Vesimittari

Alkuun tunnustus: rakastan puhelintani. Reilun puolen vuoden käytön jälkeen suhteemme on parempi kuin ikinä ennen. Ainut huono puoli on, ettei se ole kovin kestävä rakastaja ja laturia saa käyttää joka yö jo normaalikäytössä. Mutta ihana laite se on silti.

Minulla on siellä kaikki söpöllä kissalla varustetusta kuukautiskalenterista pdf-skanneriin, joka muuten toimii erittäin hyvin. Lataan facebookista kavereiden kuvia yhteystietojen profiilikuviksi ja seurailen verkkopankista tilin tendenssejä (suunta pääsiassa alaspäin). Jos haluat tietää, minä vuonna Hitler syntyi tai mikä on valkovuokon latinankielinen nimi, kannattaa olla minun kaveri, sillä Google is my friend.

Yksittäisistä sovelluksista vie voiton pikkunäppärä ohjelma Water Your Body. Sovellus muistuttelee minua juomaan pitkin päivää merkkiäänellä, joka jostain syystä huvittaa ihmisiä suunnattomasti. Kun aloitin käytön mittasin juomiseen yleisimmin käyttämieni astioiden tilavuudet, tallensin ne sovellukseen ja nyt sitten aina juotuani klikkaan oikeankokoista lasia ja laite tallentaa määrät lokikirjaan. Lisäksi se laskee päivittäisen vedentarpeen painosta ja piirtää vielä kuukausitilastot juoduista määristä ja painosta.

Kuukauden käytön jälkeen olen onnistunut juomaan melkein joka päivä yli 2 litraa vettä päivässä! Tuolla määrällä elin aikaisemmin suunnilleen koko viikon, joten muutos on merkittävä. Kymmenen päivän käytön jälkeen huulet alkoivat tuntua vähemmän kuivilta kuin ennen ja nyt koko nassussa iho näyttää kirkkaammalta ja puhtaammalta ja vastustaa huomattavasti paremmin kaikenlaista ärsytystä. Olo on paljon dynaamisempi kuin ennen, kunhan vain pidän huolta, että litkin osan päivää pullovettä korvatakseni mineraaleja, joita toiletissa rampatessa huuhtoutuu kehosta.

Viime viikolla löysin sovelluksen, johon on koottu kunnioitettava määrä suomalaisia radiokanavia. Taas yksi lounastunti on ohi, työt jatkuvat ja niiden lomassa taidankin helliä itseäni YleX:n taajuuksilla.

Aika

Aika on kauhean suhteellista. Nytkin lounastunnista on kulunut jo kolmasosa ja vasta sain jokapäiväisen jättisalaattini valmiiksi ja istahdin alas. Mutta mitä on 20 minuuttia, kun tuntuu, että päivät, viikot ja kuukaudet vilisevät ohi, eikä sitä edes käsitä kuin vasta kuunvaihteessa. Kiva yllätyshän se tietysti on, että palkkapäivä koittaa odottamattoman pian. Ihana ystävä tulee kylään kahden viikon kuluttua ja tiedän jo valmiiksi, että aikaa kyllä kuluu sitä odotellessa ihan itsestään - ei tarvitse kärvistellä, vaikka tohkeissani olenkin.

Sitä en tiedä, kuinka aika kuluu työkaverilla, jonka poikaystävä ei tullut lomareissulta odotetulla tavalla kotiin. Mies ilmeisesti sai alkoholimyrkytyksen ja menehtyi sen seurauksena. Kuulimme järkyttävät uutiset maanantaiaamuna pomolta ja silloin tuntui, että aika pysähtyy. Muistan saman tunteen yli 15 vuoden takaa, kun menetin perheenjäsenen. Kun uutisen joutuu lopulta uskomaan todeksi, on kuin maapallon pyöriminen ja kaikki liike ylipäätään lakkaisi kokonaan. Päässä surisee ja tykyttää, ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen maapallo nytkähtää taas liikkeelle. Aika vierii eteenpäin, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Ajan kulumista ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi menetetyn ihmisen jättämistä taakse, tapahtuneen hyväksymistä.

20 minuuttia kului ylläolevaa kirjoittaessa, maailman menoa mietiskellessä ja salaattia pureskellessa. Salaatista ja lounastunnista on jäljellä enää rippeet, nyt jo? Aika kuluu nopeammin joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ajankulun suhteuttaa elettyihin vuosiin. 5-vuotiaana on ehkä juuri alannut tajuta yleensä jotain ajasta ja 15-vuotiaana jo niin paljon, että kuvittelee olevansa hirveän vanha ja fiksu. Silloin puolen tunnin ruokatunnilla ehti syödä lounaan, juoruta, tehdä rästiläksyt, lisätä mustaa kajalia alaluomiin, kerrata kokeeseen ja livahtaa koulun ulkopuolelle konditoriaan ostamaan berliininmunkin. Nyt tunnissa ehtii hädin tuskin tehdä ja syödä salaatin ja kirjoittaa muutaman kappaleen blogitekstin.

Ajankulu on yhtä aikaa armollista ja raastavaa, hyvien ja pahojen hetkien välinen taistelu, ikuinen paradoksi. Se muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka vaikeaa lopulta kaikkein arkipäiväisimpiä asioita on hyväksyä ja kuinka paljon helpompaa se voi olla, jos ei takerru aikaan kiinni ja vaan antaa sen virrata ja kuljettaa, luottaa itsensä kellumaan sen mukana. Vaikka kuinka taistelemme aikaa vastaan ja yritämme hallita sitä aikatauluilla ja suunnitelmilla, on karmean yksinkertainen lopputulos se, että voimme vain huijata itseämme. Maanantainen pysähtynyt hetki toimistopöytien keskellä muistuttaa siitä, kuinka odottamatta ihminen voi joutua ajankulun ulkopuolelle.