torstai 8. syyskuuta 2011

Ylikuormitus Maximus ja kuinka siitä selviää

Mittarissa on nyt 20 tuntia harjoittelua vastaanottovirkailijana ja voin onneksi sanoa, että homma sujuu vähän paremmin kuin alkuviikosta. Tunnen jo suurimman osan toimiston työntekijöistä ja pärjään puhelinvaihteessa joten kuten. Edelleen on aivan painajaismaista saada soittajien tietoja selville - yritysten nimet ovat erityisen hankalia ja nopeasti kerrotut puhelinnumerot (onneksi on numeronäyttö!) tai tavatut nimet eivät tahdo siirtyä muistiinpanoihin sujuvasti. Yritän kuitenkin pysyä tyynen rauhallisena kysellessäni ihmisiä toistamaan, ja kiperimmissä paikoissa nakkaan peliin uusi työntekijä -kortin (tai sanon, että linja on huono, mikä on usein tottakin).

Tiistaina olin aivan ylikuormitustilassa. Päivä meni aika huonosti ja rintakehän alla tuntuva solmu vain kiristyi kiristymistään yrittäessäni sisäistää kaikkea tarpeellista ja saada puheluita välitettyä. Illalla kotona tunteet purkautuivat hillittöminä itkukohtauksina, joiden jälkeen taas tuntui, että ihan varmasti pääsen hommasta pian jyvälle. Kunnes oli taas paniikkikohtauksen vuoro. Tulin siihen tulokseen, että aivot joutuivat ehkä liian kovalle koetukselle informaatiotulvan takia. Vaikka kuinka yrittäisi, sitä ei vaan voi oppia määräänsä enempää lyhyessä ajassa ilman, että jossain vaiheessa aivot menevät takalukkoon ja täydellinen lamaannus iskee päälle. Niin inhottavaa, kuin se onkin.

Eilen ja tänään mokailin kunnolla pari kertaa, ja otin tietenkin itseeni. En onneksi kovin paljon, vaikka yleensä pienikin takaisku ketuttaa perfektionismiin taipuvaista aivan vietävästi. Toisaalta jonkun onnenkantamoisen ansiosta myös vältin pari totaalisen karmeaa mokaa, hyvä minä! 

Tällä viikolla töiden jälkeen on tehnyt vaan mieli lekotella sohvalla ja katsoa Gilmoren tyttöjen jaksoja 14. kertaa (niihin ei vaan ikinä kyllästy). Luulen, että sinä aikana aivosoluarkistoija ahertaa ja syöttää uutta tietoa kovalevylle. Tiedonmuru kerrallaan, mutta sitäkin varmempaan talteen (toivottavasti!). Vaikka olenkin tietyllä tavalla uupunut töiden jälkeen, on olo erilainen verrattuna esimerkiksi koulussa opettajana tai kouluavustajana vietetyn päivän jälkeisiin tuntemuksiin. Respassa tarvitsee tosi paljon lyhytmuistia - tai siis oikeammin työmuistia - ja luulen, että siksi työ ei tunnu kovin rasittavalta, vaikka se vaatiikin jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Sitten kun työssä tarvittava perustieto on mennyt perille, on suurin osa tehtävistä itse asiassa edellisen toistoa.

Huomenna saan vielä porskuttaa kollegan hellässä huomassa, mutta yhteisen vuoromme jälkeen hän lähtee mammalomalle ja maanantaina minä jatkan tiskin takana yksin. Uusia haasteita kohden suuntaamme siis kumpainenkin. 

Ei kommentteja: