranainen kauhu, jolle ei vain voi mitään. Noh, lopulta kaikki järjestyi niin mutkattomasti, etten vieläkään ymmärrä.

Huvipursirespassa työt loppuvat tämän kuun viimeisenä päivänä. Aloitin maanantaina puolipäiväpäiväisenä hallinto- ja markkinointiassistenttina yrityksessä, joka järjestää kielimatkoja. Ensimmäinen maaliskuuta pesti jatkuu näin aluksi puoli vuotta kokopäiväisenä ja sitten katsotaan, olisiko tiedossa jatkoa. Mielenkiintoista! Paikka löytyi Monacon työkkärin kautta - ihanaa, pian saan jättää hyvästit ärsyttävien Manpower-tuntilomakkeiden täyttämiselle.

Niin kuin aina, kun elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, leikkasin hiuksenikin tässä tohinassa. Siihen loppui siis hiusten kasvattaminen, vai ehkä paremminkin alkoi taas kerran alusta. Kampaajalta kotiin tultuani itkin silmät päästäni tyhmyyttäni ja spontaaniuttani. Värikin oli väärä! No, väri korjattiin seuraavana päivänä ja kivahan tämä tukka on lyhyenä polkkanakin. Helvetillisen otsatukankin, jonka hetken mielijohteesta leikkautin takaisin (kuinka tyhmä voi ihminen olla?), saa liimattua lakalla pois naamalta tarvittaessa. Lopputulos: kaikki järjestyy ja tukka kasvaa.