Viitisentoista päivää Suomessa ja saman verran Panamassa puolentoista kuukauden sisään tekee olon matkailun suhteen aika kylläiseksi. Nyt ei tee mieli lähteä hetkeen yhtään minnekään, eikä reissuja ole tällä hetkellä tiedossakaan. Suomeen olisin kyllä periaatteessa valmis palaamaan milloin vaan ja ihan miten pitkäksi aikaa tahansa - siellä kuitenkin on niin paljon minulle rakkaita ihmisiä ja tärkeitä asioita. Panama puolestaan on mielenkiintoinen paikka lomailla, mutta mitta on täynnä pitkäksi aikaa hankalan appiukon takia.
Ensimmäinen Panaman matka vuosi sitten oli kyllä vieläkin pahempi kuin tämä toinen. Silloin olin niin ahdistunut, että vatsa oli lopulta kipeä koko ajan henkisen pahan olon lisäksi. Tällä kertaa olin lähinnä stressaantunut appiukon ollessa kanssani samassa huoneessa. Aivan matkan alkupuolella meille tuli joku väärinkäsitys ja hän huusi, että voimme pakata laukut ja lähteä. Kun tajusin, mistä on kyse, kävin tietenkin selittämässä ja pyytämässä kyynelsilmin anteeksi. Voi, mitä draamaa! Sen jälkeen appiukko oli huomattavasti paremmalla tuulella koko loppuajan, mikä ei tosin tarkoita, että hän olisi ollut hyvällä tuulella...
Kun tervehdin aamuisin, sain hädin tuskin vastaukseksi jonkinlaisen murahduksen. Hymyily tuntui ihan turhalta, koska toisen naama oli peruslukemilla ja pysyi. Hänen kertoessaan esimerkiksi ruokapöydässä jotain, hän ei kertaakaan - siis kertaakaan - katsonut minun päälleni, vaan ainoastaan vaimonsa ja poikansa. Eipä myöskään unohdeta sitä yleistä negatiivisuutta, jonka vaistoaa hänestä hyvin nopeasti. Aika pian päätin, etten yritä tehdä aloitetta mihinkään suuntaan, en sano mitään, olen vain hiljaa ja myötäilen. Alistuin, koska tiesin, että appiukon hirmuvaltaa tarvitsee kestää vain pari viikkoa vuodesta. Yök.
Tällä hetkellä en halua tietää hänestä mitään. Jos kuulen hänen äänensäkin puhelimessa, haluan lähteä pois huoneesta. Olenkohan ihan normaali? Olen allerginen hänelle ja minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka niin epämiellyttävällä miehellä voi olla niin fantastinen poika ja herttainen vaimo. Panaman matkan onnellisin päivä oli lähtöpäivä. En jaksa enää edes potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen kiittämätön, kun en viihdy A:n vanhempien luona. Aivan sama. Onneksi olemme nyt kotona ja appiukko on 10 000 kilometrin päässä. Vaikka isä ja poika soittelevatkin päivittäin työasioiden merkeissä, on ainakin välimatka riittävä pitämään apen poissa meidän parisuhteemme arjesta.
Minulla on aivan tavalliset, mutta erityislaatuisen ihanat vanhemmat. He ovat ottaneet A:n avosylin vastaan, vaikkei heillä ole hänen kanssaan edes yhteistä kieltä. Myös ystäväni ovat olleet aivan mahtavia häntä kohtaan ja parissa vanhemmilleni lähetetyssä joulukortissakin taisi olla A:n nimi. Ollaanko me suomalaiset jotenkin erityisen välittömiä ja mukavia vai onko minulla vain käynyt uskomaton mäihä, että lähipiirini koostuu sydämellisistä ihmisistä? Sanotaan, että matkailu avartaa, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän pariskunnan perhematkailu avartaa minua arvostamaan omia läheisiäni vielä entistäkin enemmän.
Jos unohdetaan kaikki appiukkoon liittyvä, täytyy todeta, että Panaman matka oli oikein onnistunut. Kävimme pari kertaa Tyynessä valtameressä uimassa. Ekalla kerralla tosin juuri päästyäni veteen tulikin vähän suurempi aalto, joka heitti minut ikävästi rantahiekkaan ja helkkarinmoisen säikähdyksen lisäksi sivureiteen hankautui kämmenen kokoinen pintahaava. Toinen kerta sujui paremmin, mutta olin kyllä varovainen aaltojen suhteen. Kotosalla otimme vähän aurinkoa altaalla, söimme hyvin ja otimme muutenkin rennosti silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Minä myös urheilin joululahjaksi saadun sykemittarin inspiroimana. Panama Cityssä kävimme yhdessä kolme kertaa. Siellä aika kului pääasiassa suuria ostoskeskuksia tutkiessa ja kävimme myös eläintarhassa, jossa oli apinoita, jaguaari, alligaattoreita, oselotti, tapiiri ja muita Panamassa tavattavia eläimiä.
Häpeäkseni tunnustan, että kamera pysyi eläintarhakäyntiä lukuun ottamatta laukussa, joten blogiin päätyvät kuvat ovat pääasiassa viimevuotisia. Jostain syystä paratiisia ei vaan huvita kuvata, kun tietää, että siellä on se käärme...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti