Miehet!

Eilisistä nyrkkeilytreeneistä jäi päällimmäisenä mieleen seuraava kysymys:

Mikä (Etelä-Euroopan macho-)miehiä oikein vaivaa???

Viime aikoina treeneissä ei ole nyrkkeilyseuran tyttöjä paljon näkynyt ainakaan maanantaisin ja perjantaisin, kun itse olen siellä ollut. Eilenkin olin ainut naispuolinen, mikä ei minua haittaisi muuten, mutta silloin valitettavasti miesten asennoitumisvammat korostuvat. 

Asennevamma näkyy joskus jo treeneihin mennessäni. Käytössä on yksi yhteinen avainnippu, jolla pääsee pukuhuoneisiin ja saliin. Eilen miesten puolelta kuului juttelua, mutta muut ovet olivat lukossa. Koputin reippaasti miesten pukuhuoneen oveen ja sain avaimen, joten tämä asia onneksi ratkesi helposti. Mielessä kyllä kävi, olisiko ollut kovin vaikeaa avata myös naisten pukuhuoneen ovi lukosta - ihan vain varmuuden ja huomaavaisuuden vuoksi? Joku aika sitten treenien jälkeen puolestaan etsin avainta kissojen ja koirien kanssa ja bussillekin oli kiire. Arvatkaa, mistä sen lopulta yksi kiva mies kävi minulle hakemassa? No, miesten pukkaristapa tietenkin.

Itse treenit ovat sitten oma lukunsa. Miehet voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

On ensinnäkin ne, joille olen jo todistanut, että treenaan tosissani ja minun kanssani voi ihan oikeasti harjoitella.

Toinen ryhmä on ne, jotka eivät ole koskaan treenanneet kanssani ja ajattelevat, ettei tuosta tytöstä ole mihinkään. Tämän ryhmän miehet sanovat treeneistä lähtiessään "Au revoir, messieurs" eli moi vaan jätkät! Kivaa olla näkymätön. Näitä miehiä saa siirtymään ensiksi mainittuun ryhmään vetämällä heitä kerran kunnolla turpaan sparratessa tai ainakin tarjoamalla jonkinlaista vastusta. Tähän ryhmään voisi myös lukea ne tyypit, jotka ovat minua kaksi kertaa suurempia ja käyvät päälle mörssärin lailla. Ei sekään kovin reilua ole.

Kolmanneksi on valmentajakokelaat, jotka ovat kyllä mukavia, mutta jakavat neuvoja kyllästymiseen saakka ja muuttavat oikean valmentajan määräämiä harjoituksia mielensä mukaan. Pitemmän päälle ei oikeasti ole kovin kivaa treenata besserwissereitten kanssa, vaikka kai he toimivat pääasiassa hyvässä tarkoituksessa. Eilen jouduin niin pahasti tällaisen hampaisiin, että valmentaja tuli lopulta puolustamaan minua. Hänellekin kyseinen know-it-all tietenkin väitti vastaan. 

Sitten on vielä neljäs ryhmä, joka ei ole kovin suuri. Siihen kuuluvat ne miehet, jotka treenaavat fiksusti ja vastuullisesti, ottavat kokoni huomioon, mutta eivät kohtele minua kuin idioottia.

Ainut eilisen treenipari, joka mutkattomasti kohteli minua kuin tasa-arvoista, oli 12-vuotias poika! Hän teki harjoitukset tosissaan, noudatti valmentajan ohjeita ja harjoitellessa löi kunnolla. Itse jarruttelin hieman, koska olin häntä isokokoisempi, mutta sain kyllä ihan tehdä töitä minäkin.

Onneksi seuran valmentajat ovat fiksuja, vaikka miehiä ovatkin. He osaavat juuri sopivassa suhteessa neuvoa ja antaa tilaa, kannustaa tekemään harjoituksissa parhaansa ja toisaalta sallivat tahdin hölläämisen, jos siltä tuntuu. Heille ei tarvitse todistella oikeuttaan osallistua treeneihin. Olisipa asennoituminen yhtä järkevää muidenkin osalta!

Rakkautta!

Heti alkuun tiedoksi, että tämä postaus on sitten omistettu nyrkkeilylle. :D Ennen Panaman matkaa ehdin käydä nyrkkeilytreeneissä kolme kertaa ja sittenhän taukoa tulikin taas reilut pari viikkoa. Suomen reissun ajan vaan pääasiassa löhösin ja söin jouluherkkuja, joten meinasin kuolla treeneissä sekä huonokuntoisuuteen että häpeään. Tästä viisastuneena harrastin toisen reissun ajan liikuntaa vetämällä muutamat lyhyet (mutta rankat) nyrkkeilytreenit omin päin ja hikoilemalla myös juoksumatolla ja kuntopyörän selässä. Ja sehän kannatti!

Eilen sitten palasin nyrkkeilyn pariin ja voi sitä ihanuutta! Tein kaikki harjoitukset niin täysiä kuin pystyin. Oli vähän pakkokin, sillä treeneissä oli tällä kertaa paikalla vain miehiä, eikä heidän kanssaan kehtaa löysäillä. Muuten tulee heti kommenttia, että kyllä sä voit ihan lyödä. Oli loppujen lopuksi kuitenkin mukavampaa treenata poikien kanssa, kun seuran tytöistä osa ei ota hommaa ollenkaan tosissaan ja muutama on sitten jo vaarallisen kilpailuhenkinen. Ainakin kaikkien pitempään harrastaneiden miesten kanssa on turvallista ja tehokasta treenata.

Lihakset ja jaksaminen joutuivat kyllä ihan todelliseen testiin, sillä treenit olivat monipuoliset ja kaikki harjoitukset aika pitkiä. Yritin ladata jokaiseen iskuun lopun sparrailua lukuunottamatta niin paljon voimaa kuin mahdollista ja tehdä liikkeet tarkasti ja nopeasti. Aika iso osa 1h 40 minuutin treeneistä mentiin äärirajoilla.

Treenien jälkeen olin koko illan aivan uskomattomassa flow-tilassa, jonka saa vain silloin, kun oikeasti ottaa itsestään kaiken irti sekä fyysisesti että henkisesti. Juuri se nyrkkeilyssä onkin niin ihanaa, ettei se ole pelkkää liikuntaa. Siinä joutuu taukoamatta haastamaan itsensä monella tasolla ja menemään niin sanotusti tulta päin. En voi olla muuta kuin onnellinen, että löysin viime syksynä itselleni näin mahtavan harrastuksen. Kunto on kohentunut sohvaperuna-ajasta valtavan paljon ja joka päivä edelleenkin ihmettelen pohje- ja hauislihaksiani, jotka eivät enää olekaan pehmeät ja muodottomat. En olisi ikinä uskonut innostuvani urheilusta näin paljon...

Tänään kyllä tuntee lihaksissaan, että eilen on tullut tehtyä jotain. Liikkuminen on vähän hankalaa, kun kirjaimellisesti joka paikkaan sattuu, mutta kipuilu vähenee kyllä, kun treeneissä käy säännöllisesti. Ainakin tiedän nyt, mitä kaikkia lihaksia treenaus on rasittanut, ja sen vuoksi tämän pienen kärsimyksen kestääkin mukisematta. 

Jos etsii kokonaisvaltaista, mukaansatempaavaa liikuntalajia, kannattaa ehdottomasti kokeilla nyrkkeilyä. Aikaisemmin pidin sitä ainoastaan väkivaltaisena urheilulajina, mutta se on myös paljon paljon muuta. Suurin osa harrastajista on mukana oikealla asenteella, johon ei todellakaan kuulu toisen mielivaltainen satuttaminen. Jos sitä paitsi haluaa minimoida lajiin kuuluvat riskit, kannattaa ainakin kokeilla kuntonyrkkeilyä. Suosittelen!

Herkkuja ja hikoilua

Ranskassa loppiaista ei vietetäkään 6.1. kuten Suomessa, vaan ensimmäisenä sunnuntaina vuodenvaihteen jälkeen. Loppiaisen tienoilla ja aika pitkään sen jälkeenkin kaupoissa ja leipomoissa on myynnissä herkkua nimeltään Galette des Rois eli kuninkaiden piiras. Piiras on yleensä tehty voitaikinasta ja sen täytteenä on usein mantelimassaa tai omenahilloa. Piiraaseen on myös piilotettu pieni figuuri, jonka löytäjästä tulee päivän kuningas. Kruunukin tulee kakun mukana. Wikipedia tietää, että Ranskan pressa syö etiketin mukaisesti kakkunsa ilman figuuria ja mahdollisia kuningasleikkejä.

Meillä leikit tietenkin leikittiin ja päivän kruunupääksi valikoitui mieheni A. Hänen tiedustellessaan, mitä "voittaja" saa, totesin Wikipediaa lainaten, että saat ostaa seuraavan kakun. Sinänsä ei kovin hääppöinen palkinto, mutta toivon mukaan kakkua on siis piakkoin tarjolla lisää.

Sunnuntaina herkuttelu jatkui, mutta vähän eri merkeissä. Ajoimme Italian puolelle Ventimigliaan ja kävimme suosikkipizzeriassamme lounaalla. Mieli teki tietenkin lempipizzaani Ricotta e spinaci eli ricotta-juustoa ja pinaattia, mutta päädyin kuitenkin Valtellinaan, joka olikin suunnattoman hyvää. Siinä on tomaattikastikkeen ja mozzarellan lisäksi tuoretta rucolaa, ilmakuivattua naudanlihaa ja parmesan-lastuja. Tässä tulee ihan vesi kielelle, kun vain ajatteleekin.

Herkuttelun vastapainoksi olen tietenkin käynyt myös nyrkkeilemässä jo kaksi kertaa. Oli kiva mennä treeneihin, vaikka muutaman viikon tauon jälkeen omat suoritukset ovatkin lähinnä surkuhupaisia. Liikeradat ovat ihan hukassa ja lihakset jotenkin veltot, eikä reflekseissäkään ole paljon kehumista. A valitteli samoja asioita pöytätennistreeniensä jälkeen eli ilmeisesti ihan normaalista ilmiöstä on kysymys. Istumaannousut sentään nousevat yllättävän kevyesti, joten ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Onneksi joulupukki toi minulle kuntonyrkkeilykirjan, jonka mukaan voi treenata 3 kuukautta. Jos treeneistä on kesällä vähän pidempi tauko, on pakko tehdä itsekseen jotain, jotten veltostu samanlaiseksi sohvaperunaksi kuin ennen nyrkkeilyn aloittamista.