Miehet!

Eilisistä nyrkkeilytreeneistä jäi päällimmäisenä mieleen seuraava kysymys:

Mikä (Etelä-Euroopan macho-)miehiä oikein vaivaa???

Viime aikoina treeneissä ei ole nyrkkeilyseuran tyttöjä paljon näkynyt ainakaan maanantaisin ja perjantaisin, kun itse olen siellä ollut. Eilenkin olin ainut naispuolinen, mikä ei minua haittaisi muuten, mutta silloin valitettavasti miesten asennoitumisvammat korostuvat. 

Asennevamma näkyy joskus jo treeneihin mennessäni. Käytössä on yksi yhteinen avainnippu, jolla pääsee pukuhuoneisiin ja saliin. Eilen miesten puolelta kuului juttelua, mutta muut ovet olivat lukossa. Koputin reippaasti miesten pukuhuoneen oveen ja sain avaimen, joten tämä asia onneksi ratkesi helposti. Mielessä kyllä kävi, olisiko ollut kovin vaikeaa avata myös naisten pukuhuoneen ovi lukosta - ihan vain varmuuden ja huomaavaisuuden vuoksi? Joku aika sitten treenien jälkeen puolestaan etsin avainta kissojen ja koirien kanssa ja bussillekin oli kiire. Arvatkaa, mistä sen lopulta yksi kiva mies kävi minulle hakemassa? No, miesten pukkaristapa tietenkin.

Itse treenit ovat sitten oma lukunsa. Miehet voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

On ensinnäkin ne, joille olen jo todistanut, että treenaan tosissani ja minun kanssani voi ihan oikeasti harjoitella.

Toinen ryhmä on ne, jotka eivät ole koskaan treenanneet kanssani ja ajattelevat, ettei tuosta tytöstä ole mihinkään. Tämän ryhmän miehet sanovat treeneistä lähtiessään "Au revoir, messieurs" eli moi vaan jätkät! Kivaa olla näkymätön. Näitä miehiä saa siirtymään ensiksi mainittuun ryhmään vetämällä heitä kerran kunnolla turpaan sparratessa tai ainakin tarjoamalla jonkinlaista vastusta. Tähän ryhmään voisi myös lukea ne tyypit, jotka ovat minua kaksi kertaa suurempia ja käyvät päälle mörssärin lailla. Ei sekään kovin reilua ole.

Kolmanneksi on valmentajakokelaat, jotka ovat kyllä mukavia, mutta jakavat neuvoja kyllästymiseen saakka ja muuttavat oikean valmentajan määräämiä harjoituksia mielensä mukaan. Pitemmän päälle ei oikeasti ole kovin kivaa treenata besserwissereitten kanssa, vaikka kai he toimivat pääasiassa hyvässä tarkoituksessa. Eilen jouduin niin pahasti tällaisen hampaisiin, että valmentaja tuli lopulta puolustamaan minua. Hänellekin kyseinen know-it-all tietenkin väitti vastaan. 

Sitten on vielä neljäs ryhmä, joka ei ole kovin suuri. Siihen kuuluvat ne miehet, jotka treenaavat fiksusti ja vastuullisesti, ottavat kokoni huomioon, mutta eivät kohtele minua kuin idioottia.

Ainut eilisen treenipari, joka mutkattomasti kohteli minua kuin tasa-arvoista, oli 12-vuotias poika! Hän teki harjoitukset tosissaan, noudatti valmentajan ohjeita ja harjoitellessa löi kunnolla. Itse jarruttelin hieman, koska olin häntä isokokoisempi, mutta sain kyllä ihan tehdä töitä minäkin.

Onneksi seuran valmentajat ovat fiksuja, vaikka miehiä ovatkin. He osaavat juuri sopivassa suhteessa neuvoa ja antaa tilaa, kannustaa tekemään harjoituksissa parhaansa ja toisaalta sallivat tahdin hölläämisen, jos siltä tuntuu. Heille ei tarvitse todistella oikeuttaan osallistua treeneihin. Olisipa asennoituminen yhtä järkevää muidenkin osalta!

Napapiiriltä (melkein) päiväntasaajalle - mitä jäi käteen?

Viitisentoista päivää Suomessa ja saman verran Panamassa puolentoista kuukauden sisään tekee olon matkailun suhteen aika kylläiseksi. Nyt ei tee mieli lähteä hetkeen yhtään minnekään, eikä reissuja ole tällä hetkellä tiedossakaan. Suomeen olisin kyllä periaatteessa valmis palaamaan milloin vaan ja ihan miten pitkäksi aikaa tahansa - siellä kuitenkin on niin paljon minulle rakkaita ihmisiä ja tärkeitä asioita. Panama puolestaan on mielenkiintoinen paikka lomailla, mutta mitta on täynnä pitkäksi aikaa hankalan appiukon takia.

Ensimmäinen Panaman matka vuosi sitten oli kyllä vieläkin pahempi kuin tämä toinen. Silloin olin niin ahdistunut, että vatsa oli lopulta kipeä koko ajan henkisen pahan olon lisäksi. Tällä kertaa olin lähinnä stressaantunut appiukon ollessa kanssani samassa huoneessa. Aivan matkan alkupuolella meille tuli joku väärinkäsitys ja hän huusi, että voimme pakata laukut ja lähteä. Kun tajusin, mistä on kyse, kävin tietenkin selittämässä ja pyytämässä kyynelsilmin anteeksi. Voi, mitä draamaa! Sen jälkeen appiukko oli huomattavasti paremmalla tuulella koko loppuajan, mikä ei tosin tarkoita, että hän olisi ollut hyvällä tuulella...

Kun tervehdin aamuisin, sain hädin tuskin vastaukseksi jonkinlaisen murahduksen. Hymyily tuntui ihan turhalta, koska toisen naama oli peruslukemilla ja pysyi. Hänen kertoessaan esimerkiksi ruokapöydässä jotain, hän ei kertaakaan - siis kertaakaan - katsonut minun päälleni, vaan ainoastaan vaimonsa ja poikansa. Eipä myöskään unohdeta sitä yleistä negatiivisuutta, jonka vaistoaa hänestä hyvin nopeasti. Aika pian päätin, etten yritä tehdä aloitetta mihinkään suuntaan, en sano mitään, olen vain hiljaa ja myötäilen. Alistuin, koska tiesin, että appiukon hirmuvaltaa tarvitsee kestää vain pari viikkoa vuodesta. Yök.

Tällä hetkellä en halua tietää hänestä mitään. Jos kuulen hänen äänensäkin puhelimessa, haluan lähteä pois huoneesta. Olenkohan ihan normaali? Olen allerginen hänelle ja minusta on aivan käsittämätöntä, kuinka niin epämiellyttävällä miehellä voi olla niin fantastinen poika ja herttainen vaimo. Panaman matkan onnellisin päivä oli lähtöpäivä. En jaksa enää edes potea huonoa omaatuntoa siitä, että olen kiittämätön, kun en viihdy A:n vanhempien luona. Aivan sama. Onneksi olemme nyt kotona ja appiukko on 10 000 kilometrin päässä. Vaikka isä ja poika soittelevatkin päivittäin työasioiden merkeissä, on ainakin välimatka riittävä pitämään apen poissa meidän parisuhteemme arjesta.

Minulla on aivan tavalliset, mutta erityislaatuisen ihanat vanhemmat. He ovat ottaneet A:n avosylin vastaan, vaikkei heillä ole hänen kanssaan edes yhteistä kieltä. Myös ystäväni ovat olleet aivan mahtavia häntä kohtaan ja parissa vanhemmilleni lähetetyssä joulukortissakin taisi olla A:n nimi. Ollaanko me suomalaiset jotenkin erityisen välittömiä ja mukavia vai onko minulla vain käynyt uskomaton mäihä, että lähipiirini koostuu sydämellisistä ihmisistä? Sanotaan, että matkailu avartaa, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän pariskunnan perhematkailu avartaa minua arvostamaan omia läheisiäni vielä entistäkin enemmän.

Jos unohdetaan kaikki appiukkoon liittyvä, täytyy todeta, että Panaman matka oli oikein onnistunut. Kävimme pari kertaa Tyynessä valtameressä uimassa. Ekalla kerralla tosin juuri päästyäni veteen tulikin vähän suurempi aalto, joka heitti minut ikävästi rantahiekkaan ja helkkarinmoisen säikähdyksen lisäksi sivureiteen hankautui kämmenen kokoinen pintahaava. Toinen kerta sujui paremmin, mutta olin kyllä varovainen aaltojen suhteen. Kotosalla otimme vähän aurinkoa altaalla, söimme hyvin ja otimme muutenkin rennosti silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Minä myös urheilin joululahjaksi saadun sykemittarin inspiroimana. Panama Cityssä kävimme yhdessä kolme kertaa. Siellä aika kului pääasiassa suuria ostoskeskuksia tutkiessa ja kävimme myös eläintarhassa, jossa oli apinoita, jaguaari, alligaattoreita, oselotti, tapiiri ja muita Panamassa tavattavia eläimiä. 

Häpeäkseni tunnustan, että kamera pysyi eläintarhakäyntiä lukuun ottamatta laukussa, joten blogiin päätyvät kuvat ovat pääasiassa viimevuotisia. Jostain syystä paratiisia ei vaan huvita kuvata, kun tietää, että siellä on se käärme...

Pintaa syvemmältä

Suomesta hankittu Blistexin luottohuulirasvani pääsi loppumaan, ja koska jossain kuulin kehuttavan Biothermin huulirasvaa, marssin sen suuremmin ajattelematta Monacon Sephoraan, joka siis sijaitsee ylellisessä Metropolitan-ostoskeskuksessa. Kaupassa myyjä tarjosi apuaan, joten minä selitin ontuvalla ranskallani, mitä tarvitsen. Myyjä valitteli, että Biothermin rasvaa ei heillä ole, mutta:

- Voisinko esitellä teille muita vaihtoehtoja?

Vastasin, että mikä ettei ja myyjä johdatti minut toiselle hyllylle. Sain käteeni pienen purnukan ylistävän esittelyn kera.

- Ahaa. Mitenkäs paljon tällä on hintaa? kysyin, vaikka olen toki jo ymmärtänyt, ettei se ole soveliasta - jos ei ole rahaa ostaa hintaa kysymättä, ei kauppaan tulisi edes astua työntekijöiden päivää pilaamaan.

- 42 euroa, myyjätär vastasi.

42 euroa! Kerroin myyjälle samantien, että rasva on liian kallis. Tästä alkaen myyjän käytös muuttui suorastaan alentuvaksi. Marssimme Lancômen hyllylle ja myyjä oli etsimässä huulirasvaa, kun seuraamme liittyi toinenkin myyjätär. 

- Etsitkö jotain? kysyi uusi tuttavuus minua palvelleelta myyjältä.

- Juu, tämä nuori tyttönen tässä haluaisi ostaa huulirasvan, kuului vastaus.

Anteeksi, mitä?! Olen 27-vuotias ja kyllä huomannut, että iäkkäämmät miehet joskus tytöttelevät, mutta eivät sentään hekään (ainakaan Suomessa) asiakaspalvelutilanteissa.  No, huulirasva löytyi, ja kaksoispommitus alkoi:

- Tämä maksaa vain 17 euroa ja on erittäin riittoisa ja hoitava rasva, sanoi ensimmäinen myyjä maireasti.

- Se kestää ainakin 5-6 kuukautta, joten hintaa ei tule kuin muutama euro kuukautta kohden, lisäsi toinen silmin nähden huvittuneena.

- No entäs, jos en pidä siitä ja se jää käyttämättä? Onko teillä testeriä? tiedustelin jo hieman turhautuneena.

- Ei ole, mutta se on oikeasti todella hyvä huulirasva, pommitus jatkui.

Hetken aikaa myyntipuhetta kuunneltuani ja jo aika ärsyyntyneenä kerroin myyjälle, että haluan harkita asiaa. Hän poistui takavasemmalle naureskelemaan kollegansa kanssa.

Monacossa on juuri tällaista. Ihminen määritellään kaupoissa ulkonäön ja pankkitilin katteen perusteella. En mielelläni tee virheostoksia, joten kaupoissa käyminen on pahimmillaan painajaismaista. Myyjät katselevat nenäänsä pitkin, kun en osta lähes täydellistä mekkoa tai kenkäparia tai vaikka sitten huulirasvaa, vaan mieluummin säästän rahani siihen täydelliseen tuotteeseen, joka ehkä odottaa minua seuraavassa kaupassa. Mielestäni tämä on täysin normaalia. Olenko aivan hakoteillä?

Vain röhkeys rajana

Pari päivää sitten lähdimme viettämään päivää Nizzaan. Olin todella innoissani, sillä sää oli riittävän kaunis matkan taittamiseen skootterilla. Pääsimme perille vähän ennen kahtatoista ja parkkeerasimme skootterin Nice Etoilen kulmille eli ihan keskelle kaupunkia. Nautiskelimme päivästämme ajan kanssa, söimme hitaan lounaan Fnacin kahviossa ja tutkimme siellä kirjahyllyjä ja kiertelimme muutaman kaupan. Rauhallinen ja miellyttävä päivämme tyssäsi kuin seinään, kun palasimme skootterille.

Skootterin kori lukon vieressä repsotti hieman auki. Mies totesi ensimmäisenä - yllättävän rauhallisesti -, että kypärät on sitten varastettu. En oikein edes ehtinyt kunnolla käsittää tätä, ennen kuin avasimme skootterin istuimen ja tutkailimme säilytystilaa. Toinen kypärä, se kalliimpi ja parempi, oli viety. Mieheni päivä jatkui poliisiasemalla jononjatkeena ja minä tulin bussilla kotiin. Monta tuntia jonotettuaan mieheni sai lopulta rikosilmoituksen tehtyä ja kotiutui lopulta pimeän jo tultua.

Onneksi skootteri oli ajokuntoinen. Onneksi toinen kypärä oli tallella. Onneksi meillä ei ollut minnekään kiire. Mutta ottaa se silti päähän. Miksi pitää kajota toisen omaisuuteen? Seuraava askel on hakea korvauksia vakuutusyhtiöstä. Näinköhän sieltäkään mitään liikenee...

Juoruja

Monacolla kuulemma menee taloudellisesti huonosti ja täälläkin joudutaan siis turvautumaan valtionvelan kasvattamiseen. Kyllähän sen tietenkin järki jo sanoo, että jos Euroopan rikkaat eivät rikastu, niin ei heidän tänne kannata tullakaan, jolloin valtiolta jää paljon tuloja saamatta. Jos ja kun talous elpyy, riittää Monacoonkin taas muuttajia. Tällä hetkellä kaupungissa on paljon asuntoja vapaana, koska monet ovat joutuneet lähtemään muualle jo kuukausia sitten.

Kesäkuussa kihlautuneelle prinssi Albertille tuottanee tuskaa taloustilanteen lisäksi myös Robert Eringerin blogissaan esittämät syytökset. Albert palkkasi Eringerin vuonna 2002 selvittämään hänelle, minkälaisia bisnesdiilejä ruhtinaskunnan rajojen sisällä asukkaiden toimesta tehdään. Eringer ehti nuuskia ympäriinsä viisi vuotta ja löytää kaikenlaista ikävää, muun muassa asukkaiden yhteyksistä Venäjän ja Italian mafiaan, ase- ja huumekauppaan sekä rahanpesuun.

Albertilla meni vakoilun tuloksista ilmeisesti pupu pöksyyn, sillä vuonna 2007 hän erotti Eringerin tehtävistään, päätti jättää tämän viimeisen palkan maksamatta ja unohtaa koko kurjuuden. Tällä hetkellä palkka-asiaa puidaan Yhdysvalloissa oikeudessa ja Eringer tykittää blogissaan ilmoille kaiken löytämänsä loan. Ja sitähän riittää! Tiesittekö muuten, että alueen paikallislehti, joka kattaa Monacon ja Ranskan Rivieran alueita, ei saa kirjoittaa Monacosta mitään negatiivista? Eringerin blogista poimittua tämäkin.

Rahanpesijöillä on siis Monacossa hyvät oltavat. Kurkistetaan vertailun vuoksi tavallisen kansalaisen arkeen. Mieheni vanhemmat ovat käymässä täällä koiransa kanssa, ja palatakseen kotimaahan ongelmitta koiralla täytyy olla notarisoitu lääkärintodistus. Mies meni notaarille eläinlääkärin allekirjoittaman ja leimaaman todistuksen sekä eläinlääkärin henkkarikopion kanssa. Notaari ihmetteli, että eihän tämä nyt näin voi mennä, ja pyysi miestäni hankkimaan eläinlääkärin henkilökohtaisesti paikalle allekirjoittamaan lääkärintodistus. Öö, ehkä eläinlääkärillä on virka-aikaan parempaakin tekemistä? Mieheni kysyi notaarilta, onko se tosiaan ihan välttämätöntä, kun kyseessä on sentään vain koiran paperi... Edessä oli soitto toiseen notaaritoimistoon, jossa koiran todistusasia on yleensä hoidettu, ja sieltä notaarille vakuutettiin, että mieheni ei yritä tehdä minkäänlaista rikosta... :D

Anteeksi, että olen ajoissa

Asia, joka minua jatkuvasti täällä pännii, on myöhästely. Lähes kaikki aikataulut näyttävät olevan viitteellisiä ja se on suunnattoman hämmentävää! Sisimmältäni olen itsekin patologinen myöhästelijä, mutta täsmällinen isäni ja kokemukset työelämässä ovat kasvattaneet minusta tunnollisen yrittäjän. Pelkään myöhästymistä niin paljon, että sisintäni kylmää, jos epäilen saapuvani jonnekin myöhässä. Lukemattomat kerrat olen juossut itku kurkussa minne milloinkin ja välttänyt juuri ja juuri myöhästymisen. Tai sitten myöhästynyt ja itku kurkussa pyydellyt anteeksi sopimatonta ja epäkunnioittavaa käytöstäni.

Ihan oikeasti yritän aina olla ajoissa ja näen vaivaa onnistuakseni tavoitteessani. Myönnettäköön, että viime aikoina olen ottanut vähän rennommin, sillä mieheni yleensä muistuttelee minulle tasaisin väliajoin, kuinka monen minuutin päästä kenkien pitää olla jalassa. Hän on lisäksi tunnustanut lisäävänsä lähtöaikoihin pienen myöhästymismarginaalin... Hän on luonnostaan täsmällinen, mutta myös joustava, ja häntä tuntuu harmittavan paljon minua vähemmän pieni jousto aikatauluissa, kunhan me vain olemme ajoissa.

Aloittaessani nyrkkeilyn, kuvittelin, että se on kurinalaista hommaa ja että siksi treenitkin alkavat pääsääntöisesti ilmoitettuun kellonaikaan. Enää en vaivaudu menemään paikalle aloitusaikaan, kun edes pukuhuoneisiin ei pääse vielä silloin. Treenit alkavat säännöllisesti 15 minuuttia myöhässä. Sama juttu kuoron kanssa. Eilen menin 5 minuuttia myöhässä ja siitä 10 minuutin päästä alettiin laulamaan. Silti, vaikka kuinka ajattelen järjellä, ettei minun tarvitse olla ajoissa, pieni sinnikäs, nalkuttava ääni soimaa minua takaraivossa. Mahassa tuntuu solmu, kun ahdistaa olla myöhässä. Ajoissa ollessani sitten taas kiukustun odottamiseen ja katkeroidun muiden leväperäisyydestä.

Kaikkein pahimmat myöhästymiset olen kokenyt pöytätennisotteluissa, joissa mieheni silloin tällöin pelaa. Ottelut on merkitty alkamaan seitsemältä tai kahdeksalta illalla. Paikalla pitäisi olla tuntia ennen. Arvatkaa vaan, kuinka moni on. Useimmiten matsit alkavat lopulta tunnin(!) myöhässä. Ja arvatkaa vaan, ketkä olivat paikalla kaksi tuntia ennen pelien alkamista.

Elämä aikataulujen kanssa on jatkuvaa tasapainoilua, eikä Suomessa oppimillani selviytymistaidoilla ole paljon merkitystä. Jotain olen kuitenkin tajunnut. Viime sunnuntain pöytätennisnäytökseen mennessämme ohje oli olla paikalla varttia yli yhdeksän aamulla. Mielessä kävi, onko silloin todella oltava paikalla vai onko ohjeeseen sisällytetty paljonkin marginaalia. Todellisuudessa olisimme hyvin voineet mennä sen 15 minuuttia myöhässäkin.

Naapurisopua ja -sotaa

Ensimmäinen asukas, joka on jäänyt talostamme minulle mieleen, oli kerroksessamme asunut vanha herra. Ilmeisesti dementia tai alzheimer oli jo vienyt papasta parhaimman terän, sillä joka päivä hän huhuili rappukäytävässä vaimoaan, joka useimmiten oli tietenkin asunnossa sisällä. Tämä siis toistui parhaimmillaan useamman kerran päivässä. Kerran olimme lähdössä jonnekin ja mieheni meni jo edeltä autolle minun pakatessa vielä käsilaukkua. Asunnon ovi oli raollaan ja säikähdin ihan vimmatusti, kun oven raosta kuului "Luluuuu?". Naapurin pappahan siellä oli ja kovasti hymyillen ja ystävällisesti yritin sokeltaa, että minä täällä vain olen. Palatessamme joululomalta Suomesta ja Väli-Amerikasta kuulimme suru-uutiset: mies oli kuollut juuri ennen joulua. Tuntui oudolta, ettei huhuilua enää kuulunutkaan.

Alkutalvesta talossa alkoi kiertää huhu todellisesta naistenkaatajasta. Concierge oli aivan innoissaan ja arvailut kohdistuivat lopulta toisen kerroksen "Greggiin", jonka tyttöystävä oli eksoottisen näköinen. Joku naapureista kävi useamman kerran naama valkoisena valittamassa conciergelle, että ei sitä tuntikausia kestävää voihkinaa kestä, ihan kuin olisivat samassa huoneessa. Kohu hälveni yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin, kunnes kesällä puheet uudesta naistenkaatajasta alkoivat liikkua.

Meidät on lukemattomat kerrat ajanut raivon partaalle alakerran taitelijanaapuri. Ulospäin maalarimme näyttää ihan tavalliselta pari-kolmekymppiseltä naiselta, mutta melua hänestä lähtee uskomattoman paljon. Nytkin asunnosta kuuluu ihan hirvittävä kolina. Kuulemme vaivatta, etenkin öisin, milloin hän tiskaa tai järjestelee keittiötä. Aika usein naulaamisen äänistä päätellen hän valmistaa tauluilleen kehikoita tai kehyksiä. Koska hän myös avaa ja sulkee ikkunaluukkunsa hyvin äänekkäästi, pysymme kirjoilla hänen unirytmistään. Toisinaan luukut kolahtavat kiinni aamuviideltä sellaisella paukkeella, että siihen herää. Viime aikoina hän on onneksi mennyt suurin piirtein samoihin aikoihin nukkumaan kuin mekin. Yleistä kolinaa pahempaa on silti musiikki, jota hän mielellään kuuntelee täydellä voluumilla kellonaikaan katsomatta. Pahimmillaan olen maannut valveilla pari tuntia kuunnellen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja... Olemme tosin oppineet kommunikoimaan: kun musiikki alkaa kiristää hermoa, paukautan tuolilla lattiaan muutaman kerran ja yleensä musiikki hiljenee saman tien kuulumattomiin.

Uusimmat juorut kuulimme tänään. Toisen rapun hissejä oltiin huoltamassa viime viikolla. Huoltomies sattui olemaan paikalla katutason hissien edessä, kun eräs vanhahko monsieur köpötteli kaupungilta kotiin. Monsieur ilmoitti huoltomiehelle, että voisitkos siirtyä siitä, että pääsen hissiin. Huoltomies totesi kohteliaasti, että hissit eivät ole vielä käytössä. Tästäkös vanhalla herralla kärähti hermo ja hän paukautti huoltomiestä kävelykepillä otsaan! Conciergen ehättäessä apuun monsieur oli jo jättiläismäisen huoltomiehen kauluksissa kiinni solvaten tätä, minkä ehti. Concierge meni tietenkin väliin ja tästähän keppiherran raivo vain äityi ja hän uhkasi pamauttaa conciergeäkin. 

Samana päivänä poliisit tekivät visiitin uudehkon asukkaan luo. Kyseessä on kuulemma romanialainen miljönääri. Siviiliasuiset poliisit menivät asuntoon ja parin minuutin päästä taluttivat talosta ulos miehen käsiraudoissa. Mies oli miljönäärin pojan kaveri. Mitähän tämä lie puuhaillut?