Viimeisen viikon ajan minulla on ollut työn alla amerikkalaisen Rachel Bertschen MWF Seeking BFF ( = married white female seeking best friend forever). Rachel kertoo kirjassaan ystävyyshaasteesta, jonka keksi löytääkseen uudessa kaupungissa uusia ystäviä: kerran viikossa vuoden ajan hänen on käytävä tyttötreffeillä. Seuraksi hän sai pyytää lähinnä puolituttuja tai täysin tuntemattomia. Aika hurja haaste!
Olen kirjassa nyt 38. treffien kohdalla ja jo tähän mennessä Rachelin tarina on avartanut ajatuksia ystävystymisestä ja ystävyyden ylläpitämisestä. Yllättävin sivuvaikutus on ollut se, että tuntemattomille puhuminen ei enää tunnu yhtä omituiselta - ainakaan teoriassa. Ihmiset saa takuuvarmasti nauramaan kertomalla, että Suomessa tuntemattomille ei puhuta ilman syytä ja että small talkia opetetaan ja opetellaan englannin tunneilla. Näin oli ainakin meillä Etelä-Pohjanmaalla.
Käytännössä en vielä uskalla avata suutani puheenaiheiden loppumisen pelossa - kylähullun leima ei enää pelota. Jos taas muut puhuvat minulle tai katsovat vähänkin normaalia pidempään ovat ensimmäiset ajatukseni edelleenkin "Mitähän tuo tahtoo?" ja "Onkohan mulla hameenhelma pikkuhousuissa?". Refleksi, jolle jopa tällainen vähemmän jäyhä, geeneiltä puolisavolainen pohjalainen ei voi mitään.
Mutta voisi kai sitä oppia vähemmän vakavaksi. Rachel nimittäin on ystävähaasteensa aikana paitsi tavannut paljon uusia ihmisiä tyttötreffeillä myös kehittynyt sujuvaksi niiden näiden jutustelijaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä minullakin on toivoa, jos harjoittelen. Jos ei muu auta, täytyy laittaa hankintaan kirja The Art of Small Talk for Dummies! Uskokaa tai älkää, sellainenkin on olemassa.
Miksi omalta mukavuusalueeltani pois uskaltautuminen tässä asiassa sitten kiehtoo minua? Siksi, että joka päivä joudun tilanteisiin, joissa opittu vakavuuteni ja hiljaisuuteni tuntuu epämukavalta, epäsopivalta. Ja oikeastaan olisi ihan kivaa höpistä joskus niitä näitä, mutta ennen kaikkea: olla avoin ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jatkuvasti, luontevasti. Se vain olisi niin mukavaa!
1 kommentti:
On ystävyyttä ja sitten tuttavuutta. Suomessa juttelen vaikeammin tuntemattomien kanssa, mutta ystävystyn helpommin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa jostain syystä/vahingosta joutuu sanoja vaihtamaan.
Ranskassa juttua riittää tuttujen kesken ja tutun tuttujen ja tuntemattomienkin, mutta ystävää sanan varsinaisessa merkityksessä en saa ranskalaisesta tehtyä kuin vuosien hartaalla uurastuksella. Tarkennan vielä, että asun Normandiassa, missä epäluulo ja muukalaisvieroksunta on asukkailla geeneissä (se ei ole heidän oma vikansa vaan johtuu seudun historiasta ja sijainnista).
Mutta tuo on totta, että olisi kivaa oppia ne koodit, joilla pääsee helpommin sisään ja mukaan.
Lähetä kommentti