Horroskuu

Viikot vilistävät ohi uskomatonta vauhtia. Huomenna on tämän viikon viimeinen klo 6.15 herätys ja sitten on taas viikonloppu. Häh, vastahan edellinen loppui?! Tai ainakin siltä tuntuu. Joulukuu alkaa jo ensi viikolla ja voi huh huh, neljän tällaisen pikaviikon jälkeen me olemme Suomessa joulunvietossa.

Niin, toivottavasti olemme. Ensimmäinen lento lähtee aikataulun mukaan aaton aattona puoli 7 illalla Nizzasta, Frankfurtissa on alle tunnin vaihto ja Helsingin pitäisi häämöttää heti jouluaaton ensimmäisenä tuntina. Lyhyt yö lentokenttähotellissa, bussilla Tikkurilaan ja aamukymmenen jälkeen junaan. Muutama tunti junassa ja vielä tunti autossa. Matkaan mahtuu aika monta muuttujaa, ainakin ranskalaisten lomalakkoilu, Frankfurtin sää ja VR. Tänä jouluna joulupukki siis tuo ainakin jännitystä!

Työpaikan odotettu konferenssi oli ja meni ja laittoi kaiken uusiksi. Ihmiset jakaantuivat uusiin tiimeihin sekä vaihtoivat titteleitä ja työhuoneita. Pari päivää työtuoleja, puhelimia ja tietokoneita kanniskeltiin ympäriinsä, ja kun ihmiset olivat löytäneet tavaroineen uudet paikkansa, muistoksi respaan jäi vain valtavat pinot roinaa. Arkistoi, kierrätä, heitä pois... Muutosprosessissa me respan tytötkin saimme ihan oikean esimiehen!

Vapaa-ajankuulumisista sen verran, että viime viikonloppuna tuli testattua Monacon Thermes Marins kylpylää hieronnan verran. Yksi firman välittäjistä oli niin kiitollinen parin työkaverin ja minun avusta, että hän halusi tarjota meille vähän hemmottelua. Ihana ajatus! Hierontojen jälkeen menimme tyttöjen kanssa La Brasserieen nauttimaan iloisten tuntien tarjouksista. Siellähän vierähtikin koko loppuilta eli sellaiset kuusi tuntia... Sunnuntaina katsastimme murun kanssa Roquebrune Villagen Kastanjajuhlan markkinat. Eläimet olivat tietenkin meille sen reissun kohokohta: lampaat, kanat, marsut, puput, pari kissaa ja jopa possu. Paikalle oli ilmeisesti roudattu myös bussilastillinen suomalaisia, sillä suomea kuuli kumma kyllä ihan joka nurkalla.

Tänä viikonloppuna pitäisi ainakin käydä katsomassa uusin Twilight-elokuva. Olen höpöttänyt siitä kesästä asti ja olin jo menossa viime viikon keskiviikkona katsomaan sitä, kun tajusin, ettei sitä esitetä vielä Monacossa. Tällä viikolla en edes saanut Monacon leffatarjontaa näkyviin netissä, outoa. Nizzaan siis! Ainiin ja siellähän on Kauneimmat joululaulut sunnuntaina. Niitä ei voi jättää väliin.

Huono päivä

Tänään eniten ärsyttää kaikki. Mistäköhän sekin johtuu? Nyt jos ei huvita lukea rasittavaa valitusta, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Ja aivan turha sitten edes kuvitella ruveta moralisoimaan, että valittaminen on rumaa ja että aina voisivat asiat olla huonommin. Tiedetään!

Tässä teille ketutuslista.

- Uusissa sukkiksissa oli reikiä! Siis otin ne paketista ulos, vedin jalkaan ja niissä oli muutama reikä polven kohdalla. Täh? (Tietenkin revin töissä vielä yhden reiän lisää, jota paikkasin puikkoliimalla sukkapaon pelossa. Joo, ei ollut hyvä idea.)

- Kun joku sanoo, että tehdään joku päivä jotain kivaa, vaikka ei olla tehty tähänkään mennessä ja ollaan tunnettu iät ja ajat. Kamalinta on, kun huomaa itse sanovansa samaa. Aargh.

- Bussiteinit, jotka varaavat kaveriteinille paikkaa täpötäydessä bussissa ja tunkevat pysäkillä sisään, ennen kuin lähtijät pääsevät bussista ulos. Etenkin tällaisina päivinä tekee mieli opettaa niille käytöstapoja kyynärpäätaktiikalla!

- Kun ihmiset töissä juttelee ja nauraa kovaan ääneen ihan respan vieressä. Eikö oikeasti tule mieleen, että meikäläinenkin voisi arvostaa edes alkeellisinta työrauhaa? Esimerkiksi että kuulisi, kuka soittaa ja mitä soittaja tahtoo. Sitä paitsi olen huomanut, että soittajatkin hämmentyvät, kun taustalta kuuluu kauhea remakka. Pliiis?

- Työmatkan varrella on tällä hetkellä kaksi työmaata, joiden reunamilla hengaa jos jonkinlaista haalariheikkiä. Voin sanoa päivää, voin jopa hymyillä ihan pienesti, mutta ei siinä nyt todellakaan kiinnosta mikään small talk, kun harppoo aamulla puolijuoksua bussille tai raahautuu jalat korkkareista hellinä iltapäivällä kotiin. Välillä on sellainen olo, että koko työmaa pysähtyy ihan vain tuijottamaan. Ei kai se ole ihme, ettei täällä mikään valmistu ajallaan...

- Kuka hitto tarvitsee kahden tunnin lounastaukoa? Ja niitä aukioloaikoja saa myös arvailla. Esimerkiksi lähikauppa on kiinni 12.00-14.00, asukasvirasto puolestaan ei pidä lounastaukoja, vaan on auki koko päivän 9-17. Minun logiikallani olin menossa kauppaan lounastauolla ja asukasvirastoon viideltä. Turha reissu, mutta tulipa tehtyä.

Ja lopuksi päivän paras.

- Lounaspaikan epäselvä ruokalista:

Minun järjen mukaan lounaaseen sisältyy salaatti tai misokeitto JA sashimi JA riisi JA päivän annos JA inkivääri + wasabi. Olin saanut ja syönyt kaiken muun paitsi sashimin, jonka tarjoilemisen sijaan minulta kysyttiin haluanko kahvin tai jotain. Kieltäydyin, odotin hetken ja menin selvittämään tilannetta. Epämääräinen vastaus oli, että sashimi ei kuulu lounaaseen, koska päivän annos sisältää jo vähän vastaavaa ruokaa. Siis anteeksi mitä? Poistuin paikasta naama norsunvehkeellä tiedotettuani, että olisi ehkä ihan hyvä mainita tästä pikku yksityiskohdasta jossain. Teki myös mieli vinguttaa visaa sen tarjoilijan naamaan niiden maksupäätteen sijaan.

Että tällaista. Älkää soitelko tänään, ei kannata.

Yllätys

Tänään tuli postissa jymy-yllätys: sosiaaliturvakortti! Kun viimeksi kävin onkimassa tietoa sosiaaliturvasta, oli selkeä vastaus, että töitä pitää tehdä 120 tuntia kuukaudessa tai mitään etuuksia on turha odottaa. Pari viikkoa sitten postissa tuli täkäläisten Kelasta joitain papereita täytettäväksi, ja niitä aikani tulkattuani tajusin, että jotain etuuksiin liittyvää niissä on. Ajattelin, että kyseessä on vain turhanpäiväinen byrokratia, mutta lähetinpä paperit piruuttani kuitenkin, ja kappas, olihan siitä kovastikin hyötyä. Mitä tulee työaikaan, sain selville, että 200 tunnin työskentely 4 viime kuukauden aikana riittää etuuksien saamiseen, mikäli 120h/kk ei täyty. Mahtava juttu!

Kortin pitäisi korvata 80% lääkärikäynneistä, mutta täytyy nyt vielä käydä kaikki paperit läpi oikein ajatuksella vakuutusasiamiehemme kanssa. Tällä hetkellä minulla on hirvittävän kallis lisävakuutus, joka korvaa kaikki kulut, jos joudun sairaalaan, mutta ei mitään muuta (lääkärikäynnit, lääkkeet jne). Toivottavasti saan sen nyt korvattua jollain tehokkaalla, mutta huomattavasti halvemmalla vaihtoehdolla... Täytyypä ottaa selvää ensi viikolla.

Valinnanvapaudesta, -varasta ja -vaikeudesta

Työkuviot näyttäisivät olevan selvenemään päin, vaikka ihan vielä mitään ei ole lyöty lukkoon. Ensinnäkin kävin viime viikolla haastatteluissa ja kielitesteissä yhtä hallintoassarin paikkaa varten. Älyttömän kiinnostava kokopäiväduuni mukavassa, kansainvälisessä työympäristössä. Innostuin tosi paljon myös siksi, että työnkuva on vähän kehitteillä ja siihen voisi vaikuttaa. Mutta: pari viikkoa sitten sain yhteenoton online-kielikursseja tarjoavasta firmasta ja he kyselivät, voisinko alkaa opettaa suomea heidän asiakkailleen. Ilmeisesti oppitunteja olisi 10-20 viikossa muutaman kuukauden ajan. Tarjous kuulostaa tietenkin aivan mahtavalta, kun tässä nyt kuitenkin ollaan kouluja käyty vuosikausia juurikin opetushommia varten.

Valinta pitäisi olla tehtynä tänään toimistojen sulkemisaikaan mennessä eli apua, ihan pian! Valinnasta tekee vaikean se, että siihen vaikuttaa niin monta tekijää... Mielessä pyörii vain, että toisaalta ja mutta sitten toisaalta. Yksi iso ongelma on, että hallintoassarin paikka on aika huonosti palkattu. Tienaan jopa respassa vähän enemmän tunnissa. Opetushommien ohessa voisin jatkaa siellä ja tuplata kuukausitulot, vaikka ihan hitosti hommiahan se tietäisi. Oppitunnit eivät suunnittele itse itseään...

Valitin ensin A:lle, kuinka vaikeaa on, että minun pitää tehdä päätös tänään. Sitten tajusin: saan tehdä päätöksen. Onhan se oikeasti ihan mieletöntä, että on vapaus ja varaa valita kahdesta aivan uskomattoman hienosta vaihtoehdosta. Kuitenkin valitettavan moni koulunpenkkiä vielä pitempäänkin kuluttaneista rehkii hotellisiivoojina tai myy BigMaciä toisensa perään päivät ja yöt läpeensä. Ei sillä, että noissa työpaikoissa olisi sinänsä mitään vikaa, mutta niissä pärjäisi kyllä vähemmälläkin teoreettisella opiskelulla. Sitäkin voi miettiä, mikä muu mainituissa kuin palkka ja työnteko itsessään voi motivoida sellaista, jolla oli ihan muita suunnitelmia, päämääriä ja unelmia.

Minun valintani ei voi mennä väärin, valitsen sitten kumman tahansa vaihtoehdon. Tai ainakin olen päättänyt lujasti uskoa niin, sillä muuten en saa päätöstä ikinä tehtyä. No, ehkä saisin, mutta olisinko siihen sitten kuitenkaan tyytyväinen?

Kello on jo viisi. Mikä siis on päätökseni?

Jatkaa respassa, koska olen luvannut olla siellä vielä 4 kuukautta. Koska siellä on töissä niin mukavaa porukkaa, etten halua jättää heitä pulaan. Koska työni on loppujen lopuksi aika jees. Otan vastaan opetushommat, koska loppupeleissä opettajahan minä kuitenkin olen. Kuitenkin yritän pitää tuntien määrän järkevänä, etten polta itseäni loppuun ennen vuodenvaihdetta. Nyt vaan sitten peukut pystyyn, että opetus lähtee sujumaan niin hyvin, että saan siitä ainakin muutamaksi kuukaudeksi tasaisen puolipäivätyön.

Taas yksi uskomaton päivä.

Herkkuhetkiä Barcelonassa

Mainitsinkin jo, että löysin loistavan ruokapaikan Barcelonassa ja tällaiset vinkithän on tietysti tarkoitettu jakoon. Ravintolan nimi on Menage à Trois ja se sijaitsee aivan Las Ramblas -kävelykatujen tuntumassa, pari korttelia Placa Catalunyalta. Keskeisestä sijainnista huolimatta kyseessä ei ole mikään turistirysä, vaan oikein sympaattinen paikka, joka ei sitten ole ranskalainen, vaikka nimestä niin voisi päätelläkin.

Otin kolmen ruokalajin Menu del Dian, joka kustansi 15 euroa. Kaikkia ruokalajeja taisi olla listalla kaksi, joista sain siis valita yhden. Alkuruoka oli kanasalaattia, jonka maut olivat kohdallaan. Se oli sitä paitsi tosi monipuolinen. Pääruuaksi sain possunkyljyksen, jonka seurana oli bataattia, mangoa ja kirsikkatomaattihöystöä. Ja se oli niiiiin hyvää!!! Jälkkäri ei ollut kovin erikoinen, vaikka ihan ok kuitenkin. Valitsin uunissa haudutettuja rypäleitä katalonialaisen kermahyydykkeen kera, koska tarjoilija suositteli sitä. Toinen vaihtoehto flan olisi ehkä ollut parempi, tai ainakin siltä se näytti, kun tiirailin naapuripöytiin... Menuun sisältyi myös oikein kelvollinen viini, jota riitti peräti kahteen kunnon lasilliseen.

Jouduin lähtemään ravintolasta vähän kiireellä, mutta olin silti kaiken syömisen ja juomisen jäljiltä niin onnellinen, ettei se paljon haitannut. Menkää siis ihmeessä Barcelonan asukit tai kävijät tutustumaan tähän ihanaan pikkuravintolaan. :)

Bonustelua

Viikko sitten oli tarkoitus käydä puhelinkaupassa säästämässä eli tarkastamassa, missä mallissa sopimukset ovat ja viilaamassa niitä järkevämmiksi. Kun sama taho vastaa meidän huushollissa lankapuhelimesta, internetistä, televisiosta ja kahdesta kännykästä, on ihan fiksua käydä silloin tällöin keskustelemassa soppareista.

Siinä on kuitenkin yksi iso ongelma. Koska olemme niin hyviä asiakkaita, että otamme kaikki palvelut samasta firmasta (ihan niin kuin Monacossa olisi varaa valita, heh heh), saamme bonuksia. Ja kuten aina bonusten suhteen, niitä voi käyttää vain tietyillä ehdoilla, tiettyihin tuotteisiin (eikä esimerkiksi sopimuksiin). Ei tarvittu kuin taikasanat 'yhteensä 300 euroa bonusta ja jopa 200 euroa muita alennuksia' ja etujen hyödyntäminen tuntui yhtäkkiä aivan olennaisen tärkeältä.

Oivallinen myyntimies halusi nähdä puhelimeni. Katsottuaan hetken vanhaa, naarmuista Nokiaani, joka on joutunut mm. kynsilakkaonnettomuuden kohteeksi, alkoi hän latoa uutuuttaan kiiltäviä älypuhelimia käteeni. Aluksi otin homman huumorilla ja nauroin kolkosti hänen tarjoamalleen Sony Ericssonille. 5 minuutin päästä seisoin kaupassa Samsungin Nexus S tiukasti käteen puristettuna, enkä halunnutkaan enää päästää siitä irti! Kauppiaan näyttäessä minulle, miten puhelin toimii, A:kin rakastui siihen päätä pahkaa ja halusi itselleen samanlaisen.

Periaatteessa tuli tehtyä tosi hyvät kaupat ja puhelin on itse asiassa aivan loistava. Mutta miten sitä voi ihminen noin hairahtua sivupoluille? Tulihan toki säästöjäkin tehtyä: yksi ylimääräinen liittymä lakkautettiin, puhepaketteja muokattiin ja tv:kin taitaa mennä lähiaikoina telakalle, kun ei sieltä tule yhtään mitään. Toisaalta omaan kuukausilaskuuni tuli 12 euron korotus datapaketista, mutta älypuhelimella nyt ei vaan ole paljon käyttöä ilman internetiä.

En silti kadu. Viikon kokemus käytöstä on ollut valaiseva. Koko pitkän Nokia-historiani aikana olen ehkä hakenut pari soittoääntä netistä. Muuten olen pääasiassa kuluttanut näppäimistöä pommittamalla tekstareita ympäriinsä, kuunnellut vähän musiikkia ja tietenkin soitellut ympäriinsä. Nyt minulla on puhelimessani mm. piano, jolla voi soitella pieniä melodioita ja vaikka äänittää niitä! Aamuisin luen bussissa uutiset näppärästi ja olen vaihteeksi maailman menossa mukana. Barcelonassa löysin aivan ihanan ravintolan TripAdvisorin Barcelona-oppaan avulla ja pysyin selvillä suunnista karttaa käyttäen. Mahdollisuudet ovat rajattomat... ja meikä on ihan innoissaan!

Huomenna kutsuu...

... Barcelona! :) Sarjassamme ex tempore road trippejä on siis vuorossa Espanjan Katalonia. Huomenna alkuiltapäivästä lähdetään ajelemaan. Eka stoppi on 590 kilometrin päässä Gironassa, jossa yövymme mennen tullen. Lauantaina A pudottaa minut Barcelonassa kyydistä ja jatkaa matkaa vielä sadan kilometrin verran omiin tapaamisiinsa. Minulle on tiedossa vapaata kuljeskelua ja katselua, kunnes A poimii minut paluumatkalla taas kyytiin. Kivaa päästä vaihtamaan maisemaa!

Hartaudella etsitty

Onni voi joskus olla niinkin materialistinen asia kuin käsilaukku. Olen etsinyt sopivaa veskaa jo melkein vuoden ja lopulta Se Oikea löytyi!

Täydellistä

Käytän aivan liikaa ylisanoja - joka toinen asia on perfect, awesome, great... Mutta eilen koin taas pitkästä aikaa, mitä nämä sanat oikeasti tarkoittavat. Olimme Nizzan filharmonisen orkesterin konsertissa, jonka ohjelmisto koostui elokuvamusiikista. Jo ensimmäisistä, Paluu tulevaisuuteen-leffan musiikin tahdeista alkaen oli itkussa pitelemistä. Kaikki oli täydellistä.

Orkesteri soitti todella hyvin, musiikki oli kaunista. Itselleni suurimman elämyksen antoivat Pirates of the Caribbean -elokuvan jännittävät, hivenen aavemaiset rytmit. Olin paratiisissa. Ja jo ensimmäisen puoliajan jälkeen ihan uuvuksissa, kun elin niin syvästi musiikin mukana joka hetken, joka ainoan sekunnin.

Ohjelmistossa olivat ainakin Out of Africa, Forrest Gump, Harry Potterit, Star Warsit, James Bondit, Superman, Jurassic Park, Indiana Jones ja Peter Pan. Yleisö taputti orkesterijohtajan konsertin lopuksi takaisin lukemattomia kertoja ja encorejakin oli kaikkiaan kolme. Meidän porukkamme - A, ystävämme M ja minä - ei siis ollut ainoa, joka oli haltioitunut konsertin annista. Kerta kaikkiaan perfect, awesome, great!

Pakopaikka

Jostain sieluni syövereistä on jo pitkään kummunnut tarve luoda tyhjästä jotakin kaunista tai muuten vain kiinnostavaa. Olen etsinyt omaa tapaani lapsesta saakka - olen kirjoittanut runoja ja muita tekstejä, laulanut ja soittanut, tehnyt toisten säveltämiin kappaleisiin melodioita ja sanoittanut niitä, maalannut ja jopa suunnitellut vähän vaatteita. Jos ihan tyhjästä nyhjäämisestä ei ole kysymys, voidaan listaan lisätä myös kaikenlainen askarteleminen, neulominen, virkkaaminen ja muu ideointia vaativa näpertely.

Varsinkin ompelun suhteen taidot eivät ole aivan vastanneet lennokkaita suunnitelmia, joten vaatteet - itselle tai nukelle tarkoitetut - ovat yleensä osoittautuneet vain varjoksi siitä, mitä niiden oli tarkoitus olla. Maalaamisessa oli vähän sama juttu, vaikka siinä sentään ehdin parin vuoden kansalaisopiston kurssien ansiosta hivenen kehittyäkin. Minulle olisi tosin riittänyt vain oman itsen iloksi tarkoitettu terapeuttinen maalailu hassuilla väreillä ja oudoista aiheista, mutta opettaja patisti olemaan vähän kunnianhimoisempi.

Ominta aluettani ovat kiistatta aina olleet sanat ja musiikki, mutta jostain syystä olen kehittänyt hirveän huonon itsetunnon, joka on koko nuoruuden ja aikuisuuden estänyt minua ilmaisemasta itseäni vapaasti. Olen kuvitellut olevani liian lahjaton tai tyhjäpäinen laulujen kirjoittamiseen. Luominenhan ei tietenkään onnistu, jos taustalla kummittelee taukoamatta kysymys siitä, miten muut arvottavat sen, mitä olen tekemässä. Ihan viime aikoina olen alannut ajatella positiivisemmin ja lähestynyt asiaa siitä näkökulmasta, että teen asioita siksi, että nautin niiden parissa puuhastelusta. Yllättäen olen löytänyt laulujen tekemisestä itselleni aivan ihanan pakopaikan.

Ensin syntyy idea - sen voi synnyttää jokin hetki, tunne, tunnelma. Tai ihan vaan sana tai useampi, joissa on kiva rytmi, jotka kuulostavat mukavilta, sopivat suuhun. Idean syntyminen on inspiroiva hetki. Se saa aikaan assosiaatioita, joita kuuntelemalla pääsee kiinni omiin, syvimpiin ajatuksiin ja niiden arvaamattomiin polkuihin. Idean laajentuminen voi mennä nopeasti tai kestää pitkään, se voi aueta työskentelemällä tai hauduttelemalla.

Kaikkein paras hetki työskentelyssä on istua pianon ääreen miettimään, miltä idea kuulostaa, ja etsiä sen musiikillista vastinetta. Minkälaisia värejä, tunteita, värähtelyitä, rytmejä siihen liittyy? Sävelet ja niiden yhdistelmät synnyttävät niin paljon erilaisia mielleyhtymiä! Sen oikean etsiminen on hurjan kiehtovaa. Sitten vaan äänittelemään sävelkulkuja, kuuntelemaan niitä, valikoimaan, muokkaamaan, kehittämään ideaa eteenpäin. Välillä mennään sanojen ehdoilla, välillä sävelten - ja koskaan ei tiedä, minne matka vie.

Luodessani musiikkia tunnen itseni taikuriksi. Kokoan laulun niistä aineksista, jotka on minuun kirjoitettu. Kun työni on valmis, olen kirjaimellisesti tehnyt tyhjästä jotain, jonka voin esittää muille. Saan jakaa pakopaikkani hedelmiä toisillekin maisteltavaksi.

Kaksoiselämää

Olen periaatteessa lupautunut töihin puoleksi vuodeksi, mutta valitettavasti puolipäivätyöni saa väistyä armotta, jos löydän jotain parempaa. Vietän kaksoiselämää - aamupäivät yritän toimistolla näyttää siltä, että työ ei voisi mieluisampaa olla, ja iltapäivisin harrastan työnhakua. Viikon sisään olen käynyt kolmessa haastattelussa ja yksissä word/excel/englanti-testeissä. Yksi haastattelu on varmasti tiedossa, yhteen yritykseen lähetetystä cv:stä ei ole kuulunut vielä mitään ja työkkärissäkin pitäisi taas käydä ensi viikolla. Ihana juttu, että tilaisuuksia riittää.

Työkkärin kanssa asiointi ei tosin ole ollut vielä kovin kehuttavaa. Virkailija on kyllä oikein avulias ja mukava, mutta on toistaiseksi lähettänyt cv:ni kahteen paikkaan, joihin minua ei millään olisi voinut palkata. Ihan kivahan se tietysti on, ettei cv vain loju työkkärin arkistoissa, mutta jokin tässä nyt mättää. Ensimmäisessä paikassa olisi pitänyt osata ranskaa täydellisesti. Toisessa paikassa olisi tarvittu oikeanlainen koulutus. Jotenkin harmittaa tuhlata omaa ja haastattelijan aikaa, mutta ilmeisesti täsmällinen tieto valintakriteereistä ei jostain syystä vain välity eri tahojen välillä.

Kaikki haastattelut ovat kuitenkin olleet hurjan mukavia. Haastattelijoiden kanssa on ollut helppo tulla toimeen ja ranskakin on sujunut silloin, kun sitä on tarvinnut puhua. Ihan hyvä, ettei ole jännittänyt, muuten olisi mennyt kieli herkemmin solmuun. Excel/word/englanti-testi oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Tein tehtäviä sallitut kaksi tuntia pienessä kopissa tietokoneella. Mutisin ja kiroilin suomeksi ääneen itsekseni ja ihmettelin, miksi yliopiston Tietotekniikkaa humanisteille -kurssilla ei opetettu excelin käyttöä kovin syvällisesti. Käännöksen heitin aivan lonkalta viidessätoista minuutissa ranskasta englantiin. Kun firman rekrytyyppi soitti seuraavana päivänä ja kertoi, että testit olivat menneet tosi hyvin, taisin sanoa jotain tyyliin "aijaa, oikeesti?". :)

Hyvin menneen testin ansiosta pääsin tänään haastatteluun. Kunhan saamme aikataulut sovitettua yhteen, käyn vielä juttelemassa toiselle saman firman tyypille. Toivon tosissaan saavani tuon työn, sillä se kuulostaa juuri sellaiselta, mitä haluaisin nyt kokeilla. Pettymys on kova, jos paikka menee toiselle hakijalle. Kuitenkin työnhaku on mahdottoman paljon rennompaa nyt, kun on edes joku työpaikka, jonne mennä joka päivä. Olen onnekas ja onnellinen, että löysin niin nopeasti sopivaa työtä. Nyt vaan peukut pystyyn, että kokopäivätyökin tärppäisi lähiaikoina!

Ensimmäinen kynttilä

Blogini ensimmäinen postaus on päivätty 29.9.2010, joten paljon onnea oma, yksivuotias blogini! Vuoden varrella olen etsistkellyt omaa kirjoitustyyliäni ja haeskelu jatkuu edelleen... Eiköhän se sieltä löydy ajallaan. :) Kovin ahkeraksi bloggaajaksi en ole osoittautunut, mutta ylitin ehkä omat odotukseni kuitenkin. Into kirjoittaa tulee vähän aalloittain, vaikka nytkin olisi monen monta asiaa, joista pitäisi rustata postaus.

Tähän astisen blogitaipaleen varrella on valmistunut gradu ja yksi maisterisnaikkonen, työn syrjäänkin tuli päästyä kiinni. Mainitsemattakaan kaikkia pienempiä sattumuksia. Ja tärkeintä kaikesta, olen onnellisempi kuin vuosi sitten. :)

Puuuuh, puhallan ensimmäisen kynttilän ja toivon blogilleni lisää ikää sekä tuttuja ja uusia vierailijoita. Bloggaaja puolestaan katsoo peiliin ja miettii, miten yksivuotiasta taaperoaan kasvattaisi ja sivistäisi, jotta siitä voisi olla enemmän iloa muille. Yhden asian jo tiedänkin: kuva on kiva ja niitä olisi hyvä olla enemmän. Tässä siis aiheeseen sopiva kuva, jonka otin eilen tullessani töistä kotiin:

Roskiksen eteen jätetty samppanjapullo. :D Kippis!

Monaco Yacht Show

Hullu hulinaviikko töissä oli osaltani melkein paketissa. Kunnes puhelin soi 10 minuuttia sitten ja töihin pyydettiin tulemaan huomennakin. Herätys on aamulla siis tavalliseen tapaan kello 6:15, aamutoimet ja menoksi, mutta mikäs siinä - palkka juoksee. Monaco Yacht Show eli venemessut jatkuvat vielä huomisen, joten eiköhän meille respan tytöillekin ole tekemistä.

Kävin tänään töiden jälkeen vähän ihmettelemässä, mistä Yacht Showssa oikein on kyse. Satamaan on parkkeerattu toinen toistaan upeampia huvipursia ja alan yrittäjiä on paikalla pilvin pimein standeineen ja työntekijöineen. Meidän firmalla taitaa olla näytillä kahdeksan paattia, joista jokainen täyttää luksusjahdin mitat. Kaikilla jahdeilla on pituutta yli 40 metriä ja kyllähän ne aika ylellisiltä näyttivät, kun niitä satamassa katselin. Hmm, nyt olisi tietysti hyvä olla kuvia ladattavaksi, mutta ei ollut kameraa mukana...

Huomenna toimistolla on toivon mukaan suht rauhallista. Asiakkaat ja yhteistyökumppanit tuskin kovin paljon soittelevat, kun eivät ole tottuneet siihen, että lauantainakin joku vastaa. Päivä tulee todennäköisesti sujumaan työntekijöitä autellessa. Porukkaahan toimistolla onkin riittänyt koko viikon ajan. Välittäjiä on lentänyt firman toimipisteistä ympäri maailman Monacoon ja messuapulaisia on juoksupojista autokuskeihin ja vene-emäntiin. Avunpyyntöjä on tullut mitä omituisemmissa asioissa. Toissapäivänä esimerkiksi etsittiin yhden välittäjän puhelinta, eilen piti hankkia nuppineuloja ja tänään ostoslistalla oli panadolia. Olo on kuin lasten luokkaretkellä valvojana.

On kuitenkin kivaa olla avuksi, kun jokainen autettava on ollut hurjan kiitollinen. Vaikka viikko on ollut tajuttoman raskas 95%:lle henkilökunnasta, eivät sanat "voisitko", "anteeksi" ja "kiitos" ole unohtuneet käytöstä missään välissä. Siksi ei yhtään harmita uhrata lauantaiaamupäivää työlle. Sitä paitsi se on aivan loistava tekosyy siirtää tänään Rivieralle pariksi viikoksi tulleiden appivanhempien tapaamista yhdellä päivällä...

Respan kulisseissa

Tänään tein ekan työvuoron yksin ja hei, se meni ihan hyvin! Parin soittajan nimen kanssa oli hankaluuksia, mutta muuten sain kaikki hommat hoidettua. Mitä työhöni sitten kuuluukaan?

• Aamulla ensimmäisenä avaan toimiston ja laitan laitteet toimintavalmiuteen sekä tarkastan, että keittiössä on kaikki valmiina henkilökuntaa varten. Kirjoitan mahdolliset puhelinvastaajaviestit ylös ja välitän ne asianomaisille. Tarkastan sähköpostit ja hoidan niihin liittyvät asiat.

• Otan vastaan lähetyksiä, jotka kirjaan tietokoneelle ja vien vastaanottajille. Haen postin ja jaan eteenpäin. Valmistelen lähtevän postin ja paketit. 

• Vastaan puhelimeen ja välitän puhelut eteenpäin tai otan viestin. Välitän soittopyynnöt ja viestit sähköpostitse eteenpäin mahdollisimman pian niiden jättämisen jälkeen.

• Pidän kirjaa toimistotarvikkeista ja tilaan niitä tarvittaessa. Tilaan viikoittain keittiötarpeita, jotka puran ja varastoin toimittamisen jälkeen. Myös muita juoksevia asioita kuuluu minun hommiini: taksin tilaaminen, hotellihuoneen varaaminen, huoltomiehen soittaminen ja niin edelleen. Lista on pitkä ja varsin sekalainen. :)

• Otan vierailijat vastaan ja tarjoan heille virvokkeita.

• Arkistoin, järjestelen, silppuan... tai mitä milloinkin, jos on aikaa!

Tärkein osa työtä on puhelimeen vastaaminen. Kun joudun lähtemään vastaanotosta esimerkiksi keittiöön tai viemään postia, ohjaan puhelut kännykkään, jonka otan mukaani. Osaa hommista on melkein mahdotonta tehdä, jos on yksin vastaanotossa ja puhelin soi paljon, mutta onneksi olemme tunnin verran toisen vastaanottovirkailijan L:n kanssa yhdessä töissä. Tunti tosin hujahtaa nopeasti, kun on paljon tekemistä ja iltapäivävuorolaiselle pitää myös tiedottaa kaikista uusista asioista ja to-do-listalla olevista tehtävistä.

Tämä työ on siitä kivaa, että aika kuluu nopeasti. Tai ainakin nyt aluksi kuluu, kun hiljaisina hetkinä voi vaikkapa opetella huvijahtien nimiä. Ensimmäisen kerran ehdin tänään vilkaista kelloa, kun työajastani oli kulunut puolet. Jälkimmäinen puolisko meni vielä nopeampaa ja aika suorastaan loppui kesken, kun oli niin kiirettä. Yhdeltä olen kuitenkin aina kaikesta huolimatta vapaa lähtemään, kun vastaanotossa vaihtuu valta, ja L jatkaa siitä, mihin minä jäin.

Ponipataljoona ja nostalgiaa

Kesämuistelopostauksessa ponit jo vilahtivatkin, mutta kyllähän rakkaille lapsuudenystäville on omistettava oma postaus. Poneilla leikittiin kotona ja kavereiden luona. Varsinkin yksi ystävä oli yhtä ponihullu kuin minä.

Kisscurl, Mainsail, Tulip ja Talk A Lot

Taisimme olla ystäväni kanssa suurinpiirtein 6-vuotiaita, kun aloimme viettää aikaa yhdessä. Leikimme poneilla tai olimme susikoira Roita sekä katsoimme Disneyn piirrettyjä ja Hopenuolta, jonka neljännen osan lopussa itkimme, kun se oli niin surullinen. Välillä kävimme syömässä muun muassa verilättyjä (olin niihin aivan hulluna!) jaksaaksemme jatkaa leikkejä. :)

Lemondrop, Kiss N' Make Up ja Good Weather

Tein vähän salapoliisityötä ja ponini näyttäisivät ajoittuvan välille 1987-92, mikä pitänee paikkansa. Jostain syystä en ikinä muista tunteneeni vetoa vauvanukkeihin. Leikeissä oli yleensä aina mukana hevosia, koiria tai kissoja. Muistan myös, kuinka selasimme hevos- ja koirakirjaa isosiskoni kanssa ja merkitsimme muistiin kaikki rodut, joita halusimme isona yhteisessä hevostallissamme omistaa. Hevosten lukumäärä taisi olla laskettavissa kymmenissä... :) 

Surprise Twins Mommy & Babies, Rosette ja Baby Stella

Myös kirjahylly alkoi vähän vanhempana näyttää hevoshullun kirjahyllyltä. Ikionnellisena Villivarsan tai toisinaan Heppahullun tilaajana arkistoin lehtiä hyllyyn Merja Jalon Ponitalli-kirjojen viereen. Kerran tilasimme yhdessä koulukavereiden kanssa ihan oikeasta hevostarvikepostimyynnistä tavaraa. Taisin ostaa minisuitset, kaviokoukun ja suan. Ripustin kaikki seinälle ja katselin niitä unelmoidessani omasta hevosesta.

Princess Sparkle, Baby Susie ja Hip-Hop

Hevoslelujen eliittiin ylsivät My Little Ponyjen lisäksi myös Barbien upeat hevoset. Minulla taitaa olla niitä kaksi tai kolme. Yhden hevosen kanssa samaan settiin kuuluu hienot kärryt, jotka voi myös muuttaa reeksi.  Hmmm, täytyykin seuraavalla visiitillä kotiin valokuvata Barbiet ja niiden hepat. Ja nukenvaatteet! Minulla on "oikeiden" mallistojen lisäksi kokoelma kotitekoisia vaatteita. Äitini neulomat ja ompelemat ovat hienoja mestariteoksia ja itse tekemäni varmasti säälittävyydessään aika hellyyttäviä. Suunnittelin, kaavoitin ja leikkasin asut itse ja väkersin niitä illat läpeensä pienet kätöset neulan pistoissa tai silmät ristissä pudonneita silmukoita puikoille poimien. Oi niitä aikoja. :)

Dazzleglow ja Baby Stargaze

Jossain vaiheessa sain My Little Ponyille myös ponitallin. En hoksannut ottaa talosta kuvaa, mutta onneksi on internet. Tosin kuvassa taitaa olla aikaisempi, Show Stable -nimellä kulkeva talli. Kuvittelisin, että minulla on myöhäisempi versio Home Sweet Home. Ponitalli hoitaa edelleen tehtäväänsä ja kaikki ponit ovat siellä tallessa ja saavat olla jatkossakin. On ehkä vähän hassua säilyttää periaatteessa tarpeetonta tavaraa, mutta eihän noista henno luopua! Onneksi äitini on kanssani samaa mieltä, eikä isäkään vastusta, joten rakkaat ponini pysyvät turvassa vanhempieni varastoissa.

Lähde

Väistä turistia -kaupunkipeli à la Monaco

Peliohjeet:

Vedä lenkkivaatteet niskaan ja lähde kaupungille reippailemaan.

Pistelasku:

+10 pistettä - Toistat "excusez-moi"-lausahduksen kovaan ääneen ja useita kertoja yrittäessäsi turistista ohi - tuloksetta.

+20 pistettä - Joudut kohdeoppaaksi ulkoisista vihjeistä (lenkkeilyvarusteet, vesipullo, mp3 ja kuulokkeet korvissa, sykemittari, joka huutaa hoosiannaa sykkeen laskiessa) huolimatta

+30 pistettä - Räps, you're on candid camera! Pääsit vahingossa onnellisen vierailijan valokuvaan.

+40 pistettä - Törmäät täydestä vauhdista turistiin, joka yllättäen pysähtyy tai kävelee eteesi. Uuups!

Monaco-bonusbongaukset, à 5 pistettä

- sightseeing-asuksi bilemekon ja/tai korkkarit valinnut naisturisti

- virallisten pukeutumisohjeiden rikkominen

Turisti-infoa: Monaco on rakennettu rinteeseen eli kannattaa ehkä miettiä pari kertaa, onko korkkarit jalassa paras lähteä nähtävyysjahtiin...

"Muualla kuin välittömästi uimarannan tai uimalan tuntumassa on kiellettyä liikkua: ilman paitaa, pelkässä uima-asussa, paljain jaloin. Ohjeiden noudattamatta jättäminen voi johtaa rangaistukseen."

Pelin voittaja

Pelissä pärjää pysymällä rauhallisena pisteiden karttuessa. Jos kaupungissa parveilevat lomailijat alkavat käydä liikaa hermoille, on aiheellista vetää t-paita, tennarit ja sortsit ylle ja lähteä vaikkapa Nizzaan päiväksi pyörimään kameran kanssa kuin paraskin turisti. Eiköhän verenpaineet siitä taas lähde laskemaan. :)

Monaco TOP5 + jokeri

5. La Roseraie Princesse Grace

Fontviellessä sijaitseva ruhtinatar Gracen ruusutarha on ruusujen kukkiessa ihana paikka. Turistisivuilla mainitaan, että tarhassa kasvaa nelisentuhatta ruusua. Lajikkeita on vähintäänkin kymmeniä! Erivärisiä, -mallisia ja  -kokoisia ruusuja katsellessa on todella vaikeaa valita omaa suosikkiaan.

Ruusutarhavisiitin jälkeen voi vaellella kaikessa rauhassa kahville Cap D'Ailin satamassa sijaitsevaan snackiin nimeltä Les Oliviers, jossa on lähialueen paras tunnelma. Ystävällinen ja englannintaitoinen henkilökunta tarjoilee sämpylöitä ja salaatteja sekä piiraita ja kakkuja ja taustalla soi rauhallinen musiikki menneiltä vuosikymmeniltä. Herkullisimmat leipomukset ovat kotitekoisia - varsinkin omenapaistos vie kielen mennessään!

Jos on liikkeellä lähempänä päivällisaikaa, kannattaa puolestaan flaneerata kohti Fontvieillen satamaa - sen perukoilta löytyy suosittu Gerhard's Café. Häppärin aikaan drinkin mukana saa pientä purtavaa. Myös Gerhardsissa on aivan mahtava tunnelma.

Ruusutarha, lähde

4. Bussikuskit

Missään en ole törmännyt niin ystävällisiin bussikuskeihin kuin Monacossa. Lippua ostaessa he tervehtivät kohteliaasti, sanovat kiitos ja ole hyvä ja vielä toivottavat hyvät päivänjatkot. Pysäkille kiirehtiviä odotetaan, eikä heille motkoteta, vaan myöhästelijöitä kohdellaan ihan yhtä aurinkoisesti kuin muitakin.

Todennäköisesti Monacon kuskit pääsevät monien kaupunkien kollegoihinsa verrattuna suht helpolla, koska  kännissä örveltävä tai muulla tavalla yleistä pahennusta herättävä asiakas pääsee varmemmin poliisiauton kuin bussin kyytiin. Luultavasti palkkakin on tyydyttävä, eikä yövuorojakaan ole kovin paljon. Voin myös kuvitella, että PR:stä tarkassa Monacossa bussifirman leivistä saa hyvin helposti lähtöpassit, jos asiakkailta tulee huonoa palautetta.

Lähde

3. Siisteys

Rumia seinätöhryjä ei näy missään ja kadut ovat suhteellisen siistejä. En oikein usko, että ihmiset sinänsä ovat yhtään sen siistimpiä kuin muuallakaan, vaikka kyllähän kynnys roskaamiseen on korkeampi, jos katu on siisti.

Jotkut koiranomistajat eivät joko siivoa lemmikkinsä jätöksiä ollenkaan (raivostuttavaa!) tai keräävät pökäleet pussiin, mutta ovat liian laiskoja viedäkseen pussin roskikseen, vaikka niitä on aika tiheässä. Pussi jätetään tienreunaan odottamaan siistijöitä, jotka keräävät kaduilta roskat ja pesevät katuja. Kuvitelkaa huviksenne, minkälaista jälkeä pussi tekee auton ajaessa siitä yli... Ilman ahkeria siistijöitä kaupunki olisi varmaan viikossa aivan hillittömän törkeässä kunnossa.

Siisteydestä huolehtii Société Monegasque d'Assainissement, jonka nimen voi pikaisesti ja huonosti lukiessa luulla viittaavaan  salamurhaan... Noh, tietynlaista "katujen siivoamista" kumpikin. ;) Lähde

2. Meidän asunnon maisema

Merinäköalaa meillä ei ole, mutta olemme siitä onnekkaita, että asumme keskustan sijaan ihan kaupungin reunalla. Kadun vastapuolella maasto kohoaa sen verran jyrkästi, että asutus on harvaa. Rinne on puiden ja pensaiden peittämä, ja sieltä kuuluu keväällä ja kesällä iltaisin sammakoiden kurnutusta. Helmi-maaliskuussa rinteellä loistavat upeat, keltaisina kukkivat mimosa-puut. Tämän lähemmäksi luonnonvihreyttä on Monacossa vaikea päästä.

Luminen maisema toissa talvelta

1. Kansainvälisyys

Vaikka kaupunki on pieni, mahtuu joukkoon monenmaalaista asukkia. Esimerkiksi kuorossa on pari englantilaista ja pöytätennisklubissa ruotsalainen, saksalainen, pari puolalaista ja tsekki vasta tutuimmat mainitakseni. Uusi työpaikkani taas pursuaa englantilaisia ja onpa joukossa yksi suomalainenkin. Eri kansalaisuuksien keskellä on mukava elää, kun ei koe olevansa mitenkään suuressa määrin poikkeava, sillä muutkin puhuvat hassua ranskaa ja ihmettelevät paikallisia tapoja. Toisaalta on siinä mielessä eksoottista olla suomalainen, että meitä on täällä aika harvassa.

Lähde

JOKERI: Kasinopuiston suloiset ankat! Edit: SORSAT siis, eikä mitkään ankat... :)

Ylikuormitus Maximus ja kuinka siitä selviää

Mittarissa on nyt 20 tuntia harjoittelua vastaanottovirkailijana ja voin onneksi sanoa, että homma sujuu vähän paremmin kuin alkuviikosta. Tunnen jo suurimman osan toimiston työntekijöistä ja pärjään puhelinvaihteessa joten kuten. Edelleen on aivan painajaismaista saada soittajien tietoja selville - yritysten nimet ovat erityisen hankalia ja nopeasti kerrotut puhelinnumerot (onneksi on numeronäyttö!) tai tavatut nimet eivät tahdo siirtyä muistiinpanoihin sujuvasti. Yritän kuitenkin pysyä tyynen rauhallisena kysellessäni ihmisiä toistamaan, ja kiperimmissä paikoissa nakkaan peliin uusi työntekijä -kortin (tai sanon, että linja on huono, mikä on usein tottakin).

Tiistaina olin aivan ylikuormitustilassa. Päivä meni aika huonosti ja rintakehän alla tuntuva solmu vain kiristyi kiristymistään yrittäessäni sisäistää kaikkea tarpeellista ja saada puheluita välitettyä. Illalla kotona tunteet purkautuivat hillittöminä itkukohtauksina, joiden jälkeen taas tuntui, että ihan varmasti pääsen hommasta pian jyvälle. Kunnes oli taas paniikkikohtauksen vuoro. Tulin siihen tulokseen, että aivot joutuivat ehkä liian kovalle koetukselle informaatiotulvan takia. Vaikka kuinka yrittäisi, sitä ei vaan voi oppia määräänsä enempää lyhyessä ajassa ilman, että jossain vaiheessa aivot menevät takalukkoon ja täydellinen lamaannus iskee päälle. Niin inhottavaa, kuin se onkin.

Eilen ja tänään mokailin kunnolla pari kertaa, ja otin tietenkin itseeni. En onneksi kovin paljon, vaikka yleensä pienikin takaisku ketuttaa perfektionismiin taipuvaista aivan vietävästi. Toisaalta jonkun onnenkantamoisen ansiosta myös vältin pari totaalisen karmeaa mokaa, hyvä minä! 

Tällä viikolla töiden jälkeen on tehnyt vaan mieli lekotella sohvalla ja katsoa Gilmoren tyttöjen jaksoja 14. kertaa (niihin ei vaan ikinä kyllästy). Luulen, että sinä aikana aivosoluarkistoija ahertaa ja syöttää uutta tietoa kovalevylle. Tiedonmuru kerrallaan, mutta sitäkin varmempaan talteen (toivottavasti!). Vaikka olenkin tietyllä tavalla uupunut töiden jälkeen, on olo erilainen verrattuna esimerkiksi koulussa opettajana tai kouluavustajana vietetyn päivän jälkeisiin tuntemuksiin. Respassa tarvitsee tosi paljon lyhytmuistia - tai siis oikeammin työmuistia - ja luulen, että siksi työ ei tunnu kovin rasittavalta, vaikka se vaatiikin jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Sitten kun työssä tarvittava perustieto on mennyt perille, on suurin osa tehtävistä itse asiassa edellisen toistoa.

Huomenna saan vielä porskuttaa kollegan hellässä huomassa, mutta yhteisen vuoromme jälkeen hän lähtee mammalomalle ja maanantaina minä jatkan tiskin takana yksin. Uusia haasteita kohden suuntaamme siis kumpainenkin. 

Puhelinvaihde

Voi herramunjee, mikä haaste on hoitaa puhelinvaihdetta. Kun asiakkaat joko vääntävät hassua brittienglantia tai milloin mitäkin vieraskielistä aksenttia tai natiiviranskaa. :O Onneksi en kuitenkaan tänään ollut respassa se, joka poimi erään intialaisen herrasmiehen puhelun hoidettavaksi. Erittäin mielenkiintoinen aksentti kuulemma ja kaiken lisäksi huonohko yhteys.

Puhelimeen on yritettävä vastata ennätysajassa ja päällekkäin tulevia puheluja on vain laitettava sitä mukaa pitoon, kun niitä tulee. Soittopyynnöt ja puheluiden välittäminen edelleen vaativat tarkkavaisuutta, kun pahimmillaan yhdestä lauseesta tulisi poimia soittajan nimi, yritys ja kenelle puhelu pitäisi 40-50 työntekijän toimistossa ohjata. Välitin ehkä kokonaisuudessaan kolme puhelua, säädin ja sähelsin ja jouduin pyytämään asiakkaita toistamaan yksinkertaisimpiakin nimiä. Kuten Woody. :D Huh. Oli se vaan vaikeaa.

Onneksi huomenna homma ei ainakaan teoriassa voi olla vaikeampaa, koska opin tänään, miten puhelin ylipäätään toimii ja aion opiskella henkilökunnan nimiä ja puhelinkoodeja kotiläksynä. Harmi vaan, että teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa. Joudun varmasti vastaamaan puhelimeen enemmän kuin 3 kertaa, mikä tietää lisää takaiskuja ja nolottavaa nimien tankkaamista. Noh, mikä ei tapa, se vahvistaa.

Brittiaksenttiin tottumista ja sen tarttumista odotellessa...

Kesä taakse jää

Syyskuu tuli ja alkoi sataa. Tuskin harmaata säätä tosin pitkään jatkuu, kun periaatteessa täällä kesää on vielä jäljellä. Voi hyvinkin olla, että seuraavat kolme viikkoa taivas on kirkas ja lämpötilat huitelevat hellerajoilla. Tuttu, tottumuksen tuoma kutina neulepuikkoihin, saapikkaisiin ja sateenvarjoihin on kuitenkin tallella - kun on ties kuinka monta vuotta aloittanut koulut sun muut viimeistään syyskuun alkuun mennessä ja alannut samaan aikaan kiskoa viikko viikolta lämpimämpää varustusta niskaan, ilmoittaa biologinen kello, että nyt on syksy ja hyvä aika muistella menneen kesän kivoja hetkiä.

Alkukesän ihaninta antia oli gradukammotuksen valmistuminen sekä maisterinpapereiden odottelu teemalla 'dolce far niente'. Työnhaut sun muut ikävät asiat eivät paljon vaivanneet ja hömppäkirjojen sivuja tuli lehteiltyä ihailtavalla pieteetillä. Aina välillä innostuin pistämään nenäni ulos lukukammiostani, mistä olkoon seuraava kuva todisteena:

"Mitä toi vihree hommeli tossa maassa on?"

Kuoron kanssa kävin esiintymässä pariin otteeseen. Saas nähdä jäivätkö kesän konsertit viimeisiksi minun osaltani kyseisessä kokoonpanossa, kun motivaatiopula vaivasi pitkin kevättä. Hengellinen taidemusiikki ei oikein kolahda tuossa mittakaavassa, vaikka se kaunista onkin.

Tässä oltiin muistaakseni Cap d'Ailin kirkossa ja laulettiin Lottin latinankielinen messu ja Händelin hymnejä englanniksi

Monacossa tapahtuu kaikenlaista enemmän tai vähemmän jännittävää kesäsesongin aikana. Tänä viikonloppuna taisi olla meneillään jotain triathloniin liittyvää ja parin viikon päästä alkaa koko kaupungin sekoittava boat show eli huvipursimessut. Tivoli puolestaan laittoi juuri pillit pussiin viime viikolla. Harvemmin tapahtumat kuitenkaan aiheuttavat allekirjoittaneessa yhtä suurta riemua kuin esteratsastuskilpailut, joihin tupsahdimme aivan sattumalta flaneeratessamme satamassa kesäkuussa.

Ollessani töissä koululla tutustuin huippumukavaan I:hin, joka houkutteli meidät pienelle vuoristo get-awaylle Mercantourin kansallispuistoon. Tapasimme I:n ja hänen miehensä Casterinossa, aloitimme retken piknikin merkeissä ja jatkoimme etsimällä murmeleita ja sammakkojärveä. Lopulta tunteja myöhemmin rauhallisen kuljeskelun, rupattelun ja pitkän kahvitteluhetken jälkeen sovimme, että retki täytyy ehdottomasti uusia tulevaisuudessa.

Uskokaa tai älkää, kuvan keskivaiheilla oleva harmaanruskea kökkö on murmeli ;)

Vuoristoammuja

Lac des grenouilles eli sammakkojärvi, jossa ei kyllä mitään sammakoita ollut

Idyllinen vuoristopuro

Heinäkuinen Suomen visiitti oli tietenkin kesän kohokohta. Kun kapsahdin juna-asemalla meitä vastassa olleiden äitin ja iskän kaulaan, tirautin jopa pienet itkut jälleennäkemisen riemusta. Vanha, rakas Roope-koirakin sai halauksia ja pusuja aimo annoksen.

Roope, 14-v, linssilude

Muutama päivä saapumisen jälkeen juhlimme ystäväni, yhden niistä parhaimmista, häitä kotipaikkakunnalla. Tsemppasin koko vihkimisen ajan itseäni välttämään liikaa tunnekuohua, sillä aviopuolisoiksi julistamisen jälkeen oli minun vuoroni astella alttarille ja laulaa Romanssi (eli Sua vain yli kaiken mä rakastan). Pari kertaa nostin katseen laulun aikana morsiameen, ja myötäelämisen kyyneleet nousivat saman tien kurkkuun. Tosin vihkipari näytti käyvän samaa taistelua liikuttumista vastaan. Myöhemmin juhlissa lauloimme häätanssiksi mieslaulajan kanssa duettona laulun Jos sä tahdot niin, ja silloin ei tainnut enää kukaan pidätellä kyyneliä. Onneksi omat silmät pysyivät ihan itsestään kuivina! Kaikin puolin mukavat, perinteiset hääjuhlat, joita on mukava muistella.

Myös kotosalla oli ihana olla. Leivoin paljon ja laitoimme monet välimerenruuat A:n kanssa kaikille neljälle. Katsoin telkkarista reality-draamaa à la Suurin pudottaja ja Hurja remontti. Yritin pitää pihakukkia elossa, kun äiti ja iskä lähtivät viikoksi omille teilleen Kreikkaan. Lenkkeilin peltojen keskellä yksin ja Roopen tai teiniaikojen lenkkikaverin K:n kanssa, joka oli myös käymässä kotona. Taas ihan entiseen malliin parannettiin maailmaa, juoruttiin ja höpistiin kaikesta, mikä sattui mieleen juolahtamaan. Maakuntamatkailu varmisti sen, että muitakin ystäviä tuli nähtyä.

Opiskelukaverin H:n mies R vei meitä veneilemään saaristoon

A nautti golfaamisesta ja kävi kentällä harva se päivä lyömässä palloa

Kaivoin lapsuusaikojen rakastetun ponipataljoonan esille, Roope oli hengessä mukana

Puuhasteltavaa riitti loman viimeisiin päiviin asti: kävimme Jyväskylän rallien huoltoalueella Minin vieraina, harrastimme lisää maakuntamatkailua ja ehdimme vielä matkalla lentokentälle pistäytyä tuttavaperheen luona yhden yön verran. 

Minien huoltoalue

Hektistä, puolen tunnin huoltoa oli kiinnostavaa seurata

Elokuu olikin sitten jo erilainen kuukausi työnhakuineen ja muine velvollisuuksineen. Vähän ehdimme silti vielä matkailla, sillä teimme ex tempore -roadtripin Belgiaan ja Saksaan. Ajoimme yhden päivän aikana 1200 kilometriä Brysselin hujakoille, kiertelimme A:n lapsuudenpaikkoja ja tapasimme erään hänelle läheisimmistä tuttavaperheistä. Päivä alkoi aamuneljältä, kului mukavasti vaihtuvia maita ja maisemia ihastellessa ja loppui hauskaan illalliseen tuttavaperheen kanssa. 

Auringonnousu kuudelta aamulla Italiassa

Aamulla siirryimme Belgiasta Saksaan ja vietimme päivän samaan tapaan kuin Jyväskylässä - rallien merkeissä. Illalla aloitimme kotimatkan, joka jäi sen päivän osalta lyhyeksi. Eksyimme pari kertaa ja julistin sanan umleitung kirosanaksi. Juuri ja juuri välttävässä murjussa vietetyn yön jälkeen ajelimme kaikessa rauhassa kotiinpäin. Sveitsissä pysähdyimme tutustumaan Luzerniin ja ajoimme Gotthardin tunnelin sijaan solatietä. Ajoitimme matkamme siten, että olimme Piemontessa, Italiassa, päivällisaikaan ja kävimme vetäisemässä herkkupizzat hyväksi havaitussa ravintolassa.

Gotthardin solatie

Muru nuuskamuikkusmaisissa tunnelmissa

Bongailin jään aiheuttamia jälkiä kallioissa aivan tohkeissani. Jotain hyötyä on näköjään lukion maantiedon tunneista.

Alempi pizza on mainittu herkkupizza - rucolaa, bresaolaa, mozzarellaa, parmesaania, tryffeliöljyä, parsaa... mitähän unohtui mainita?

Yllättävä arki: työtä ja sympatiaa

Olen viimeiset pari viikkoa orientoitunut työnhakuun ihan tosissaan. Aloitin ensin kevyesti seurailemalla netissä sivustoa, jonne monet vuokratyö- ja työnvalitysfirmat ilmoittavat avoimia paikkoja. Muutamaan aika vaativaan sihteerin ja assistentin hakuilmoitukseen vastasin pokkana - tuloksetta. Yhden henkilökohtaisen assistentin paikan tiimoilta pääsin keskustelemaan välitystoimistoon, mutta valitettavasti asiakas halusi assarin puhuvan englantia äidinkielenään, vaikka työvälityksen nainen pitikin minua sopivana ehdokkaana. Noh, kohti uusia haasteita.

Tällä viikolla pääsin Manpowerin konttoriin juttusille erään vastaanottovirkailijan paikan takia. CV:ni oli herättänyt siellä kiinnostusta ja keskustelu poikikin kutsun "oikeaan" haastatteluun itse yritykseen. Manpowerin virkailija briiffasi minut, että kyseessä on korkean profiilin huvijahtifirma ja kehotti vaihtamaan farkut ja t-paidan johonkin vähän muodollisempaan. Työkin kuulemma tulisi hoitaa edustavana ja koroilla seisoen. Nyökkäilin tyynenä, että kaikki käy, vaikka mielessä myllersi kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta kuulostihan kuvaus silti aika kivalta!

Kävin haastattelussa keskiviikkona. Jännitys oli kammottava, vatsassa väänsi. Keskustelu meni muuten ihan hyvin, paitsi että sain kuulla työn olevan osa-aikainen! Olin todella pettynyt, enkä täysin kyennyt peittämään tunteitani. Koska haastattelijatytöt olivat kauhean rentoja ja mukavia, kerroin heille, että asia kieltämättä huolettaa minua. Jälkeenpäin ajattelin, ettei olisi pitänyt sanoa mitään, vaan olla niin kuin ei mitään. Tulin kotiin kiukkuisena ja varmana siitä, että se oli siinä. Ei olisi pitänyt lörpötellä! Ja pirun Manpower voisi hoitaa hommansa kunnolla... McDo:n kanaboksi ja kookosleivokset saivat hoitaa lohtusyöpöttelyn virkaa.

Torstaina iltapäivällä virkosin masennuksestani ja aloin viritellä uusia verkkoja. Tuoreita työnhakuideoita alkoi suorastaan pursuta. Huomasin, että kansainvälinen koulu hakee opettajaa - CV sinne siis. Journal de Monacossa on joka perjantai työpaikkoja auki - muista tarkastaa! Tänään kävin kyselemässä neuvoja Monacon työkkäristä ja selvittämässä opetusvirastossa, kuinka englannin opettajan sijaisuuksiin voisi päästä käsiksi. Olin juuri ottamassa selvää, miten todistusten käännättäminen ranskaksi onnistuu, kun puhelin soi...

Tunnistin jahtifirman numeron... Mahassa kouraisi. Toivo heräsi, vaikka olinkin varma, että sieltä soitetaan vain kohteliaisuudesta - kiitos, mutta ei kiitos.

Olin pudota jaloiltani, kun sihteeri kertoi, että he haluaisivat minun liittyvän joukkoon! Hän lupasi lisäksi tehdä kaikkensa, että saisin lisätunteja auttelemalla toimistotöissä. Kannatti ehkä sittenkin olla avoin...

Aluksi menen maanantaina vähän kokeilemaan ja jos olemme kaikki tyytyväisiä, saan jatkaa. :) On epätodellista laittaa koko työnhakuprojekti jäihin nyt ainakin alkuviikkoon asti. Sitten katsotaan taas. Olin aluksi jopa pettynyt, koska olin jo ehtinyt innostua kaikenlaisista muista haasteista... :)

Jos kaikki menee hyvin maanantaina, olen työllistetty osa-aikaisesti puoli vuotta. Sehän on jo hyvä alku! Työaika olisi klo 8-13, ja hmmm, eihän sitä tiedä, mitä jännää - työtä tai jotain muuta kivaa - iltapäivän vapaille tunneille voisi kehitellä... :D

Ruhtinashäiden tunnelmia

Viimeinkin sain aikaiseksi siirtää kesän valokuvia tietokoneelle, joten tässä tunnelmia heinäkuisista ruhtinashäistä. Olin mukana The Eaglesin konsertissa (josta jo teinkin oman postauksen), asukkaiden häävastaanotolla ja Jean-Michel Jarren konsertissa satamassa perjantaina ja lauantaina St Devoten kirkon tuntumassa. 

Asukkaiden häävastaanotolta ei ole kummempia kuvia ja siellä ei itse asiassa edes tapahtunut mitään kuvaamisen arvoista. Alue oli tupaten täynnä, tarjolla oli samppanjaa ja suklaita, joista jälkimmäiseen en edes päässyt käsiksi,  ja viihdyimme hädin tuskin puoli tuntia ennen siirtymistä väljemmille vesille. Hölmönä yksityiskohtana mainittakoon, että kuulin parin naisen puhuvan suomea, mutta nurkkakuntaisena pohjalaisena en sitten kuitenkaan viitsinyt mennä esittäytymään.

Ilta jatkui Jean-Michel Jarren showlla, joka oli... noh... ei ihan odotustenmukainen. Musiikki oli oldschool-konemusaa, eikä valo- ja lasershowkaan ollut mitenkään erityisen säväyttävä. Keikan aikana nähdyt ilotulitukset sen sijaan olivat tosi näyttäviä - mutta missähän lie niistä ottamani valokuvat?! Etsin sekä omalta että A:n koneelta, mutta niistä ei ole jälkeäkään... :(

Lauantain kuvat sentään ovat tallessa. Eli lauantaina papin aamenen jälkeen pari ajoi satamaan St Devoten kirkolle lyhyttä seremoniaa varten. Innostuin oikein kuvaamaan pienen, kotikutoisen videopätkän parin saapumisesta ja hyvä niin, koska siitä välittyy paikan tunnelma mukavasti.

Ihastelin häämuotia ja seurasin seremoniaa telkkarista odotellessani parin lähtöä. Seremonian aikana esitetyn laulun aikana morsian vieritti kyyneliä, mikä olikin hänen ensimmäinen julkinen tunteenpurkauksensa koko hääviikonlopun aikana.

Ruhtinasparin osalta juhlallisuudet jatkuivat vielä, mutta minä poistuin paikalta kotisohvan uumeniin tyytyväisenä. Edes illan megailotulitusta emme jaksaneet mennä katsomaan, tosin osaksi siksi, että allekirjoittanut luuli sen tulevan telkkarista. Eipä tullut ei. Hups.

Mitä häiden jälkitunnelmiin tulee, olin silloin jo Suomessa ja seurasin huvittuneena ja uteliaanakin iltapäivälehtien lööppejä. Harmi, kun ei voi tietää, mikä on totta ja mikä pelkkää matkan varrella moneen kertaan muuttunutta huhupuhetta. 

Ehkäpä kaikki salaisuudet selviävät aikanaan...

Moottoripyöräilyn iloja ja huolia

Teimme kauniin päivän ratoksi pienen keskiviikkokierroksen skootterilla Bordigheraan Italian puolelle. Reissun kruunasivat pizzat ja kunnon kahvit. Paluumatkalla mietiskelin aikani kuluksi moottoripyörällä liikkumisen plussia ja miinuksia, joten voilà, tässäpä niitä:

+ Elämyksellisyys: tuulen tuiverrus ja vauhdintuntu, kukkien, ravintoloiden yms tuoksut, ulkoilmassa oleminen

+ Parkkipaikka löytyy usein helposti ja läheltä, eikä siitä edes tarvitse maksaa.

+ Pieni sade tai viileys ei hyvissä varusteissa haittaa, eivätkä hiuksetkaan kastu kypärän alla.

+ Ruuhkissa ei tarvitse jonottaa, kun autojen ohi voi päästellä helposti. Aikaa säästyy yllättävän paljon.

- Elämyksellisyys ei välttämättä aina ole positiivista: pahat hajut, pakokaasut. Pyörän selässä voi joskus myös pelottaa!

- Riskit. Jos jotain sattuu, tulee helposti rumaa jälkeä. Valitettavasti.

- Hameita ja sortseja ei tule paljon käytettyä. Lämpimällä säällä mp-takissa ja farkuissa kärvistely ottaa joskus päähän. Kylmällä säällä vaatetta joutuu puolestaan laittamaan päälle älyttömästi.

- Tukka on aina lytyssä. Kampauksista haaveilun voi lopettaa, kun edes poninhäntä ei tahdo mahtua kypärän alle.

Lista ei ole kyllä lähellekään kattava, mutta nuo nyt vain sattuivat jostain syystä tulemaan tällä kertaa mieleen. :)

Minulle suurin huolenaihe ovat tietenkin riskit ja olenkin pyörän selässä jatkuvasti enemmän tai vähemmän huolestunut. Lähes poikkeuksetta aina huikkaan murulle hänen lähtiessään jonnekin, että aja varovasti. Vaikka luotankin häneen kuskina, tiedän, että tien päällä on monenlaista tomppelia. Sitä paitsi hyvillekin kuskeille sattuu joskus virheitä. Muut moottoripyöräilyn ikävät puolet ovat lähinnä pikkujuttuja, jotka ärsyttävät joskus, mutta häviävät armotta plussille.

Aikasyöpöt

Suomessa meikitöntä ja muutenkin helppoa hälläväliä-arkea viettäessä se kolahti: minulla on elämässäni aikasyöppöjä! Kirjoitin tästä jo vähän eilisessä postauksessa, kun julistin bloggauksen olevan tästä eteenpäin tehokasta ja nopeaa. Olen kai vähän vastavirran kiiski, kun muut höpisevät hitaasta elämästä ja minä yritän puolestaan elää vähän isommalla vaihteella.

Löysin pelkistä aamurutiineista monta aikasyöppöä: shampoo, jonka pitää antaa vaikuttaa 2-3 minuuttia, tehoton hiustenkuivaaja sekä meikit ja meikkausvälineet, joiden kanssa säätäessä tuhraantuu aikaa. Yhden kauppareissun se vaati ja suurin osa näistä aikasyöpöistä oli selätetty. Esimerkiksi ripsentaivuttajani oli roikkunut matkassa jo ainakin viisi vuotta, vaikka se on ollut rikki vähintään puolet ajasta! Luulin vuosia, että ripseni ovat harvinaisen itsepäiset, kun niiden taivuttamiseen meni minuutti per silmä... Kulutin 4 euroa uuteen taivuttimeen, joka taivuttaa ripset kädenkäänteessä. Ripsivärinkin saa silmiin nyt nätimmin ja nopeammin, kun taivutukset on tehty kunnolla.

Tänään postipoika toi minulle uuden hiustenkuivaajan. Philipsin tehovärkki tuli Amazonista parissa päivässä, eikä hintakaan huimannut päätä: 20 euroa. Viimeisinkin aamurutiinien turha venyttäjä on nyt häädetty. Kun säästän minuutin pari sieltä täältä, on kasassa helposti ylimääräiset 10 minuuttia. Ehkä tästä eteenpäin ehdin siis syödä aamupalan, joka on yleensä armotta saanut väistää muiden, "tärkeämpien" asioiden tieltä.

Ruuanlaittoonkin uusi oivallus toi vauhtia. Kotona ollessamme tai ollesani ruokaa täytyy tehdä kaksi kertaa päivässä. Yritämme käydä mahdollisimman vähän syömässä ulkona, mutta jos kumpaakaan ei yhtään huvita kokata, tulee tästä periaatteesta helposti joustettua. Kotipikaruokaamme on pestolla maustettu possusuikalepasta, jonka tekemiseen menee periaatteessa 10-15 minuuttia, mutta mieluummin kuitenkin söisin kiireessäkin jotain, jossa on runsaasti kasviksia. Niinpä ladoinkin pakastimen täyteen kaupan pakastevihanneksia. Niistä saa helposti ja nopeasti monenlaista, maistuvaa murkinaa. Käsittämätöntä tässä on se, kuinka loputtoman kauan minulla meni hoksata näiden arjen helpottajien olemassaolo!

Hullua, kuinka rutiineihin tottuu ja turtuu. Vaikka jokin asia joskus tai jopa jatkuvasti ärsyttää, ei siihen välttämättä tajua puuttua. Lomailu on siitä jännää, että uudessa tilanteessa ja ympäristössä joutuu etsimään uusia rutiineja tai luottamaan pelkkään sattumanvaraisuuteen. Loma ei ole pelkkää akkujen lataamista, vaan se on myös vastakohta arjelle. Kaukaa näkee joskus paremmin kuin läheltä, eikös näin ole tapana sanoa?

Night terror

Kolmas yö kotona ja mieleen on todellakin muistunut, mitä eroa on Pohjanmaan kyläpahasen ja Monacon yöelämällä. Ekana aamuna jo horrostin klo 7 eteenpäin pilvenpiirtäjätyömaan kilkkeessä ja kalkkeessa skoottereiden pärrätessä kotikadulla. Olisiko ollut toinen yö, kun havahduin minkä lie Ferrarin tai vastaavan kaahaukseen. Viime yö veti kuitenkin pisimmän korren: kello 01.35 ulkona räjähti käyntiin ilotulitus!

Jos huonosti nukkuminen on koskaan siunaus, oli se nyt sitä minulle. Ilotulituksen alkaessa olin sen verran hereillä, etten edes säikähtänyt. Olin kyllä sitäkin ärtyneempi. Syvässä unessa ollut A sen sijaan pomppasi ylös aivan paniikissa, mutta hänkin sai suht nopeasti säikähdyksestä kohonneen pulssinsa tasaantumaan. Edelleenkään en käsitä, mikä tolkku on järjestää ilotulitus noin myöhäiseen aikaan. Loppuvaiheessa räiske ja rätinä oli sitä luokkaa, että omia ajatuksiaan ei meinannut kuulla. Täällä kun kovat äänet kaikuvat aivan jumalattomasti meren, talojen ja vuoren puristuksessa.

Pohjanmaan perukoilla nukuimme pääasiassa parvekkeen ovi auki. Hyvä jos yössä pari autoa huristeli hiljaisella hiekkatiellä talon ohi ja ruuhkaisimpina öinä ehkä yksi mopo noiden lisäksi. Suurinta häiriötä aiheuttivat häikäilemättömät harakat, jotka raakkumisellaan ja peltikatolla pomppimisellaan herättivät meidät pari kertaa koko loman aikana. Ei siis paha ollenkaan. Hiljaisuutta oli mukava kuunnella.

Vanhempani kertoivat, että naapurien naapureilla on ongelma: heidän metsästyskoiransa pitävät kuulemma joistain kylän asukkaista liikaa meteliä. Pariskunta on jopa ostanut piilopirtin kylän laitamilta metsästä, jonne koiria aiotaan siirtää. En sitten tiedä, tuleeko pariskunnalle asumusero toisen muuttaessa koirien mukana vai siirtyykö koko konkkaronkka pois ihmisten ilmoilta. Tästä voi kuitenkin päätellä jotain hiljaisuudesta ja sen arvostuksesta kylässä, jossa asuin melkein 20 vuotta.

Se hyvä puoli möykkäämisen sietämisessä ainakin on, että hiljaisuutta ei pidä enää itsestäänselvyytenä. En nyt ehkä menisi valittamaan ihmisille satunnaisesta koirien haukunnasta, vaan pikemminkin arvostan niitä hetkiä, jolloin ympäriltä ei kuulu hiiskaustakaan. Lintujen laulu tai koiran räksytys ei välttämättä edes riko hiljaisuuden tuntua, koska kyllähän nuo äänet tietyllä tavalla kuuluvat maalaismaisemaan.

Hiljainen heinäkuu, energinen elokuu

Heinäkuuta vaivannut hiljaisuus päättyy nyt! Paljon jäi raportoimatta, mikä tietää sitä, etteivät postausaiheet ainakaan heti pääse loppumaan. Odotettavissa on siis ainakin muutama kuva ruhtinashäistä ja tarinointia ihanasta kolmen viikon Suomi-visiitistä, joka päättyi toissa päivänä. Ilmeisesti akkuja tuli latailtua, sillä pää on ideoita ja energiaa täynnä. Siitä olkoon esimerkkinä eilinen päivä, joka pyörähti käyntiin pakastimen sulatuksella, jatkui touhuntäyteisenä ja lopulta huipentui drinkkeihin Nizzan satamassa. Stazzy liittyi seuraan ja poimi samalla tuliaisensa, pari pikkupussia Reissumiestä ja vähän xylitol-purkkaa.

Vaikka Ranskassa kesälomakausi on vielä täydessä vauhdissa, kotiinpaluu symboloi minulle kesän loppumista ja uuden alkua. Haluan muuttaa elämässäni niitä asioita, jotka turhaan vievät aikaani ja energiaani. Syksyisin olen aina täynnä puhtia, joten nyt kannattaakin tehdä muutoksia, koska ne määrittävät tietyllä tavalla koko tulevaa vuottani ensi kesään saakka.

Yksi muutoksista on käynnissä parhaillaan: gradunteosta tuttu tomaattikello raksuttaa taustalla tätä kirjoittaessani. Olen tajuttoman hidas kirjoittaja, ja saatan helposti haaskata yksinkertaisenkin postauksen kirjoittamiseen uskomattoman paljon aikaa. Blogi-into hiipuu, kun kirjoittaminen on takkuista, ja aikaa tuntuu menevän hukkaan ihan liikaa. Nyt tälle tuli stoppi! Peruspostauksen on tästä eteenpäin valmistuttava 25 minuutissa. Kattavamman postauksen suunnittelu vie tietenkin enemmän aikaa, mutta jospa sellaisenkin saisi ainakin melkein valmiiksi samassa ajassa.

Haastan kaikki lukijat miettimään elämässään muutoksen aiheita ja mittaamaan pakastimen huurteen paksuuden. :) Meillä taisi olla aika monta senttiä, joten olihan jo aikakin tehdä asialle jotain...

Monacon hääviikonlopun ensimmäinen etappi

Hyviä uutisia! Ystävämme M soitteli meille eilen ja kyseli huolissaan, saimmeko liput illan Eaglesin keikalle. Kuultuaan, että olemme edelleen liputtomia, hän tarjosi meille kahta ylimääräistä tikettiään. Mielihyvin otimme tarjouksen vastaan ja illalla oli sitten tiedossa hääviikonlopun ensimmäinen etappi.

Albert ja Charlene saapuivat stadionille vähän ennen kymmentä yleisön hurratessa ja keikka alkoi viisi minuuttia sen jälkeen - aikataulusta etuajassa! Täällä päin maailmaa on harvinaista, että mikään alkaa vähemmän kuin vartin myöhässä, joten yllätys oli positiivinen. Meillä oli hyvät paikat keikkalavan edessä viidennellä rivillä. Suurin osa yleisöstä oli sijoitettu stadionin katsomoon, josta tarvitsee kiikarit nähdäkseen lavalle.

Bändi urakoi kaksituntisen, jonka aikana kuultiin sekä vanhoja hittejä, että tuoreempaa, 2000-luvun tuotantoa. Hotel California pärähti yllätyksekseni soimaan jo keikan alkupuolella ja mietin, että kyllähän se ainakin kerran elämässä livenä pitää kuulla. Sen verran kovan luokan hitistä on kuitenkin kysymys! Bändi soitti virheettömästi ja varman huolettomalla intensiteetillä. Laulu oli hienoa kuunneltavaa ja varsinkin moniääniset osuudet olivat upeita. Vaihtuvat laulajat lisäsivät keikan antia. Tähän ei ihan joka bändi pysty! Keikka loppui yhden maailman hienoimman laulun säveliin Desperadon kaikuessa ympäri hiljaisiksi liikuttuneiden ihmisten täyttämää stadionia.

Edes rock-konsertissa ei kuitenkaan päässyt unohtamaan, että olemme Monacossa. Esimerkiksi seisominen biisien aikana oli kiellettyä ja järjestyksenvalvojat kävivät myös huomauttamassa liian pitkien videopätkien kuvaamisesta. Huvittuneena odotin valvojien reaktiota, kun yhden kappaleen aikana koko yleisö nousi seisomaan. Kaikki istuivat kyllä sitten aplodien aikana kiltisti takaisin paikoilleen, joten asiasta ei tullut ongelmaa. Kun puolen yön jälkeen poistuimme stadionilta hyvässä järjestyksessä, jäimme monien muiden tavoin odottamaan Albertin ja Charlenen poistumista. 

Väkijoukkoa ei ollut pitelemässä aisoissa kovin montaa poliisia, mutta monacolaiseen malliin kaikki sujui ongelmitta ja hääpari pääsi poistumaan turvallisesti. Jostain kyllä kuulin, että joka tapauksessa puolet Monacon poliisivoimista on tavallisesti ihmisten joukossa siviiliasuisina. Parasta siis onkin vain olla kiltisti. Charlene näytti rennolta ja hyväntuuliselta parin pikaisen silmäyksen perusteella, joten ehkäpä kaikki on sittenkin hyvin.