Näytetään tekstit, joissa on tunniste arkea. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arkea. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Miehet!

Eilisistä nyrkkeilytreeneistä jäi päällimmäisenä mieleen seuraava kysymys:

Mikä (Etelä-Euroopan macho-)miehiä oikein vaivaa???

Viime aikoina treeneissä ei ole nyrkkeilyseuran tyttöjä paljon näkynyt ainakaan maanantaisin ja perjantaisin, kun itse olen siellä ollut. Eilenkin olin ainut naispuolinen, mikä ei minua haittaisi muuten, mutta silloin valitettavasti miesten asennoitumisvammat korostuvat. 

Asennevamma näkyy joskus jo treeneihin mennessäni. Käytössä on yksi yhteinen avainnippu, jolla pääsee pukuhuoneisiin ja saliin. Eilen miesten puolelta kuului juttelua, mutta muut ovet olivat lukossa. Koputin reippaasti miesten pukuhuoneen oveen ja sain avaimen, joten tämä asia onneksi ratkesi helposti. Mielessä kyllä kävi, olisiko ollut kovin vaikeaa avata myös naisten pukuhuoneen ovi lukosta - ihan vain varmuuden ja huomaavaisuuden vuoksi? Joku aika sitten treenien jälkeen puolestaan etsin avainta kissojen ja koirien kanssa ja bussillekin oli kiire. Arvatkaa, mistä sen lopulta yksi kiva mies kävi minulle hakemassa? No, miesten pukkaristapa tietenkin.

Itse treenit ovat sitten oma lukunsa. Miehet voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

On ensinnäkin ne, joille olen jo todistanut, että treenaan tosissani ja minun kanssani voi ihan oikeasti harjoitella.

Toinen ryhmä on ne, jotka eivät ole koskaan treenanneet kanssani ja ajattelevat, ettei tuosta tytöstä ole mihinkään. Tämän ryhmän miehet sanovat treeneistä lähtiessään "Au revoir, messieurs" eli moi vaan jätkät! Kivaa olla näkymätön. Näitä miehiä saa siirtymään ensiksi mainittuun ryhmään vetämällä heitä kerran kunnolla turpaan sparratessa tai ainakin tarjoamalla jonkinlaista vastusta. Tähän ryhmään voisi myös lukea ne tyypit, jotka ovat minua kaksi kertaa suurempia ja käyvät päälle mörssärin lailla. Ei sekään kovin reilua ole.

Kolmanneksi on valmentajakokelaat, jotka ovat kyllä mukavia, mutta jakavat neuvoja kyllästymiseen saakka ja muuttavat oikean valmentajan määräämiä harjoituksia mielensä mukaan. Pitemmän päälle ei oikeasti ole kovin kivaa treenata besserwissereitten kanssa, vaikka kai he toimivat pääasiassa hyvässä tarkoituksessa. Eilen jouduin niin pahasti tällaisen hampaisiin, että valmentaja tuli lopulta puolustamaan minua. Hänellekin kyseinen know-it-all tietenkin väitti vastaan. 

Sitten on vielä neljäs ryhmä, joka ei ole kovin suuri. Siihen kuuluvat ne miehet, jotka treenaavat fiksusti ja vastuullisesti, ottavat kokoni huomioon, mutta eivät kohtele minua kuin idioottia.

Ainut eilisen treenipari, joka mutkattomasti kohteli minua kuin tasa-arvoista, oli 12-vuotias poika! Hän teki harjoitukset tosissaan, noudatti valmentajan ohjeita ja harjoitellessa löi kunnolla. Itse jarruttelin hieman, koska olin häntä isokokoisempi, mutta sain kyllä ihan tehdä töitä minäkin.

Onneksi seuran valmentajat ovat fiksuja, vaikka miehiä ovatkin. He osaavat juuri sopivassa suhteessa neuvoa ja antaa tilaa, kannustaa tekemään harjoituksissa parhaansa ja toisaalta sallivat tahdin hölläämisen, jos siltä tuntuu. Heille ei tarvitse todistella oikeuttaan osallistua treeneihin. Olisipa asennoituminen yhtä järkevää muidenkin osalta!

torstai 17. maaliskuuta 2011

Sattuu ja tapahtuu

Minulla on ilmeisesti synnynnäinen taito mokailla ja nolata itseni. Varsinkin teini-iässä tuli hölmöiltyä oikein antaumuksella ja välillä puoliksi tahallaankin omaksi ja kavereiden viihdykkeeksi sekä ryppyotsaisten ärsyttämiseksi. Viime aikoina on taas alkanut sattua ja tapahtua melkein entiseen malliin. Nähtäväksi jää, onko kyseessä vain joku ohimenevä vaihe vai onko sekoilu sitten kuitenkin sitä normaalia Emiliaa, vielä 27-vuotiaanakin.

Kuten Stazzy jo ihanasti paljasti, edes käynti elokuvissa ei sujunut kanssamme kommelluksitta. Allekirjoittanut rapisutteli ahkerasti popcorn-pussia ja kirsikkana kakun päälle levitti parisataa grammaa pähkinä-hedelmä-sekoitusta takana istuvan herrasmiehen jaloille. Häpesin niin kovasti, etten edes anteeksi saanut pyydettyä. Keskityin lähinnä maan alle vajoamiseen ajatuksen voimalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Elokuvan jälkeen kontinkin sitten tyylikkäästi penkkirivien välissä siivoamassa jälkiäni.

Tänään tein kaupassa pienen virhearvion ottaessani kärryn sijaan korin. Löysin lopulta itseni jonottamasta itsepalvelukassalle tavaroita tursuavan korin kanssa ja isoa pussillista kylmiä ruokia kantaen. Lounasaikaan. Eli silloin, kun itsepalvelukassoja käyttävät lähinnä kiireiset lounastuntilaiset parin hassun tavaran maksamiseen. Toinen virhearvio siis. En tietenkään tätä tajunnut ennen kuin vasta kassalla, kun en voinut enää muuttaa mieltäni ja mennä tavalliselle kassalle. 

Arvatkaa, oliko kivaa lappaa tavaroita kassalle ja huomata, kuinka jono kasvaa kasvamistaan ja kaikki jonossa tuijottavat, ja syy on ihan täysin oma. Kaiken lisäksi kassa oli vähän väliä jumissa, ja hikoilevana ja naama punaisena halusin taas vain vajota maan alle. Onneksi vasta aivan lopussa hoksasin kysyä itseltäni, miten aion kantaa yksin kolme täyttä kassillista ruokaa autolle. Ja oikea vastaushan on sisulla ja ylpeydellä, p****le. Eteläpohjalaiseen malliin kulissit pidetään pystyssä, joten hammasta purren kannoin ne pirun kassit autoon ja yritin kovasti näyttää siltä, että eihän tämä vielä mitään.

Tällaisten ihan erillisten esimerkkien lisäksi mainittakoon myös arkipäiväisemmät pikkumokailut eli kompastelut, ovenkarmeihin törmäilyt, raajojen muksautukset erilaisiin esineisiin ynnä muut koordinaatio-ongelmat, eksymiset sekä sisä- että ulkotiloissa, sanoissa sekoilu ja muu kummallinen höpinä, nauraminen ja puhuminen liian kovaan ääneen sekä liitetiedostojen unohtelu sähköposteista. Käytännössä siis esimerkiksi unohdan aina, mistä ovesta tulin jonnekin ja matkalla pois päädyn usein siivouskomeroon, tai saatan yhtäkkiä horjahtaa aika pahastikin, vaikka vain seison paikoillani. :)

Loppuun lukijoiden piristykseksi vielä pari pianonsoittoon liittyvää mokailumuisteloa teini-iästä. 14-15-vuotiaana pianoläksyjen harjoittelu ei ollut varsinaisesti prioriteettilistalla ihan ensimmäisenä. Soitin kyllä joka päivä, mutta kaikkea muuta kuin läksyjä. Silti soitin konserteissakin, ja opettajaparka sai varmaan useampaan otteeseen harmaita hiuksia edesottamuksistani. Kerran sävelsin improvisoiden erään sonatiinin uusiksi, kun en yksinkertaisesti muistanut kappaletta ulkoa. Olin kuitenkin niin ihastunut yhteen samassa konsertissa esiintyneeseen soittokaveripoikaan, etten ollut moksiskaan mokailusta, sillä pääasia oli lähinnä hengata hänen kanssaan. 

Harjoitteluongelmat jatkuivat myöhemminkin ja jossain vaiheessa opettajalla meni minuun täysin hermot tutkintoon valmistautuessamme. Sama menuetti oli ollut läksynä jo kuukausia, enkä ollut vaivautunut harjoittelemaan sitä ulkoa. Niinpä hän ilmoitti minut pieneen tilaisuuteen soittamaan kyseisen kappaleen, jotta opettelisin sen viimein. Esiintyessäni kävi pahin mahdollinen: täydellinen black-out. Kesken kappaleen mieli meni aivan tyhjäksi, enkä saanut millään mieleeni, miten kappale jatkuu. Istuin vaan pianon edessä kädet ilmassa pitkien sekuntien raksuttaessa korvissa. Aloitin kappaleen alusta ja black-out tapahtui uudestaan samassa kohdassa. Jotenkin onnistuin takeltelemaan menuetin loppuun, naama valkoisena niksautin pikaniiauksen yleisölle ja juoksin itku kurkussa autoon äidin luo. Voi sitä hävetyksen määrää!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Joulukalenterin 18. luukku: Priorisoi

Tänään on vuorossa pikapostaus, sillä aikaa ei yksinkertaisesti ole enempään. Eli täällä minä ainakin priorisoin. :) Tunnin päästä pitää olla kirkossa valmistautumassa konserttiin, ja siellähän sitten meneekin koko ilta. Vähän jänskättää, kuinka ääni kulkee, kun nuha on vaivannu pari päivää. Näinköhän selviän laulujen läpi aivastelematta ja niistämättä! Itse päivä on kulunut kotitöiden merkeissä. Huomenna pitäisi vielä siivota ja pestä viimeiset koneelliset pyykkiä. On sitten mukava tiistaina lähteä reissuun, kun kämppä on siisti ja pyykkikori tyhjä.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Naapurisopua ja -sotaa

Ensimmäinen asukas, joka on jäänyt talostamme minulle mieleen, oli kerroksessamme asunut vanha herra. Ilmeisesti dementia tai alzheimer oli jo vienyt papasta parhaimman terän, sillä joka päivä hän huhuili rappukäytävässä vaimoaan, joka useimmiten oli tietenkin asunnossa sisällä. Tämä siis toistui parhaimmillaan useamman kerran päivässä. Kerran olimme lähdössä jonnekin ja mieheni meni jo edeltä autolle minun pakatessa vielä käsilaukkua. Asunnon ovi oli raollaan ja säikähdin ihan vimmatusti, kun oven raosta kuului "Luluuuu?". Naapurin pappahan siellä oli ja kovasti hymyillen ja ystävällisesti yritin sokeltaa, että minä täällä vain olen. Palatessamme joululomalta Suomesta ja Väli-Amerikasta kuulimme suru-uutiset: mies oli kuollut juuri ennen joulua. Tuntui oudolta, ettei huhuilua enää kuulunutkaan.

Alkutalvesta talossa alkoi kiertää huhu todellisesta naistenkaatajasta. Concierge oli aivan innoissaan ja arvailut kohdistuivat lopulta toisen kerroksen "Greggiin", jonka tyttöystävä oli eksoottisen näköinen. Joku naapureista kävi useamman kerran naama valkoisena valittamassa conciergelle, että ei sitä tuntikausia kestävää voihkinaa kestä, ihan kuin olisivat samassa huoneessa. Kohu hälveni yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin, kunnes kesällä puheet uudesta naistenkaatajasta alkoivat liikkua.

Meidät on lukemattomat kerrat ajanut raivon partaalle alakerran taitelijanaapuri. Ulospäin maalarimme näyttää ihan tavalliselta pari-kolmekymppiseltä naiselta, mutta melua hänestä lähtee uskomattoman paljon. Nytkin asunnosta kuuluu ihan hirvittävä kolina. Kuulemme vaivatta, etenkin öisin, milloin hän tiskaa tai järjestelee keittiötä. Aika usein naulaamisen äänistä päätellen hän valmistaa tauluilleen kehikoita tai kehyksiä. Koska hän myös avaa ja sulkee ikkunaluukkunsa hyvin äänekkäästi, pysymme kirjoilla hänen unirytmistään. Toisinaan luukut kolahtavat kiinni aamuviideltä sellaisella paukkeella, että siihen herää. Viime aikoina hän on onneksi mennyt suurin piirtein samoihin aikoihin nukkumaan kuin mekin. Yleistä kolinaa pahempaa on silti musiikki, jota hän mielellään kuuntelee täydellä voluumilla kellonaikaan katsomatta. Pahimmillaan olen maannut valveilla pari tuntia kuunnellen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja... Olemme tosin oppineet kommunikoimaan: kun musiikki alkaa kiristää hermoa, paukautan tuolilla lattiaan muutaman kerran ja yleensä musiikki hiljenee saman tien kuulumattomiin.

Uusimmat juorut kuulimme tänään. Toisen rapun hissejä oltiin huoltamassa viime viikolla. Huoltomies sattui olemaan paikalla katutason hissien edessä, kun eräs vanhahko monsieur köpötteli kaupungilta kotiin. Monsieur ilmoitti huoltomiehelle, että voisitkos siirtyä siitä, että pääsen hissiin. Huoltomies totesi kohteliaasti, että hissit eivät ole vielä käytössä. Tästäkös vanhalla herralla kärähti hermo ja hän paukautti huoltomiestä kävelykepillä otsaan! Conciergen ehättäessä apuun monsieur oli jo jättiläismäisen huoltomiehen kauluksissa kiinni solvaten tätä, minkä ehti. Concierge meni tietenkin väliin ja tästähän keppiherran raivo vain äityi ja hän uhkasi pamauttaa conciergeäkin. 

Samana päivänä poliisit tekivät visiitin uudehkon asukkaan luo. Kyseessä on kuulemma romanialainen miljönääri. Siviiliasuiset poliisit menivät asuntoon ja parin minuutin päästä taluttivat talosta ulos miehen käsiraudoissa. Mies oli miljönäärin pojan kaveri. Mitähän tämä lie puuhaillut?

perjantai 1. lokakuuta 2010

Muurari muuraa taloa

Aina jossain päin kaupunkia rempataan tai rakennetaan. Kesän aikana valmistui uusi tunnelinpätkä ja nyt kaupungilta päin pääsee kätevästi Fontvielleen. Tätä reittiä meidän taloudesta kuljetaankin ahkerasti, kun käymme kumpikin stadionilla treenaamassa pari kertaa viikossa ja asumme ihan toisella puolella Monacoa. Tunneleita pitkin pääsee suht nopeasti hurauttamaan kaupungin läpi - paitsi ruuhka-aikaan, joka kesäkuukausina kyllä tuntuu jatkuvan aamusta iltaan.

Tunnelin jälkeen valmistui liikenneympyrä Place d'Armesille. Tästä projektista emme edes tienneet, koska olimme Suomessa koko elokuun. Saimme virkistävät naurut, kun kotiin palattuamme samana iltapäivänä raahauduimme väsyneinä Monte Carlo Bariin syömään ja seurasimme liikenneympyrän käyttöönoton sujumista. Ongelmia aiheutti ympyrästä lähtevä bussikaista, jonka Kielletty ajosuunta -merkki jäi aika isolta osalta huomaamatta. Tietenkin paikalla oli myös pari poliisia seuraamassa tilannetta. Poliiseilla näytti alkavan hiljalleen keittää, kun joka toinen minuutti joku päästeli bussikaistalle ja pahimmat skootterilla tuhatta ja sataa. Siinä sitten vihellettiin pilliin, huidottiin käsillä ankarasti ja tarpeen tulleen vähän huudettiinkin kuskin levitellessä hämmentyneenä käsiään.

Tällä hetkellä Boulevard d'Italie on tietyömaana. Viime viikolla olimme autolla aamulla liikkeellä ja, kappas, osasta katua oli tullut yksisuuntainen ja vastaantulevan kaistan liikenne ohjataan nyt eri katua pitkin liikenneympyrään, joka on myös ihan uusi. Tosin luulen, ettei tämä ole mikään pysyvä järjestely, vaan ilmeisesti kyseessä on sähköverkon huoltotyö.

Eniten päänvaivaa meille aiheuttaa kuitenkin Tour Odéonin rakennustyömaa. Ensinnäkin se sijaitsee 200 metrin päässä asunnoltamme, jonka ikkunat ovat tietenkin samaan suuntaan. Varsinkin loppukeväästä meteli oli lähes sietämätön. Mahdoton jyminä alkoi puoli kahdeksalta ja jatkui helposti kellon ympäri ja ylikin. Suomen matkan jälkeen tilanne on ollut melun osalta paljon parempi, mutta nyt siellä näytetään tekevän perjantaisinkin töitä ainakin iltayhdeksään. Edelleen sieltä kuuluu tasainen kilkatus ja kolina ja rekat jyristävät ohi tuon tuosta, mutta desibelit ovat huomattavasti pienemmät.

Toinen ongelma on parkkipaikkojen puute. Aamulla asukkaat lähtevät töihin ja paikkoja vapautuu, mutta ne täyttyvät hyvin nopeasti Odéonin rakennustyöläisten autoista. Illalla tilaa alkaa taas vapautua, mutta sitten asukkaat tulevat takaisin. Useina päivinä mieheni on tullut lounasaikaan töistä kotiin ja kaikkien kilometrin säteellä sijaitsevien laillisten sekä laittomien parkkipaikkojen oltua varattuina ei ole muu auttanut kuin lähteä ulos syömään tai muuten vain kuluttamaan aikaa. Hyvällä onnella parkkipaikan on löytänyt sitten myöhemmin, mutta helppoa ei sekään aina ole ollut. Ongelma näyttäisi olevan pahimmillaan maanantaista torstaihin, joten nyt voi taas huokaista helpotuksesta muutamaksi päiväksi.

Väliaikaisista hammastenkiristelyistä huolimatta on hieno juttu, että katuverkostoa kehitetään. Siitä huolimatta tulee mieleen, onko tänne mitään järkeä rakentaa lisää asuntoja. Tour Odéon koostuu kahdesta tornista, joista toisessa on 47 ja toisessa 49 kerrosta. Korkeutta talohirviölle tulee 170 metriä! Olen ymmärtänyt, että osa pinta-alasta rakennetaan toimistoiksi, mutta suurimmaksi osaksi torniin valmistuu asuntoja. Asunnot tietävät lisää ihmisiä, mikä taas tarkoittaa enemmän autoja Monacon jo valmiiksi tukkoisille kaduille.

Onneksi edessä on nyt pitkä ja rauhallinen off-season, jolloin ruuhkia pystyy välttämään ajoittamalla liikkumisensa. Kesän aikana hoidamme kauppareissut skootterilla ja silloin pitää aina ostaa vain sitä, mikä on ehdottomasti tarpeellisinta. Sitä paitsi tavaroiden pakkaaminen skootteriin on minusta hermoja raastavaa hommaa! Pian voimme hoitaa kauppareissut autolla, jolloin yksi kaupassa käynti viikossa riittää. Minulle tämä on sitä arkipäivän luksusta.