Tänne muutto ei todellakaan ole ollut elämäni helpoimpia juttuja. Suomessa olin tottunut ankkuroimaan arkeni moniin erilaisiin asioihin ja nuoresta asti minulla on ollut jatkuvasti monta rautaa tulessa. Ympärillä tai vähintään puhelinsoiton päässä oli muutama hyvä ystävä, vanhemmat ja iso joukko kavereita. Lisäksi opinnot, työt ja harrastukset veivät välillä mukanaan niin, että hyvä kun ehti kotiin nukkumaan. Muistan elämästäni vaiheen, kun kävin yliopistolla 2-3 kertaa viikossa, tein satunnaisesti opettajan sijaisuuksia kolmella eri paikkakunnalla, lauloin bändissä, kävin maalauspiirissä, viulutunneilla ja joogassa ja pidin pianotunteja muutamalle tutulle lapselle parina iltana viikossa. Tietenkin myös näin ystäviäni ja vanhempiani, tein koulutehtävät, kotityöt sekä muut arkipuuhat ja harjoittelin laulamista ja viulun- ja pianonsoittoa.
Muutto toi mukanaan täydellisen muutoksen elämäntavassa. Toisaalta tauko tuli oikein hyvällä hetkellä, sillä aloin olla aika puhki jatkuvasta juoksemisesta paikasta toiseen. Aluksi oli ihanaa levätä ja ottaa rennosti, mutta vähitellen elämä alkoi myös tuntua vähän tyhjältä. Aamuisin noustessani sängystä minulla ei ollut aikatauluja noudatettavana ja olin vähän tuuliajolla pitkän aikaa, kun en osannutkaan itse asettaa tavoitteitani. Aikaisemmin kalenteri oli pitänyt huolen siitä, mitä milloinkin teen! Opiskelumotivaatio oli nollassa, koska tutkinnollani tuskin tekee täällä mitään. Samalla myös paikan vieraus alkoi ahdistaa: en tunne ketään, en edes ympäristöä, ja puhuminenkin on vaikeaa. En varmaan liioittele, kun sanon, että masennuin.
Vain vähitellen solmut alkoivat aueta. Ensimmäinen hyvä päätös oli etsiä jokin harrastus. Liityin kuoroon, ja siellä käyminen on pitemmällä tähtäimellä kohentanut itseluottamustani, parantanut kielitaitoani ja tuonut vähän ryhtiä elämään jokaviikkoisten harjoitusten muodossa. Toukokuussa sain lopulta pianoni tänne, ja soittaminen auttoikin valtavasti tunteiden käsittelyssä. Kesällä vietimme kuukauden Suomessa ja sen aikana muistin taas, minkälainen oikeastaan olen. Palattuamme takaisin, hankin itselleni toisen harrastuksen, nyrkkeilyn, ja totuttelin uuteen viikkorytmiin, jossa käyn harrastuksissa 3-4 iltana viikosta. Gradun kirjoittaminen oli tosin hunningolla, kun siinä ei edelleenkään tuntunut olevan mitään järkeä. Syksy siis kului vielä masennuksen kanssa kamppaillessa, mutta joulua kohden mieli jostain syystä seestyi.
En tiedä, mikä oli se ratkaisevin ajatus, mutta luulen, että mielessäni asiat vain loksahtivat paikoilleen. Ehkä lopultakin hyväksyin sen, että kyllä, jouduin luopumaan monesta asiasta tänne muuttaessani, mutta että se ei ole maailmanloppu. Ehkä hyväksyin myös itseni sellaisena kuin olen eli tässä ympäristössä erilaisena: erinäköisenä, kielipuolena, muukalaisena. Ymmärsin myös, että samalla tavalla kuin Suomessa olen luonut verkostoni ja kasvattanut juureni, tulen ne ennen pitkää luomaan myös täällä. Itsestänihän kaikki on kiinni. Hetkessä muutin tapaani ajatella ja suhtautua asioihin ja olen voinut siitä lähtien huomattavasti paremmin.
Uskon, että harrastuksilla on ollut suuri vaikutus muutokseen. Musiikki on kahdeksanvuotiaasta saakka ollut todella tärkeä ja kiinteä osa jokapäiväistä elämääni nimenomaan soittamisen ja laulamisen merkeissä, joten kuorossa käyminen auttoi minua löytämään kaiken henkisen kaaoksen keskeltä palan sitä ihmistä, joka olen aina ollut. Nyrkkeillessä taas joudun haastamaan itseni aivan ennenkokemattomalla tavalla ja käsittelemään pelottaviakin tilanteita ja tunteita hetkessä eläen. Harrastusten merkeissä tapaan ihmisiä ja heidän kanssaan jutellessa kielitaitoni kohentuu. Tuntuu hyvältä huomata, että uusi ympäristö ei olekaan enää yhtä pelottava kuin aikaisemmin.
Gradunkin kirjoittaminen innostaa aivan eri tavalla nyt. En enää ajattele tekeväni sitä saadakseni oman alan töitä, vaan pikemminkin saadakseni yhden haasteen päätökseen. Sen jälkeen sitten katsotaan, mitä uusia haasteita elämä tuo tullessaan.
