keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
To be or not to be
After all, onhan tästä unelmoitu, vuosia. Seitsemän vaiko peräti kahdeksan? Jossain vaiheessa kauan sitten päätin, että mustan villakoirani nimeksi tulee Väinö, Kalevalan Väinämöisen mukaan. Se on perinteinen, arvokas ja huumorintajuinen nimi. Valitettavasti se on myös täkäläiseen makuun ja poikaystäväni suuhun hivenen haastava, joten olin kyllä valmistautunut nimenmuutokseen. Hauskintahan tässä on, että tämä karvakuono oli ristitty Hamletiksi jo kasvattajansa luona, joten voitte kuvitella minun ilmeeni, kun kuulin hauvakaisen nimen. Tässä se on, nimi on merkki, meidän täytyy adoptoida tämä koira! Se on tarkoitettu. ;)
Hamlet on jo nyt puolivuotiaana pilalle rakastettu luppa, työkavereiden hellimä toimistokoira ja päivittäinen ilopillerini. Nelijalkainen myös heijastaa erittäin tarkasti omistajansa puutteita, mikä on hämmentävää. Koirakuiskaaja Cesar Millanista on tullut alle kahdessa kuukaudessa all-time idolini ja olen myös tajunnut, etten ole pitkään aikaan osannut rentoutua. Elämänilo on vähän kadonnut kaiken kiireen ja stressin keskellä. Onneksi nyt on töissä helpottanut (kuten voi huomata, aikaa jopa blogata työajalla!), joten voin ottaa vähä rauhallisemmin, opetella taas syvähengittämään ja ajatella positiivisesti. Tähän asti kun on hädin tuskin ollut aikaa ylipäätään hengittää tai ajatella! Hamlet pitää minut liikkeellä, pakottaa pitämään tauon, vaikkei siihen tuntuisi olevan aikaa ja naurattaa tempauksillaan. Hyvää kannatti odottaa!
perjantai 25. toukokuuta 2012
Vesimittari
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Aika
Sitä en tiedä, kuinka aika kuluu työkaverilla, jonka poikaystävä ei tullut lomareissulta odotetulla tavalla kotiin. Mies ilmeisesti sai alkoholimyrkytyksen ja menehtyi sen seurauksena. Kuulimme järkyttävät uutiset maanantaiaamuna pomolta ja silloin tuntui, että aika pysähtyy. Muistan saman tunteen yli 15 vuoden takaa, kun menetin perheenjäsenen. Kun uutisen joutuu lopulta uskomaan todeksi, on kuin maapallon pyöriminen ja kaikki liike ylipäätään lakkaisi kokonaan. Päässä surisee ja tykyttää, ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen maapallo nytkähtää taas liikkeelle. Aika vierii eteenpäin, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Ajan kulumista ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi menetetyn ihmisen jättämistä taakse, tapahtuneen hyväksymistä.
20 minuuttia kului ylläolevaa kirjoittaessa, maailman menoa mietiskellessä ja salaattia pureskellessa. Salaatista ja lounastunnista on jäljellä enää rippeet, nyt jo? Aika kuluu nopeammin joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ajankulun suhteuttaa elettyihin vuosiin. 5-vuotiaana on ehkä juuri alannut tajuta yleensä jotain ajasta ja 15-vuotiaana jo niin paljon, että kuvittelee olevansa hirveän vanha ja fiksu. Silloin puolen tunnin ruokatunnilla ehti syödä lounaan, juoruta, tehdä rästiläksyt, lisätä mustaa kajalia alaluomiin, kerrata kokeeseen ja livahtaa koulun ulkopuolelle konditoriaan ostamaan berliininmunkin. Nyt tunnissa ehtii hädin tuskin tehdä ja syödä salaatin ja kirjoittaa muutaman kappaleen blogitekstin.
Ajankulu on yhtä aikaa armollista ja raastavaa, hyvien ja pahojen hetkien välinen taistelu, ikuinen paradoksi. Se muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka vaikeaa lopulta kaikkein arkipäiväisimpiä asioita on hyväksyä ja kuinka paljon helpompaa se voi olla, jos ei takerru aikaan kiinni ja vaan antaa sen virrata ja kuljettaa, luottaa itsensä kellumaan sen mukana. Vaikka kuinka taistelemme aikaa vastaan ja yritämme hallita sitä aikatauluilla ja suunnitelmilla, on karmean yksinkertainen lopputulos se, että voimme vain huijata itseämme. Maanantainen pysähtynyt hetki toimistopöytien keskellä muistuttaa siitä, kuinka odottamatta ihminen voi joutua ajankulun ulkopuolelle.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Kotiruokaa
Mutta: eipä liene ensimmäinen kerta, kun suomalainen päästää suustaan vastaavan kommentin. Suomi24:n suhteet-ulkkiksen-kanssa -palstat ovat täynnä uskomatonta kuraa. Suomalainen nainen saa kuulla olevansa a) liian paska suomalaismiehelle ja b) paska, jos on parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Minulle tästä ja exän kommentista tulee lähinnä mieleen, onko näiden suurisuiden itsetunto todella NOIN huono?
Miksei tämä minun valintani voisi olla sitä kotiruokaa, minulle? Mies ei tule koskaan kännissä kotiin, ei polta. Tekee paljon töitä, mutta osaa nauttia vapaahetkistä. Kokkaa, tiskaa ja siivoaa olematta tossukka. Muru on itse asiassa opettanut minulle ihan mahdottomasti pukeutumisesta ja täkäläisestä ruuanlaitosta. Äiti opetti pukeutumaan lämpimästi, mutta muru paremmin. Pariin otteeseen olen löytänyt itseni sovituskopista miehen ja myyjän kantaessa vaatteita kokeiltavaksi ja arvioidessa tulosta. Olin hölmistynyt ja samaan aikaan innoissani. Minulla on vihdoin oma stylisti! Miehen aloitteesta meillä soi kotona klassinen musiikki, mörköhevi ajaisi kummatkin 5 sekunnissa raivon partaalle. Tietenkin meilläkin on kinamme ja erimielisyytemme, mutta ilman jatkuvaa ristiriitaa elämäntapojen ja sen vuoksi, minkälainen ihminen toinen on.
Ylipäätään silloin on jotain pahasti vinossa, kun minun valinnoistani joku ulkopuolinen ottaa itseensä ja kuvittelee tulleensa jotenkin kritisoiduksi, moralisoiduksi. Kuten eräänä juhannuksena 10 vuotta sitten, kun tuttava totesi, että joisit sinäkin, ettei meistä muista tuntuisi niin juopoilta. Ei auttanut selittää, että olen autolla ja allerginen tarjotulle kermaliköörille, saatika että ei tee mieli… Onko ihme, että muutama vuosi takaperin vannoin viettäväni viimeistä keskikesän juhlaa Suomessa - ja se lupaus on pitänyt, ainakin toistaiseksi. Juhlapyhinä odotus määkiä lauman mukana korostuu entisestään.
Ei minulla ole tarvetta todistaa kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni. Minun valintani eivät satuta ketään, joten niiden kommentoiminen kertoo enemmän kommentoijasta kuin minusta.
Tässä "vähän" avautuessa tuli ruokakin sivussa valmiiksi: tomaatti-munakoiso-basilika-pasta aimo lorauksella oliiviöljyä höystettynä. Minun kotiruokaani!
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Puheesta aihetta
Viimeisen viikon ajan minulla on ollut työn alla amerikkalaisen Rachel Bertschen MWF Seeking BFF ( = married white female seeking best friend forever). Rachel kertoo kirjassaan ystävyyshaasteesta, jonka keksi löytääkseen uudessa kaupungissa uusia ystäviä: kerran viikossa vuoden ajan hänen on käytävä tyttötreffeillä. Seuraksi hän sai pyytää lähinnä puolituttuja tai täysin tuntemattomia. Aika hurja haaste!
Olen kirjassa nyt 38. treffien kohdalla ja jo tähän mennessä Rachelin tarina on avartanut ajatuksia ystävystymisestä ja ystävyyden ylläpitämisestä. Yllättävin sivuvaikutus on ollut se, että tuntemattomille puhuminen ei enää tunnu yhtä omituiselta - ainakaan teoriassa. Ihmiset saa takuuvarmasti nauramaan kertomalla, että Suomessa tuntemattomille ei puhuta ilman syytä ja että small talkia opetetaan ja opetellaan englannin tunneilla. Näin oli ainakin meillä Etelä-Pohjanmaalla.
Käytännössä en vielä uskalla avata suutani puheenaiheiden loppumisen pelossa - kylähullun leima ei enää pelota. Jos taas muut puhuvat minulle tai katsovat vähänkin normaalia pidempään ovat ensimmäiset ajatukseni edelleenkin "Mitähän tuo tahtoo?" ja "Onkohan mulla hameenhelma pikkuhousuissa?". Refleksi, jolle jopa tällainen vähemmän jäyhä, geeneiltä puolisavolainen pohjalainen ei voi mitään.
Mutta voisi kai sitä oppia vähemmän vakavaksi. Rachel nimittäin on ystävähaasteensa aikana paitsi tavannut paljon uusia ihmisiä tyttötreffeillä myös kehittynyt sujuvaksi niiden näiden jutustelijaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä minullakin on toivoa, jos harjoittelen. Jos ei muu auta, täytyy laittaa hankintaan kirja The Art of Small Talk for Dummies! Uskokaa tai älkää, sellainenkin on olemassa.
Miksi omalta mukavuusalueeltani pois uskaltautuminen tässä asiassa sitten kiehtoo minua? Siksi, että joka päivä joudun tilanteisiin, joissa opittu vakavuuteni ja hiljaisuuteni tuntuu epämukavalta, epäsopivalta. Ja oikeastaan olisi ihan kivaa höpistä joskus niitä näitä, mutta ennen kaikkea: olla avoin ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jatkuvasti, luontevasti. Se vain olisi niin mukavaa!
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Tulppaanien lumoissa
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Se aika vuodesta

maanantai 20. helmikuuta 2012
Auron


