Napapiiriltä (melkein) päiväntasaajalle - mitä jäi käteen?

Viitisentoista päivää Suomessa ja saman verran Panamassa puolentoista kuukauden sisään tekee olon matkailun suhteen aika kylläiseksi. Nyt ei tee mieli lähteä hetkeen yhtään minnekään, eikä reissuja ole tällä hetkellä tiedossakaan. Suomeen olisin kyllä periaatteessa valmis palaamaan milloin vaan ja ihan miten pitkäksi aikaa tahansa - siellä kuitenkin on niin paljon minulle rakkaita ihmisiä ja tärkeitä asioita. Panama puolestaan on mielenkiintoinen paikka lomailla, mutta mitta on täynnä pitkäksi aikaa hankalan appiukon takia.

Ensimmäinen Panaman matka vuosi sitten oli kyllä vieläkin pahempi kuin tämä toinen. Silloin olin niin ahdistunut, että vatsa oli lopulta kipeä koko ajan henkisen pahan olon lisäksi. Tällä kertaa olin lähinnä stressaantunut appiukon ollessa kanssani samassa huoneessa. Aivan matkan alkupuolella meille tuli joku väärinkäsitys ja hän huusi, että voimme pakata laukut ja lähteä. Kun tajusin, mistä on kyse, kävin tietenkin selittämässä ja pyytämässä kyynelsilmin anteeksi. Voi, mitä draamaa! Sen jälkeen appiukko oli huomattavasti paremmalla tuulella koko loppuajan, mikä ei tosin tarkoita, että hän olisi ollut hyvällä tuulella...

Kun tervehdin aamuisin, sain hädin tuskin vastaukseksi jonkinlaisen murahduksen. Hymyily tuntui ihan turhalta, koska toisen naama oli peruslukemilla ja pysyi. Hänen kertoessaan esimerkiksi ruokapöydässä jotain, hän ei kertaakaan - siis kertaakaan - katsonut minun päälleni, vaan ainoastaan vaimonsa ja poikansa. Eipä myöskään unohdeta sitä yleistä negatiivisuutta, jonka vaistoaa hänestä hyvin nopeasti. Aika pian päätin, etten yritä tehdä aloitetta mihinkään suuntaan, en sano mitään, olen vain hiljaa ja myötäilen. Alistuin, koska tiesin, että appiukon hirmuvaltaa tarvitsee kestää vain pari viikkoa vuodesta. Yök.

Tällä hetkellä en halua tietää hänestä mitään. Jos kuulen hänen äänensäkin puhelimessa, haluan lähteä pois huoneesta. Olenkohan ihan normaali? Olen allerginen hänelle ja minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka niin epämiellyttävällä miehellä voi olla niin fantastinen poika ja herttainen vaimo. Panaman matkan onnellisin päivä oli lähtöpäivä. En jaksa enää edes potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen kiittämätön, kun en viihdy A:n vanhempien luona. Aivan sama. Onneksi olemme nyt kotona ja appiukko on 10 000 kilometrin päässä. Vaikka isä ja poika soittelevatkin päivittäin työasioiden merkeissä, on ainakin välimatka riittävä pitämään apen poissa meidän parisuhteemme arjesta.

Minulla on aivan tavalliset, mutta erityislaatuisen ihanat vanhemmat. He ovat ottaneet A:n avosylin vastaan, vaikkei heillä ole hänen kanssaan edes yhteistä kieltä. Myös ystäväni ovat olleet aivan mahtavia häntä kohtaan ja parissa vanhemmilleni lähetetyssä joulukortissakin taisi olla A:n nimi. Ollaanko me suomalaiset jotenkin erityisen välittömiä ja mukavia vai onko minulla vain käynyt uskomaton mäihä, että lähipiirini koostuu sydämellisistä ihmisistä? Sanotaan, että matkailu avartaa, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän pariskunnan perhematkailu avartaa minua arvostamaan omia läheisiäni vielä entistäkin enemmän.

Jos unohdetaan kaikki appiukkoon liittyvä, täytyy todeta, että Panaman matka oli oikein onnistunut. Kävimme pari kertaa Tyynessä valtameressä uimassa. Ekalla kerralla tosin juuri päästyäni veteen tulikin vähän suurempi aalto, joka heitti minut ikävästi rantahiekkaan ja helkkarinmoisen säikähdyksen lisäksi sivureiteen hankautui kämmenen kokoinen pintahaava. Toinen kerta sujui paremmin, mutta olin kyllä varovainen aaltojen suhteen. Kotosalla otimme vähän aurinkoa altaalla, söimme hyvin ja otimme muutenkin rennosti silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Minä myös urheilin joululahjaksi saadun sykemittarin inspiroimana. Panama Cityssä kävimme yhdessä kolme kertaa. Siellä aika kului pääasiassa suuria ostoskeskuksia tutkiessa ja kävimme myös eläintarhassa, jossa oli apinoita, jaguaari, alligaattoreita, oselotti, tapiiri ja muita Panamassa tavattavia eläimiä. 

Häpeäkseni tunnustan, että kamera pysyi eläintarhakäyntiä lukuun ottamatta laukussa, joten blogiin päätyvät kuvat ovat pääasiassa viimevuotisia. Jostain syystä paratiisia ei vaan huvita kuvata, kun tietää, että siellä on se käärme...

Mitä tiedät Panamasta?

Veikkaan, että aika monelle tulee Panamasta ihan ensimmäisenä mieleen Panaman kanava. Jostain kumman syystä kanavalla on aina ollut itselleni lähes tarunhohtoinen mielikuva. Kai se johtuu siitä, että lapsena tykkäsin piirrellä karttoja voipaperin läpi karttakirjasta ja olin muutenkin innokas opiskelemaan maantietoa. Onhan kyseinen sanaliitto sitä paitsi rytmiltäänkin jo sen verran tarttuva, että se syöpyy mieleen ikiajoiksi, kun sen on kerran kuullut.

Kanava ei ole todellakaan aina tuonut panamalaisten elämään helpotusta, mutta tällä hetkellä maa satsaa kanavarahoja reilusti turismiin ja kansalaistensa elintason kohottamiseen. Joka paikkaan kohoaa hulppeita ostoskeskuksia ja pääkaupunki Panama Cityn siluetti muodostuu moderneista pilvenpiirtäjistä. Unelmat paremmasta tulevaisuudesta, värikäs historia ja arkinen meno tosin eivät aina kulje sopusoinnussa. Pahamaineisessa Darienin maakunnassa taistellaan viidakossa kolumbialaisia huumekuriireja ja ties mitä muita rikollisia vastaan, ja tavallinen maaseudun panamalainen saa niukan palkkansa edelleen käteisenä pari kertaa kuukaudessa. Pankkitilejä ja postiosoitteita ei pääkaupungin ulkopuolella juuri tunneta.

Maaseudulla ihmiset asuvat pienissä, betonista (arvelisin?) rakennetuissa taloissa, jotka on maalattu kirkkain värein milloin mintunvihreiksi, sitruunankeltaisiksi tai vaikkapa hehkuvan turkooseiksi. Talot ovat melkein aina yksikerroksisia ja joskus voi pihan pyykkinarulla nähdä riippumassa farkkuja ja t-paitoja kaikkia mahdollisia kokoja. Monessa pienessä talossa asuu suuri perhe. Naiset saavat ensimmäisen lapsensa usein hyvin nuorina, eivätkä isäkokelaat aina ole kypsiä vastuuseen: alkoholi tai toinen nainen vievät helposti mukanaan. Muutenkin monille miehille viikonloppu tarkoittaa katkeamatonta humalaputkea. Juomista jatketaan jopa sunnuntai-iltaan, ja toisinaan töihinkin jää lähtemättä, jos edellisilta kului juhliessa. Juurikin eilen väistelimme autolla täpärästi väsyneitä juhlijoita heidän hortoillessaan pilkkopimeillä teillä kaatokännissä.

Liikenteessä näkee ylipäätään kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Ensinnäkin Panaman teillä huristelee lukematon joukko rekisterikilvettömiä autoja. Ulkoministeriön matkustustiedotteesta luin, että liikennevakuutus ei tässä maassa ole pakollinen. Vakuutuksen lisäksi muutkaan turvallisuuteen liittyvät säännöt eivät ole kovin tiukkoja. Lava-autojen lavoilla esimerkiksi kuljetetaan tavaran lisäksi yhtä lailla eläimiä ja ihmisiä. Itse asiassa moni työläinen kulkee työmatkansa pick upin lavalla keikkuen.

Monissa matkaoppaissa kehotetaan ehdottomasti välttämään paikallisbusseilla matkustamista, mitä ei kyllä yhtään ihmettele oleskeltuaan maassa 15 minuuttia pidempään. Bussit ovat pääasiassa vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, jotka kirjavine graffitityylisine maalauksineen näyttävät kyllä iloisilta, mutta ovat isoksi osaksi karmeita, juuri ja juuri koossa pysyviä rotiskoja. Vähän aikaa sitten valtio osti läjän hienoja, moderneja busseja, mutta paikallisliikenteen osittainen uudistus ei ole sujunut ilman vastoinkäymisiä, kertoo Newsroom Panama. Uudistuksen myötä lippujen hinnat ovat kohonneet ja maassa on yritetty ottaa osittain käyttöön bussipysäkkejä. Tällä erää kuskit kun pysähtyvät yksinkertaisesti sinne, missä ihmisiä on bussia odottamassa. Uudistus etenee kangerrellen sekä matkustajien että kuskien protestoidessa, eikä uusia busseja varten koulutettujen kuskien ajotaidoissakaan ilmeisesti ole kehumista.

Panama on täydellinen esimerkki maasta, joka ei ole köyhä ja jolla on periaatteessa kaikki mahdollisuudet menestyä, mutta jonka kansalaisista suurin osa sinnittelee eteenpäin vähin tuloin. On jotenkin perverssiä, että valtatien varrella keskellä ei-mitään on vastavalmistunut ostoskeskus, jonka liiketiloista 80% on tyhjillään ja vain hetki aiemmin tunsi tietyllä tavalla olevansa kehitysmaassa. Mutta oliko sitten kuitenkaan? Panamalaiset vaikuttavat ystävällisiltä ja esimerkiksi monien paikkojen vessat ovat moitteettoman siistissä kunnossa (toisin kuin Ranskassa!). Matkustajia houkutellaan ennen kaikkea mittaamattoman kauniilla ja rikkaalla luonnolla, jossa riittääkin ihasteltavaa ja ihmeteltävää sekä kasvillisuuden, eläimistön että maisemien osalta.

Täällä toista kertaa vierailevana kiteyttäisin Panaman annin lähinnä sanalla hämmentävä. Erilaisiin panamalaisen arjen ilmiöihin törmätessään saa usein kysyä itseltään, miksi asiat ovat niin, kuin ne ovat. Maan historiaan tutustuminen antaisi varmasti vastauksen moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Vielä mielenkiintoisempaa on silti nähdä, miten maa tästä kehittyy ja minkälaisessa aikataulussa. Toivottavasti tulevaisuudessa kanavarahoilla pyrittäisiin parantamaan vähätuloisen kansanosan elintasoa. Vai voiko olettaa, että tavallinen maaseudun asukki hyötyy jotenkin konkreettisesti pääkaupunkiin kohoavista pilvenpiirtäjistä?

Viidakon laidalta

Nettitauko venähti viikon mittaiseksi, kun yllättäen täällä viidakossa netti on "vähän" pätkinyt. Nyt on kaikki laitteet antennia myöten uusittu ja johan pelittää! Tietokone tosin ilmoittelee, että akku loppuu ihan just, eikä adapteria ole tietenkään käden ulottuvilla. Tällä kertaa en siis pysty kirjoitella pidempään, mutta hengissä täällä kuitenkin ollaan. Lisää kuulumisia valokuvien kera on tiedossa seuraavissa postauksissa. Hei siihen asti!