Ahkera

Minun pitää nyt ihan tänne tulla uhoamaan, että tein gradua tänään ja vähän eilenkin! Eihän sen nyt tietenkään pitäisi olla mikään maailmaa mullistava uutinen, mutta kun graduntekele on roikkunut matkassa mukana jo vähän pidemmän aikaa, sen edistymisestä oppii olemaan varauksettoman innoissaan ja onnellinen. Laskelmieni mukaan työskentelin tänään kuusi tuntia eli tuossa ajassa pääsee jo vähän eteenpäinkin. Tiedonhakuun menee tosin edelleen yllättävän paljon aikaa, vaikka materiaalia on vajaan puolentoista vuoden aikana kertynyt mappeihin, tietokoneelle ja kirjahyllyyn ihan mukavasti. Sitä vain ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi... 

Sen olen kyllä huomannut tämän ja eilisen päivän aikana, että tosi paljon tietoa on jo tallessa päänupissa ja kirjoittaminen on nyt paljon helpompaa kuin vuosi sitten, jolloin vasta tutustuin kirjallisuuteen, litteroin aineistoani ja yritin hahmottaa, mistä koko touhussa on kysymys ja mitä tarkalleen ottaen haluan tutkia. Olen tehnyt vähän sitä sun tätä näiden nopeasti kuluneiden kuukausien aikana ja, vaikkei gradu sinänsä ole näyttänyt välillä etenevän mihinkään suuntaan, on kokonaisuus selkiytynyt mielessäni valtavan paljon tänä aikana. Tietenkin siitä on kiittäminen myös niitä tuskallisia aineiston analysoimiseen ja luokitteluun käytettyjä päiviä, jolloin tunsin itseni masentavan tyhmäksi ja riittämättömäksi.

Olen työskennellyt nyt kahden ensimmäisen luvun parissa ja olen valtavan tyytyväinen tulokseen. Osan tekstistä olin jo kirjoittanut aiemmin, ja tiukan lisäilyn, karsimisen ja muokkauksen jäljiltä teksti vaikuttaa nyt loogiselta ja harkitulta. Katsotaan sitten myöhemmin, meneekö vielä jotain uusiksi vai kelpaavatko sivut melkein sellaisinaan lopulliseen tutkielmaan. Kaiken lisäksi minulla on ollut hauskaa, koska olen oikeasti kiinnostunut aiheestani, joka yhdistää opinnot ja työkokemukseni rakkaaseen harrastukseen. 

Kirjoittelin itselleni jo huomiselle ylös muutaman tehtävän gradun suhteen ja siihen oheen lisäsin oikein kunnon kannustustekstin. Olen kuukausikaupalla tuntenut olevani epäonnistunut opiskelija, ja olen vihdoinkin oivaltanut, ettei tuollaisella negatiivisella asenteella mikään tulekaan valmiiksi. Tästä eteenpäin keskitynkin ajattelemaan positiivisesti sekä itsestäni että tutkielmastani ja olen varma, että tuloksia syntyy. 

Optimistiksi ei voi tulla tai optimisti ei voi olla kuin optimistisesti ajattelemalla, ja jos en maailmassa mitään muuta voi muuttaa, voin ainakin muuttaa sen, kuinka suhtaudun asioihin. Iloa ja valoisia ajatuksia jokaisen päivään!

Napapiiriltä (melkein) päiväntasaajalle - mitä jäi käteen?

Viitisentoista päivää Suomessa ja saman verran Panamassa puolentoista kuukauden sisään tekee olon matkailun suhteen aika kylläiseksi. Nyt ei tee mieli lähteä hetkeen yhtään minnekään, eikä reissuja ole tällä hetkellä tiedossakaan. Suomeen olisin kyllä periaatteessa valmis palaamaan milloin vaan ja ihan miten pitkäksi aikaa tahansa - siellä kuitenkin on niin paljon minulle rakkaita ihmisiä ja tärkeitä asioita. Panama puolestaan on mielenkiintoinen paikka lomailla, mutta mitta on täynnä pitkäksi aikaa hankalan appiukon takia.

Ensimmäinen Panaman matka vuosi sitten oli kyllä vieläkin pahempi kuin tämä toinen. Silloin olin niin ahdistunut, että vatsa oli lopulta kipeä koko ajan henkisen pahan olon lisäksi. Tällä kertaa olin lähinnä stressaantunut appiukon ollessa kanssani samassa huoneessa. Aivan matkan alkupuolella meille tuli joku väärinkäsitys ja hän huusi, että voimme pakata laukut ja lähteä. Kun tajusin, mistä on kyse, kävin tietenkin selittämässä ja pyytämässä kyynelsilmin anteeksi. Voi, mitä draamaa! Sen jälkeen appiukko oli huomattavasti paremmalla tuulella koko loppuajan, mikä ei tosin tarkoita, että hän olisi ollut hyvällä tuulella...

Kun tervehdin aamuisin, sain hädin tuskin vastaukseksi jonkinlaisen murahduksen. Hymyily tuntui ihan turhalta, koska toisen naama oli peruslukemilla ja pysyi. Hänen kertoessaan esimerkiksi ruokapöydässä jotain, hän ei kertaakaan - siis kertaakaan - katsonut minun päälleni, vaan ainoastaan vaimonsa ja poikansa. Eipä myöskään unohdeta sitä yleistä negatiivisuutta, jonka vaistoaa hänestä hyvin nopeasti. Aika pian päätin, etten yritä tehdä aloitetta mihinkään suuntaan, en sano mitään, olen vain hiljaa ja myötäilen. Alistuin, koska tiesin, että appiukon hirmuvaltaa tarvitsee kestää vain pari viikkoa vuodesta. Yök.

Tällä hetkellä en halua tietää hänestä mitään. Jos kuulen hänen äänensäkin puhelimessa, haluan lähteä pois huoneesta. Olenkohan ihan normaali? Olen allerginen hänelle ja minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka niin epämiellyttävällä miehellä voi olla niin fantastinen poika ja herttainen vaimo. Panaman matkan onnellisin päivä oli lähtöpäivä. En jaksa enää edes potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen kiittämätön, kun en viihdy A:n vanhempien luona. Aivan sama. Onneksi olemme nyt kotona ja appiukko on 10 000 kilometrin päässä. Vaikka isä ja poika soittelevatkin päivittäin työasioiden merkeissä, on ainakin välimatka riittävä pitämään apen poissa meidän parisuhteemme arjesta.

Minulla on aivan tavalliset, mutta erityislaatuisen ihanat vanhemmat. He ovat ottaneet A:n avosylin vastaan, vaikkei heillä ole hänen kanssaan edes yhteistä kieltä. Myös ystäväni ovat olleet aivan mahtavia häntä kohtaan ja parissa vanhemmilleni lähetetyssä joulukortissakin taisi olla A:n nimi. Ollaanko me suomalaiset jotenkin erityisen välittömiä ja mukavia vai onko minulla vain käynyt uskomaton mäihä, että lähipiirini koostuu sydämellisistä ihmisistä? Sanotaan, että matkailu avartaa, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän pariskunnan perhematkailu avartaa minua arvostamaan omia läheisiäni vielä entistäkin enemmän.

Jos unohdetaan kaikki appiukkoon liittyvä, täytyy todeta, että Panaman matka oli oikein onnistunut. Kävimme pari kertaa Tyynessä valtameressä uimassa. Ekalla kerralla tosin juuri päästyäni veteen tulikin vähän suurempi aalto, joka heitti minut ikävästi rantahiekkaan ja helkkarinmoisen säikähdyksen lisäksi sivureiteen hankautui kämmenen kokoinen pintahaava. Toinen kerta sujui paremmin, mutta olin kyllä varovainen aaltojen suhteen. Kotosalla otimme vähän aurinkoa altaalla, söimme hyvin ja otimme muutenkin rennosti silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Minä myös urheilin joululahjaksi saadun sykemittarin inspiroimana. Panama Cityssä kävimme yhdessä kolme kertaa. Siellä aika kului pääasiassa suuria ostoskeskuksia tutkiessa ja kävimme myös eläintarhassa, jossa oli apinoita, jaguaari, alligaattoreita, oselotti, tapiiri ja muita Panamassa tavattavia eläimiä. 

Häpeäkseni tunnustan, että kamera pysyi eläintarhakäyntiä lukuun ottamatta laukussa, joten blogiin päätyvät kuvat ovat pääasiassa viimevuotisia. Jostain syystä paratiisia ei vaan huvita kuvata, kun tietää, että siellä on se käärme...

Kotisohvalta

Panaman reissulta on kotiuduttu - itseasiassa jo maanantai-iltana -, mutta nyt vasta sain aikaiseksi palata takaisin blogin pariin. Jet lagilla on ollut kyllä oma vaikutuksensa asiaan. En jaksanut eilen nyrkkeilemäänkään, koska keho tuntui vielä jotenkin uupuneelta. Päätimme herätä tänään aikaisin, mutta eihän siitäkään mitään tullut, kun olimme illalla kuin kaksi hyperaktiivista maaoravaa. Nukahdin lopulta telkkaria katsoessa melkein kaksi tuntia myöhemmin, kuin oli tarkoitus. Hohhoijaa, aamulla sitten nukutti. Sen siitä saa, kun reilut pari viikkoa menee nukkumaan neljältä aamuyöllä ja herää iltapäivällä...

Kotiinpaluun jälkeen olen paneutunut lähinnä kotitöihin, jotka ovatkin olleet pääasiassa minun kontollani A:n keskittyessä töihinsä ja tietokoneen korjaukseen. Graduajatukset ovat samalla hautuneet mielessä ja aloitinkin hommat konkreettisesti eilen etsiskelemällä netistä musiikkipedagogiikkaa käsitteleviä kirjoja. Olen kyllä kirjoittanut gradua 30-40 enemmän tai vähemmän hajanaista sivua, joten ihan alussa tässä ei onneksi olla. Tämä kevät pitäisi puurtaa sinnikkäästi, koska itseäni on jo pidemmän aikaa nyppinyt, kun asiat eivät etene. En halua olla mikään ikuisuusopiskelija, vaikka juurikin siltä tilanne tällä hetkellä vaikuttaa.

Vaikka opiskelumurheet ja jet lag vievätkin vähän puhtia pois, on minulla iloistakin kerrottavaa. Olemme jo pitkään ystäväni P:n kanssa suunnitelleet hänen tänne tuloaan ja eilen hän sitten lopulta varasi lennot. Hän saapuu sitä paitsi jo parin viikon päästä, mikä on aivan mahtavaa. Ei tarvitse odottaa kauaa. :) P:n kanssa on käytävä ainakin Nizzassa ja ehkä Ezessä, maailman parhailla pizzoilla Italiassa ja Monacoonkin pitää tutustua. Ja tietenkin jutella, jutella ja jutella! :) Kuinkahan A selviää pitkästä viikonlopusta meidän tyttöjen kanssa?

Herkkuja ja hikoilua

Ranskassa loppiaista ei vietetäkään 6.1. kuten Suomessa, vaan ensimmäisenä sunnuntaina vuodenvaihteen jälkeen. Loppiaisen tienoilla ja aika pitkään sen jälkeenkin kaupoissa ja leipomoissa on myynnissä herkkua nimeltään Galette des Rois eli kuninkaiden piiras. Piiras on yleensä tehty voitaikinasta ja sen täytteenä on usein mantelimassaa tai omenahilloa. Piiraaseen on myös piilotettu pieni figuuri, jonka löytäjästä tulee päivän kuningas. Kruunukin tulee kakun mukana. Wikipedia tietää, että Ranskan pressa syö etiketin mukaisesti kakkunsa ilman figuuria ja mahdollisia kuningasleikkejä.

Meillä leikit tietenkin leikittiin ja päivän kruunupääksi valikoitui mieheni A. Hänen tiedustellessaan, mitä "voittaja" saa, totesin Wikipediaa lainaten, että saat ostaa seuraavan kakun. Sinänsä ei kovin hääppöinen palkinto, mutta toivon mukaan kakkua on siis piakkoin tarjolla lisää.

Sunnuntaina herkuttelu jatkui, mutta vähän eri merkeissä. Ajoimme Italian puolelle Ventimigliaan ja kävimme suosikkipizzeriassamme lounaalla. Mieli teki tietenkin lempipizzaani Ricotta e spinaci eli ricotta-juustoa ja pinaattia, mutta päädyin kuitenkin Valtellinaan, joka olikin suunnattoman hyvää. Siinä on tomaattikastikkeen ja mozzarellan lisäksi tuoretta rucolaa, ilmakuivattua naudanlihaa ja parmesan-lastuja. Tässä tulee ihan vesi kielelle, kun vain ajatteleekin.

Herkuttelun vastapainoksi olen tietenkin käynyt myös nyrkkeilemässä jo kaksi kertaa. Oli kiva mennä treeneihin, vaikka muutaman viikon tauon jälkeen omat suoritukset ovatkin lähinnä surkuhupaisia. Liikeradat ovat ihan hukassa ja lihakset jotenkin veltot, eikä reflekseissäkään ole paljon kehumista. A valitteli samoja asioita pöytätennistreeniensä jälkeen eli ilmeisesti ihan normaalista ilmiöstä on kysymys. Istumaannousut sentään nousevat yllättävän kevyesti, joten ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Onneksi joulupukki toi minulle kuntonyrkkeilykirjan, jonka mukaan voi treenata 3 kuukautta. Jos treeneistä on kesällä vähän pidempi tauko, on pakko tehdä itsekseen jotain, jotten veltostu samanlaiseksi sohvaperunaksi kuin ennen nyrkkeilyn aloittamista.

Uuden vuoden terveiset Ylläkseltä!

Joulu meni ihanasti kotona laiskotellessa, tämän viikon maanantaina kävimme katsomassa Seinäjoen alennusmyynnit ja keskiviikkona hurautimme 750 kilometriä Ylläkselle.

Eilen lasketeltiin ja tänään moottorikelkkailtiin. Laskettelusukset minulla on viimeksi ollut jalassa kymmenisen vuotta sitten, joten aluksi jännitti aivan kamalasti. Kyllähän se siitä taas lähti, mutta vahingossa satuin pari kertaa vähän jyrkempään rinteeseen ja tulin alas pääosin sivuttain... Silloin ei ihan hirveästi naurattanut. Loivemmissa rinteissä laskettelu oli ihan ok, mutta parasta rinteessä olossa oli silti yksinkertaisesti ulkoilu.

Kelkkailu sen sijaan oli mahdottoman mukavaa. Vuokrasimme kaksipaikkaisen kelkan, ja mies hyppäsi rattiin minun nautiskellessani vauhdista ja maisemista takapenkillä. Pomppuisilla osuuksilla matkustajankin lihakset pääsivät hommiin, joten ihan laiskottelusta kelkkaretki ei käynyt. Maisemat olivat upeat, vaikka pilvisessä säässä mentiinkin.

Kauppareissulla käväisimme Velhon kodalla kaakaolla. Kota oli tunnelmallisesti kokonaan kynttilöin valaistu - jopa joulukuusessa oli oikeat kynttilät!

Illalla kävimme vielä Yllästunturin huipulla hehkuviinillä. Gondolihissillä sinne pääsi ilman suksiakin, mikä oli meille oikein hyvä vaihtoehto. Kelkkaretki riitti ihan hyvin päivän urheilusuoritukseksi.

Vuosi vaihtuu rauhallisissa tunnelmissa mökillä isäntiemme kanssa. Hyvä, jos pysymme hereillä vuodenvaihteeseen saakka! Raketit tosin pitävät meteliä, mutta eiköhän niidenkin räiske jo pian puolen yön jälkeen hiljene. Samaan aikaan varmaan meidän mökkimmekin hiljenee asukkaiden hiipiessä unisina nukkumaan.

Hyvää uutta vuotta!