Autolla ajetaan varo-varovasti?

Vuonna 2009 tullessani Rivieralle kesätöihin tiesin, että tulen työssäni ajamaan autoa vähäsen lähes päivittäin. Onneksi en etukäteen tiennyt, minkälaiset maisemat ja liikennekulttuuri täällä päin maailmaa on. Aluksi olin tietenkin ihan paniikissa. Ensinnäkin tiet ovat mutkaisia ja kapeita. Alueen nimi ei turhaan ole Alpes-Maritimes, merelliset Alpit, sillä maasto on vuoristoista ja korkeuserot suuria. Niinpä tietkin ovat usein jyrkkiä tai vähintäänkin jonkinsortin ylä- tai alamäkiä. Maastosta johtuen koko teiden logiikka on ihan erilainen kuin Suomessa, mikä on minusta aika hämmentävää.

Viime aikoina olen ollut autoillessa lähinnä apukuskin paikalla, mistä käsin ehdin tehdä paljon huomioita paikallisesta liikennekulttuurista. Parhaimmillaan liikennekulttuuri on joustava, mutta joidenkin ihmisten käytös ihmetyttää. Monacossa ja sen ympäristössä ajelee eniten Monacoon, Ranskaan ja Italiaan rekisteröityjä autoja. Puheet italialaisten heikoista ajotaidoista pitävät kyllä paikkansa minun kokemuksieni mukaan. Usein, kun joku tekee jotain täysin kummallista ja odottamatonta, on autossa Italian kilvet. Etenkin kesäisin myös turistit aiheuttavat kaaosta. Klassikkona voitaneen pitää äkkipysähdystä vuoristotien sivuun ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Siinä pääsevät testaamaan reaktioaikojaan ennen muuta ne lukuisat autoilijat, joille turvavälin käsite on tuntematon.

Liikeenteessä on paljon kuskeja, jotka ajavat hiljaa ja epävarmasti, mutta heitä, jotka kaahaavat röyhkeästi muista piittaamatta, on liikaa. Muutaman kerran olen herännyt yöllä siihen, että joku ajaa (äänestä päätellen Ferrarilla) meidän kotikatua hirvittävää vauhtia. Auto vain suhahtaa talon ohi ja sitten kuuluu kamala jarrujen kirskunta auton ajaessa mutkaan. Viime keväällä olimme liikennevaloissa Nizzassa Promenade des Anglaisilla, kun vierekkäistä kaistaa ohitsemme - punaisia päin siis - ajoi 150 km/h iso katumaasturi. Ja samoin päin seuraavia punaisia ja seuraavia ja seuraavia... Vihreä valo oli siis suojatietä ylittäville jalankulkijoille. Ihme ja onni, ettei mitään sattunut.

Yllättävän monille liikenneympyrässä ajaminen on täysi mysteeri. Milloin ei käsitetä sitä, että ympyrään tullessa täytyy väistää, milloin taas sitä, että ympyrässä ajaessa ei tarvitse väistää. Vilkunkäyttö on usein satunnaista tai muuten vaan epäloogista - muuallakin kuin liikenneympyrässä. Skootteri- ja moottoripyöräkuskit ovat sitten oma lukunsa. Jotkut heistä tuntuvat ajattelevan, etteivät mitkään liikennesäännöt koske heitä. Liikenteen seassa saatetaan jopa temppuilla esimerkiksi nostamalla etupyörä ilmaan puhumattakaan ihan perusjutuista, kuten vaikkapa ylinopeuksista ja vastaantulevien kaistalla ajamisesta.

Sitten on tietenkin vielä ne ihmiset, jotka vaan tekevät yksiselitteisesti jotain ihan käsittämättömän typerää, kuten se roskakuski, jonka näimme tänään moottoritiellä. Moottoritiellä Nizzasta Italian rajalle on jonkin verran tunneleita ja tunneleissa jokaisen kaistan yläpuolella on näyttötauluja, jotka osoittavat, onko kaista käytössä vai ei. Yhden tunnelin suulla huomasin, että oikeanpuoleisen kaistan ensimmäinen näyttötaulu roikkuu katosta johtojen varassa. Ajoimme tunnelista ulos juuri parahiksi nähdäksemme ison rekan ajavan samanlaisen näyttötaulun yli voimakkaasti jarruttaen. Ohitettuamme rekan turvallisesti, näimme roska-auton, joka ajoi roskalaatikoiden poimuri ylhäällä. Siinä asennossa auto on paljon rekkaakin korkeampi! Roskakuski onnistui kuulemastamme pamahduksesta päätellen kolauttamaan kolmannenkin näyttötaulun hajalle. Emme jääneet katsomaan, tuliko vahinkoa enemmän, kun emme halunneet näyttötaulua eteemme tai päällemme. Olisipa kiva tietää, mitä ihmettä sen kuskin päässä liikkui...

Juoruja

Monacolla kuulemma menee taloudellisesti huonosti ja täälläkin joudutaan siis turvautumaan valtionvelan kasvattamiseen. Kyllähän sen tietenkin järki jo sanoo, että jos Euroopan rikkaat eivät rikastu, niin ei heidän tänne kannata tullakaan, jolloin valtiolta jää paljon tuloja saamatta. Jos ja kun talous elpyy, riittää Monacoonkin taas muuttajia. Tällä hetkellä kaupungissa on paljon asuntoja vapaana, koska monet ovat joutuneet lähtemään muualle jo kuukausia sitten.

Kesäkuussa kihlautuneelle prinssi Albertille tuottanee tuskaa taloustilanteen lisäksi myös Robert Eringerin blogissaan esittämät syytökset. Albert palkkasi Eringerin vuonna 2002 selvittämään hänelle, minkälaisia bisnesdiilejä ruhtinaskunnan rajojen sisällä asukkaiden toimesta tehdään. Eringer ehti nuuskia ympäriinsä viisi vuotta ja löytää kaikenlaista ikävää, muun muassa asukkaiden yhteyksistä Venäjän ja Italian mafiaan, ase- ja huumekauppaan sekä rahanpesuun.

Albertilla meni vakoilun tuloksista ilmeisesti pupu pöksyyn, sillä vuonna 2007 hän erotti Eringerin tehtävistään, päätti jättää tämän viimeisen palkan maksamatta ja unohtaa koko kurjuuden. Tällä hetkellä palkka-asiaa puidaan Yhdysvalloissa oikeudessa ja Eringer tykittää blogissaan ilmoille kaiken löytämänsä loan. Ja sitähän riittää! Tiesittekö muuten, että alueen paikallislehti, joka kattaa Monacon ja Ranskan Rivieran alueita, ei saa kirjoittaa Monacosta mitään negatiivista? Eringerin blogista poimittua tämäkin.

Rahanpesijöillä on siis Monacossa hyvät oltavat. Kurkistetaan vertailun vuoksi tavallisen kansalaisen arkeen. Mieheni vanhemmat ovat käymässä täällä koiransa kanssa, ja palatakseen kotimaahan ongelmitta koiralla täytyy olla notarisoitu lääkärintodistus. Mies meni notaarille eläinlääkärin allekirjoittaman ja leimaaman todistuksen sekä eläinlääkärin henkkarikopion kanssa. Notaari ihmetteli, että eihän tämä nyt näin voi mennä, ja pyysi miestäni hankkimaan eläinlääkärin henkilökohtaisesti paikalle allekirjoittamaan lääkärintodistus. Öö, ehkä eläinlääkärillä on virka-aikaan parempaakin tekemistä? Mieheni kysyi notaarilta, onko se tosiaan ihan välttämätöntä, kun kyseessä on sentään vain koiran paperi... Edessä oli soitto toiseen notaaritoimistoon, jossa koiran todistusasia on yleensä hoidettu, ja sieltä notaarille vakuutettiin, että mieheni ei yritä tehdä minkäänlaista rikosta... :D

Tivoli tuli kaupunkiin

En edes muistanut, että tivoli parkkeeraa Monacoon näin syksystä. Viime viikolla laitekaravaanit kuitenkin saapuivat ja laitteet asennettiin paikoilleen, ja viikonloppuna tivoli oli jo täydessä toiminnassa Port Herculessa. Me kävimme siellä eilen rauhallisen sunnuntain piristykseksi, mutta emme kyllä kokeilleet laitteita. Viime vuonna menimme maailmanpyörään ja minulle tuli jo sen pyörimisestä niin huono olo, että muut kieputtimet eivät todellakaan houkuttele.

Meidän ainoa tavoitteemme oli löytää churro-koju. Kiersimme puolet tivolista, ostimme churrot ja kiersimme toisen puolen churroista nauttien. Erityisen suosittuja aikuisten keskuudessa tuntuivat olevan arvonnat ja pelit, esimerkiksi koneet, joihin voi ostaa eräänlaisia kolikkoa muistuttavia poletteja ja niillä yritetään saada lisää poletteja ja palkintoihin oikeuttavia pistekortteja putoamaan koneesta ulos pelaajalle. Varmaan koko muu maailma tuntee nämä koneet, mutta minulle ne olivat aivan uusi tuttavuus. Mieheni halusi pelata ja ostimme 35 polettia. Sitten valitsimme koneen, jossa oli mahdollisimman paljon tavaraa putoamaisillaan voiton maksimoimiseksi. Tietenkään pudottaminen ei ollut kovin helppoa, mutta pelaaminen oli todella hauskaa.

Ennen lähtöä söimme vielä soccat. Socca on paikallinen versio pannukakusta ja sen valmistamiseen käytetään kikhernejauhoa, vettä, suolaa ja oliiviöljyä. Socca paistetaan puilla lämmitetyssä uunissa pinnalta rapeaksi ja se on maukkaimmillaan juuri paistettuna. Tivolin socca oli oikein hyvää, mutta ehkä vähän liian suolaista minun makuuni. Muuten olen syönyt soccaa ainoastaan Nizzan vanhankaupungin suositussa René Soccassa. Minusta sinne on aina mukava mennä, sillä ensitreffeillämme söimme siellä lounasta. Silloin maistoin ensimmäisen kerran soccaakin.

Minusta on joskus mukava tarkkailla ihmisiä ja eilen tivolia kiertäessä silmiin pisti lasten ja erityisesti nuorten pukeutuminen. Ylipäätään Monacossa näkee hämmentävän paljon "hyvin" pukeutuvia lapsia ja teinejä. Lapset sentään on yleensä puettu lapsille sopivasti, mutta teini-ikäisten vaatetuksessa  näkyy selvä muotilehtien ja Monacon rahakkaan ilmapiirin vaikutus. Minulle on vierasta, että kasvoiltaan 13-vuotiaan näköinen tyttö keikkuu 8 sentin koroilla merkkivaatteissa Vuitton-laukku kädessä. Täysissä meikeissä tietenkin. Näin tällaisia tyttöjä eilen laumoittain. Merkkivaatteissa ja siinä, että vanhemmat suostuvat maksamaan vaatteet, ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta jokin kokonaisuudessa saa miettimään, että ulkonäkö on saanut turhan suuren merkityksen.

Olen kyllä huomannut, että täällä arvioidaan ihmistä ulkonäön perusteella paljon enemmän kuin missään muualla, missä olen ollut. Erityisen selvästi tämän tuntee talvella turistien ja kesätyöläisten puuttuessa, kun paikalla ovat ainoastaan monacolaiset ja lähialueiden ihmiset. Paine pukeutua tiettyjen standardien mukaan on varmaan musertava nuorelle, joka vielä hakee omaa identiteettiään ja paikkaansa suhteessa muihin. Monacossa ei sitä paitsi näe esimerkiksi gootteja, punkkareita tai hippejä, joihin missä tahansa kaupungissa törmää aika nopeasti. Ihmiset ovat kaikki kuin samasta, klassisesta vaatepuusta veistettyjä, mikä on oikeastaan aika tylsää. Tivoli sentään tuo hetkiseksi vähän väriä pankkiirien ja bisnesmiesten kotikulmille.

Skootterointia

Olin ensimmäisen kerran muun kaksipyöräisen kuin polkupyörän kyydissä 15-vuotiaana. Kuljettaja oli koulukaveri ja matkaa hurjat 200 metriä. Kypärää minulla tuskin oli päässä. Muistaakseni kokemus oli kamalan jännittävä, vaikkei kuski edes yhtään hölmöillyt. Onneksi ei! Seuraavan kerran nousin kaksipyöräisen kyytiin kymmenen vuotta myöhemmin Nizzassa ja olin kauhuissani. Kuljettajana oli mieheni, jonka olin muuten tavannut edellisenä iltana ja jonka kanssa olin siis ensitreffeillä, enkä tietenkään tohtinut kieltäytyä skootterikyydistä. Tein kyllä erittäin selväksi, etten ole tottunut kaksipyöräisellä matkustaja. Silmistäni paistava kauhu kertoi varmaan enemmän kuin sanat.

Meidän menopeli

Ensimmäinen matka oli Nizzan linnavuorelta vanhaan kaupunkiin. Eli jyrkkää, kiemurtelevaa, kapeaa tietä alas ja sitten muun liikenteen joukossa ruuhkaisia katuja määränpäähän. Olin todella peloissani. Nykyään, kun ajattelen silloista rautakangen niellyttä itseäni skootterin kyydissä, minun vähän huvittaa. Tottumiseen meni kuitenkin todella kauan ja vieläkin silloin tällöin jotkut tiukat mutkat jännittävät ja vähänkin kaupunkiajoa kovemmassa vauhdissa mielikuvitus saattaa eksyä kehittelemään kaikenlaisia kauhuskenaarioita.

Etenkin sadesäällä onnettomuusriski on suuri, sillä täällä käytetään tiemerkinnöissä maalia, joka on märkänä liukasta kuin jää. Yhdelle tuttavistamme sattui juuri pari viikkoa sitten sateella onnettomuus, jossa autoilija jarrutti odottamattomasti ja tuttumme siis joutui myös jarruttamaan voimakkaasti. Hän sattui olemaan tiemaalauksen kohdalla, joten hän kaatui skootterillaan. Seurauksena oli täysin murskaantunut polvi, joka jouduttiin leikkaamaan, sekä muita, lievempiä ruhjeita. Myös jalkakäytävien reunukset ovat märkinä vaarallisen liukkaita. Kerran olimme ajamassa sadesäällä parkkihalliin ja ylittäessämme jalkakäytävän reunan  etanavauhtia takapyörä luisui alta. Kuin ihmeen kaupalla mieheni onnistui pitämään skootterin pystyssä, mutta tämä kyllä opetti sen, että liian varovainen ei voi olla koskaan.

Kaikesta huolimatta skootteri on auttamattoman kätevä menopeli. Ruuhkassa mieheni kiemurtelee sillä kätevästi autojonojen ohi ja asiat hoituvat kaupungilla etenkin turistisesongin aikaan puolet nopeammin kuin autolla. Skootterin saa pysäköityä melkein minne vaan kaupunkien keskustoissakin, eikä ikinä tarvitse maksaa parkkimaksuja tai pysäköidä kauas. Toisinaan skootterikyyti on suoranainen nautinto, kun auringosta voi nauttia ulkoilmassa samalla liikkuen paikasta toiseen. Sitä paitsi autossa ravintoloiden ja kukkien ihanat tuoksut jäävät haistamatta.

Tähän aikaan vuodesta saa jo varsinkin iltaisin vetää toppatakin niskaan skootterointia varten. Käsineet ja kaulahuivi on myös hyvä olla. Viime vuonna teimme vielä marraskuun puolivälin jälkeen skootterilla retken Italiaan. Halusin mennä italialiseen supermarkettiin ostamaan ruokatuliaisia vanhemmilleni. Meiltä ajaa Ventimigliaan noin 40 minuutissa, mutta muistaakseni emme silloin menneet ihan sinne asti. Alitajuntaisesti tajusin jo 5 minuutin ajon jälkeen, että meidän olisi paras pyörtää takaisin, mutta en vielä myöntänyt sitä itselleni. 

Kun sitten puolen tunnin päästä pysähdyimme kaupan pihassa, olimme kummatkin ihan kylmissämme. Kaupassa oli onneksi vähän lämmin, mutta ei se paljon pelastanut, kun edessä oli kuitenkin vielä kotimatka. Ensimmäisenä kotiin päästyämme ryntäsin laskemaan kuumaa kylpyvettä. Lämmittelin kylvyssä varmaan lähemmäs tunnin, mutta siitä huolimatta paleltaminen jatkui koko illan ja flunssahan siitä seurasi. Tänä vuonna täytyy yrittää olla fiksumpi.

Elokuviin!

En ole aina ollut mitenkään innokas elokuvissa kävijä (tai elokuvien katselija muutenkaan), mutta toisinaan on aikoja, jolloin elokuvat kiinnostavat. Kesällä tein taas täyskäännöksen, kun huomasin, että Sinkkuelämää 2 pyörii leffateattereissa. Sitähän oli sitten päästävä katsomaan.

Ranskassa suurin osa leffatarjonnasta on joko ranskalaisia elokuvia tai kansainvälisiä, mutta ranskaksi dubattuja, elokuvia. Kun tuttu näyttelijä mongertaa vieraalla äänellä ranskaa suun ja ilmeiden liikkuessa eri tahtiin, ei alkuperäisiin versioihin tottunut ole ihan vakuuttunut. Lopputulos on pahimmillaan koominen tai vaihtoehtoisesti ärsyttävä ja epäuskottava. Ranskan ymmärtäminenkään ei minulta käy aina ihan saumattomasti. Elokuvasta riippuen dubbaus voi joskus olla ihan siedettävää, mutta onneksi alueen elokuvateattereissa on tarjolla jonkin verran alkuperäisversioita. Dubbaamattomat versiot on merkitty lyhenteellä VO eli Version Originale. Niissä on käsittääkseni aina ranskankielinen tekstitys. Ranskaksi dubatut on puolestaan merkitty lyhenteellä VF, Version Francaise. Internetissä elokuvat voi helposti tarkistaa AlloCinéstä ja sieltä selviää myös, mitä versioita missäkin lähiteattereista on tarjolla.

Sinkkuelämää 2:n päädyimme katsomaan Cinéma Rialtoon, Nizzaan. Jo tämän kokemuksen perusteella oivalsin, että VO-leffoja ei pääasiassa moderneimmissa teattereissa esitetä. Lippuja oli myymässä karmeasta tupakkayskästä kärsivä nainen, joka näytti siltä, kuin olisi työskennellyt lipunmyyjänä teatterin perustamisesta lähtien. Aulassa oli limsa- ja karkkiautomaatti, joten rakastamani popcornin narskuttamisen sai unohtaa tykkänään. Sali oli nätisti sanottuna ajan patinoima. Millään näistähän ei loppujen lopuksi ole kovin paljon painoarvoa, mutta ongelmia oli myös kuvan- ja äänenlaadussa. Tekstitys tuli ihan tarpeeseen. Uusimman Twilight-elokuvankin taisimme tosin käydä katsomassa Rialtossa, koska sitä ei muualla juuri esitetty VO:na.

Mercuryssa Nizzassa kävimme katsomassa toimintasekoilu Kick Assin. Mercury menee vähän samaan kastiin Rialton kanssa, mutta kaikin puolin hitusen modernimpi leffateatteri on kuitenkin kyseessä. Kuvassa ja äänessä ei ollut mitään valittamista ja Mercuryynkin menimme uudestaan. Toisella kertaa katsoimme aivan loistavan englantilaisen elokuvan An Education salissa 3, joka oli todella pieni! Sali oli vain puoliksi täynnä ja olo oli silti kuin 40-paikkaisessa lentokoneessa.

Nizzan elokuvateattereista tasokkaimmat ovat Pathé - Massena ja Pathé - Le Paris. Kävimme niissä ensimmäistä kertaa ihan hiljattain. Massenassa katsoimme hauskan ja sympaattisen animaatioelokuvan Moi, moche et mechant (Itse ilkimys) 3D-versiona. Olimme kummatkin ensimmäistä kertaa katsomassa 3D-elokuvaa ja kokemus oli erittäin viehättävä. Toisessa mainituista Pathén elokuvateattereista näimme vampyyrielokuvan Laisse-moi entrer (Let me in). Verrattuna Rialtoon ja Mercuryyn lippujen hinnat ovat muutaman euron kalliimmat ja 3D-elokuvalipusta saa maksaa vielä pari euroa ekstraa. Pathén teattereissa myydään popcornia, mikä on ihanaa, ja siihen sujahtaakin tällaiselta herkkusuulta liian usein muutama lisäeuro.

Monacossa on ainoastaan yksi leffateatteri, Le Sporting. Aivan kasinon lähellä sijaitseva teatteri on tietenkin kaikin puolin moderni ja teknisestikin kaiketi tasokas. Olen ollut Sportingissa katsomassa useammankin elokuvan (mm. Ice Age 3, viimeisin Harry Potter, Going the Distance), mutta ongelma on VO-elokuvien vähäinen tarjonta. Liput ovat hinnoiltaan samaa luokkaa kuin Pathén teattereissa Nizzassa ja popcorniakin on myytävänä. Joku aika sitten hoksasin, että sitä voi pyytää kippoon puolet sokeroituna ja puolet suolattuna, mikä oli aivan loistava idea.

Kesäisin Monacossa toimii muutaman viikon ajan myös ulkoilmaelokuvateatteri Monaco Open Air Cinema. Itse en ole koskaan käynyt siellä katsomassa mitään. Olen ehdottanut sinne menoa pari kertaa, mutta mieheni on valittanut, että penkit ovat äärimmäisen epämukavat, muoviset puutarhatuolit ja hyttysetkin ovat riesana. Sitä paitsi elokuvaintoni heräsi viime kesänä toden teolla juuri heinäkuun helteiden aikaan, jolloin oli ihanaa vetäytyä ilmastoituun elokuvateatteriin pariksi tunniksi kuumuutta pakoon. Ulkoilmassa tämä puoli elokuvaelämyksestä jää vuoden kuumimpaan aikaan valitettavasti kokematta.

Lost in translation

Monet ystäväni ovat olleet kiinnostuneita minun ja mieheni kommunikoinnista. Useimmiten olen saanut vastailla kysymyksiin koskien käyttämäämme kieltä ja väärinymmärryksiä. Mieheni puhuu ranskaa äidinkielenään, vaikkei ranskalainen kansalaisuudeltaan olekaan, ja loistavaa englantia jenkkiaksentilla. Minä taas olen supisuomalainen ja oppinut englantini ihan vain koulussa. Ranskaa sentään opiskelin pari vuotta yliopistossa, mutta silti englantia on tuhat kertaa luontevampi puhua. Sitä sentään on kuullut esimerkiksi televisiosta päivittäin ja tullut onneksi harrastusten merkeissä harjoitettua esiteini-iästä asti.

Pääasiallinen kielemme on siis englanti. Suhteemme alkuaikoina olin peloissani, etten puhu riittävän sujuvasti ja kuulostan aivan typerältä sekä aksentin että puheen sisällön puolesta. Olen toisinaan ihan kauhea perfektionisti! Vähitellen onneksi rentouduin ja englannin puhumisesta tuli arkea. Nykyään jo naurattaa oman puheen hassut piirteet, esimerkiksi suomalaisille tyypillinen vaikeus ääntää kaksois-vee muun puheen keskellä. Tänään viimeksi takeltelin sanan station wagon kanssa. Piti oikein keskittyä, että sain sen oikein. Emme kuitenkaan puhu pelkästään englantia, vaan sekoitamme joukkoon ranskaa miten milloinkin. Joskus toinen puhuu englantia, toinen ranskaa. Puheen keskellä saattaa olla lause toisella kielellä tai lauseen keskellä sana. Muiden korviin joustava systeemimme tuntuu kuulostavan huvittavalta, mutta meille se on niin normaali tapa kommunikoida, etten välttämättä nykyään edes huomaa, kummalla kielellä mieheni minua puhutteli.

Tietenkin meille sattuu aika usein kaikenlaisia väärinymmärryksiä. Joskus väärinkäsitykset johtavat jopa riitoihin, toisinaan ne ovat yksinomaan hauskoja. Puhuessani ranskaa äännän sanoja toisinaan ihan väärin. Varsinkin, jos olen ainoastaan kuullut sanan, minulle on tosi vaikeaa muistaa, miten se pitää ääntää. Fretit olivat kerran puheenaiheena ja halusin söpöstellä kutsumalla miestäni omaksi pikku fretikseni, mon petit furet. Jotenkin onnistuin ääntämään väärin ja fretin sijaan mieheni luuli, että sanoin mon petit Führer! Olimme kuolla nauruun. Joskus suu ei vaan kerta kaikkiaan muodosta sanoja, joita ajattelee. Mies kutsuu minua usein kananpojaksi, poussin. Yrittäessäni nimittää häntä samoin tulin sanoneeksi poisson, kala. Oli hyvä ilme miehellä ja varmaan minullakin tuumatessani, mikä meni pieleen.

Suomessa julkisilla paikoilla käytämme usein salakielenä ranskaa. On paljon pienempi todennäköisyys, että kuuloetäisyydelle osuu ranskantaitoinen kuin englantia ymmärtävä. Ei sillä, että keskustelumme ovat mitenkään salaisia, mutta kuitenkin. Ylipäätään on kätevää, kun voi valita kahdesta kielestä. Kesäkuussa olimme viettämässä seurustelumme vuosipäivää Firenzessä. Vuosipäivän iltana halusimme tietysti nauttia hyvän päivällisen kahden kesken jossain mukavassa ravintolassa. Löysimme sopivan paikan, mutta jo menua terassin kulmalla tutkiessamme viereisessä pöydässä yksin ruokaileva amerikkalaisnainen alkoi jutella meille. Itsesuojeluvaisto heräsi välittömästi ja mieheni ilmeestä tiesin, että hän ajatteli samaa kuin minä. Tietenkin meidät ohjattiin pöytään, joka oli hänen pöydästään seuraava ja naisen lähtöön asti käytössämme oli ainoastaan salakielemme ranska.

Pari päivää sitten juttelin vanhempieni kanssa Skypessä. Pitkän puhelun jälkeen mieheni kysyi, keskustelimmeko ruuanlaitosta. Olin hämmästynyt, sillä puheena todellakin oli kaikenlaista ruokaan liittyvää, ja myönsin miehelleni hänen tienneen oikein. Seuraavaksi hän ihmetteli, ovatko vanhempani innostuneet yhtäkkiä italialaisesta ruuasta. Tässä vaiheessa hälytyskelloni alkoivat soida. Mies jatkoi kysymällä, mitä isäni halusi tietää spagetista ja äitini bruschettasta. Hetken aikaa olin vähän hämmennyksissä, koska puheenaiheena eivät todellakaan olleet italialaiset herkut vaan pannukakut ja hirvenliha! Sitten minulla sytytti ja räjähdin nauruun, jonka keskeltä sain hädin tuskin selitettyä miehelleni, että kyseessä on väärinymmärrys. Todellisuudessa isäni kysyi minulta Onkos paketti jo tullut? ja äitini totesi jotain hiusteni väristä, ruskeeta. :D

Fazerin sinistä!

Posti toi tänään paketin ihanilta vanhemmiltani. Pyytämieni magnesium-jauheiden lisäksi paketissa oli yllätyksenä Fazerin sinistä levyn verran ja 2 kpl viiden palan pikkusuklaata. Mies riisti toisen pikkusuklaista käsistäni samantien ja tuhosi sen parissa minuutissa. Mieheni ei siis ole suomalainen, mutta hänelle on kehittynyt lähes hillitsemätön himo Fazerin siniseen. Hän rakastaa myös salmiakkia. Itse nautiskelen parhaillaan toista pikkusuklaata ja ai että on hyvää! En oikeastaan saisi syödä maitosuklaata suht totaalisen laktoosi-intoleranssin takia, mutta en pysty vastustamaan. Jos kerran kauneuden eteen on joskus kärsittävä, niin kyllä sitä sitten kärsii sen ihanan kotoisan tunteenkin eteen, jonka Fazerin sinisestä täällä kaukana kotoa voi saada.

Olen todella iloinen myös siitä, että vanhempani onnistuivat lähettämään meille magnesiumia. Vajaa vuosi sitten olin aika yliherkkä ja mies alkasi epäillä, että en saa tarpeeksi vitamiineja ja hivenaineita ruuasta. Hän arveli, että etenkin magnesiumista saattaisi olla minulle apua. Itse hän oli jo pitkään käyttänyt magnesium-ravintolisiä, koska oli huomannut niiden ennaltaehkäisevän päänsärkyjä. Aloin ottaa joka päivä monivitamiinitabletin, jossa oli paljon magnesiumia ja piristyin sekä fyysisesti että henkisesti. Suomessa kokeilimme Diasporal-valmistetta, jossa on pelkkää magnesiumia sen parhaiten imeytyvässä muodossa, sitraattina. Täkäläisistä apteekeista löysin lähinnä magnesiumoksidia, johon en luota ollenkaan. Onneksi vanhempani pelastivat tilanteen.

Suosittelen kyllä kokeilemaan magnesiumia. Esimerkiksi stressi kuluttaa elimistön magnesiumvaroja, jolloin stressinsietokyky heikkenee. Oireet voivat olla melkein mitä vaan väsymyksestä ja ärtyneisyydestä suonenvetoihin ja jo mainittuihin päänsärkyihin. Minulla oli kauheita suonenvetoja ja olin väsynyt, ailahtelevainen ja itkuinen. Suonenvedot ovat kokonaan loppuneet ja koen nykyään olevani oma, entinen itseni. Jos aihe kiinnostaa, googlettamalla löytyy runsaasti tietoa.

Monaco Kart Cup, osa 2

Laiskuus iski huomatessani, että Kart Cup tulee suorana Monacon tv-kanavalta ja paikan päälle menon sijaan jännitimme kisoja siis kotisohvalla. Kävimme tosin perjantaina seuraamassa kestävyyskilpailun aika-ajoja satamassa. Televisiosta kyllä näki huomattavasti paljon paremmin, mitä radalla oikeasti tapahtuu - kameroita kun oli sen verran monta, että autoja pystyi seuraamaan vaikka radan ympäri. Televisiosta näimme myös kaikki ulosajot ja kolarit. Muutama oli aika pahan näköinen. Sunnuntaina puolet kestävyysajon autoista kolaroi heti startin jälkeen ensimmäisessä mutkassa ja silloin paikalle lähetettiin ihan ambulanssi.

Sunnuntaina kaikki ei muutenkaan mennyt loistavasti. Kisa jouduttiin keskeyttämään ensimmäisen kolarin jälkeen ja startti uusittiin 15 minuutin odottelun jälkeen. Autot ehtivät olla radalla alle 20 minuuttia, kun alkoi sataa ja kisa keskeytettiin uudestaan. Kaikkiin autoihin vaihdettiin sadekelin renkaat ja siinähän meni aikaa. Sadetta ei kestänyt kauaa, mutta autot pääsivät takaisin radalle 45 minuuttia ennen ruutulippua. Siinä vaiheessa rata olikin jo täysin kuiva ja sadekelin renkaista enemmän haittaa kuin hyötyä. Loppupäivä jatkui samoissa merkeissä - välillä satoi, välillä ei ja kilpailuluokat saatiin hädin tuskin ajettua.

Joukkue, jossa mieheni ajoi viime vuonna, oli tälläkin kertaa mukana kestävyysajossa. Viimeksi yksi kuskeista kolaroi auton sen verran pahasti, että joukkue menetti paljon ajoaikaa, kun autoa korjattiin. Sijoitus ei ollut mitenkään loistava silloin ja tänä vuonna kisa meni vielä huonommin ahkeran kolaroimisen seurauksena. Viimeinen kolmesta ajokerrasta päättyi heidän osaltaan jo ensimmäiseen mutkaan. Parempi onni ensi kerralla.

Anteeksi, että olen ajoissa

Asia, joka minua jatkuvasti täällä pännii, on myöhästely. Lähes kaikki aikataulut näyttävät olevan viitteellisiä ja se on suunnattoman hämmentävää! Sisimmältäni olen itsekin patologinen myöhästelijä, mutta täsmällinen isäni ja kokemukset työelämässä ovat kasvattaneet minusta tunnollisen yrittäjän. Pelkään myöhästymistä niin paljon, että sisintäni kylmää, jos epäilen saapuvani jonnekin myöhässä. Lukemattomat kerrat olen juossut itku kurkussa minne milloinkin ja välttänyt juuri ja juuri myöhästymisen. Tai sitten myöhästynyt ja itku kurkussa pyydellyt anteeksi sopimatonta ja epäkunnioittavaa käytöstäni.

Ihan oikeasti yritän aina olla ajoissa ja näen vaivaa onnistuakseni tavoitteessani. Myönnettäköön, että viime aikoina olen ottanut vähän rennommin, sillä mieheni yleensä muistuttelee minulle tasaisin väliajoin, kuinka monen minuutin päästä kenkien pitää olla jalassa. Hän on lisäksi tunnustanut lisäävänsä lähtöaikoihin pienen myöhästymismarginaalin... Hän on luonnostaan täsmällinen, mutta myös joustava, ja häntä tuntuu harmittavan paljon minua vähemmän pieni jousto aikatauluissa, kunhan me vain olemme ajoissa.

Aloittaessani nyrkkeilyn, kuvittelin, että se on kurinalaista hommaa ja että siksi treenitkin alkavat pääsääntöisesti ilmoitettuun kellonaikaan. Enää en vaivaudu menemään paikalle aloitusaikaan, kun edes pukuhuoneisiin ei pääse vielä silloin. Treenit alkavat säännöllisesti 15 minuuttia myöhässä. Sama juttu kuoron kanssa. Eilen menin 5 minuuttia myöhässä ja siitä 10 minuutin päästä alettiin laulamaan. Silti, vaikka kuinka ajattelen järjellä, ettei minun tarvitse olla ajoissa, pieni sinnikäs, nalkuttava ääni soimaa minua takaraivossa. Mahassa tuntuu solmu, kun ahdistaa olla myöhässä. Ajoissa ollessani sitten taas kiukustun odottamiseen ja katkeroidun muiden leväperäisyydestä.

Kaikkein pahimmat myöhästymiset olen kokenyt pöytätennisotteluissa, joissa mieheni silloin tällöin pelaa. Ottelut on merkitty alkamaan seitsemältä tai kahdeksalta illalla. Paikalla pitäisi olla tuntia ennen. Arvatkaa vaan, kuinka moni on. Useimmiten matsit alkavat lopulta tunnin(!) myöhässä. Ja arvatkaa vaan, ketkä olivat paikalla kaksi tuntia ennen pelien alkamista.

Elämä aikataulujen kanssa on jatkuvaa tasapainoilua, eikä Suomessa oppimillani selviytymistaidoilla ole paljon merkitystä. Jotain olen kuitenkin tajunnut. Viime sunnuntain pöytätennisnäytökseen mennessämme ohje oli olla paikalla varttia yli yhdeksän aamulla. Mielessä kävi, onko silloin todella oltava paikalla vai onko ohjeeseen sisällytetty paljonkin marginaalia. Todellisuudessa olisimme hyvin voineet mennä sen 15 minuuttia myöhässäkin.

Monaco Kart Cup

Tänään alkaa Monaco Kart Cup, joka kestää koko viikonlopun. Karting-rata on rakennettu Port Hercule -satamaan eli osittain samaan paikkaan, mistä formulatkin ajavat toukokuisin. Kilpailussa on kolme luokkaa: kaksi ihan oikeaa kilpailuluokkaa ja lisäksi 6 tunnin kestävyysajo joukkueille. Meitä kiinnostaa lähinnä tuo kestävyyskisa, joka ajetaan kolmessa kahden tunnin pätkässä lauantaina ja sunnuntaina. Joukkueissa pitää olla 3-5 kuljettajaa ja joukkueenjohtaja. Muuten on sitten kuskeista itsestään kiinni, kuinka he ajamisensa järjestävät. Joukkueita kisassa on yhteensä noin 40, joten radalla ja varikollakin on paikoitellen aika ahdasta.

Lähtöä odotellessa, Kart Cup 2009

Viime vuonna mieheni oli mukana neljän hengen joukkueessa ja heidän suunnitelmansa mukaan jokaisen tuli ajaa puoli tuntia kerrallaan. Eihän siitä loppujen lopuksi mitään tullut, sillä yksi kuljettaja löi hanskat tiskiin toisen ajon jälkeen ja yhdellä ei muuten vaan kestävyys riittänyt puolen tunnin ajoon. Itse en edes tiennyt, että karting on fyysisesti niin rankkaa! Mieheni joi hiilihydraattipitoisia urheilujuomia, söi valtavia annoksia pastaa ja popsi palauttavia energiapatukoita koko viikonlopun ja onnistui pitämään itsensä ajokunnossa.

Olen tyytyväinen, että tänä vuonna menemme vain katsomaan. En tiedä, kumpaa toivon enemmän, sadetta vai hienoa säätä. Jos on nätti sää, on katsominen huomattavasti miellyttävämpää, mutta toisaalta sateella olisi enemmän katsottavaa. Televisiossa mainittiin eilen Michael Schumacherin ja Fernando Alonson nimet Kart Cupin yhteydessä, mutta en ehtinyt saada selville syytä. Viime vuonna tosin Nelson Piquet Jr oli ajamassa kestävyyskisaa, mutta en silti ihan usko, että Schumi ja Alonso tekisivät saman tempun. Eiköhän mysteeri viikonlopun aikana selviä.

Jouluvaloista inspiroitunut

Monacossa asennetaan jouluvaloja! Ihanaa. Urakka alkoi maanantai-iltana. Tulimme treeneistä kotiin juuri kun ensimmäisiä valoja asennettiin. Tähän päivään mennessä valoja on saatu ripustettua jo aika paljon meidän päässä kaupunkia. Valot ovat hyvin tyylikkäät, yksiväriset jääpuikkoketjut, jotka ulottuvat kadun yli. Vaikkei täällä olekaan loppusyksystä ihan niin pimeää ja ankeaa kuin Suomessa, jouluvalot tuovat tunnelmaa ja piristävää valoa kaduille.

Odotan jo innolla paitsi valojen sytyttämistä myös perinteistä joulutoria. Eipä torilta viime vuonnakaan löytynyt yhtään mitään ostettavaa - paitsi churroja. Niillä täytyy tänäkin vuonna käydä herkuttelemassa pari kertaa. Lämpimät churrot kalseassa Etelä-Euroopan talvisäässä joululaulujen soidessa ympärillä ovat jotain sellaista, mitä Suomessa asuessani tulisin kaipaamaan. Kuulostaako oudolta? Pari vuotta sitten joulukuussa tein jopa pienen ja pikaisen kiertomatkan, jonka teemana oli joulutorit! Kävin toreilla Milanossa, Baselissa, Colmarissa, Strasbourgissa ja Frankfurtissa aikataululla päivä per tori. :)

Basel, Sveitsi

Colmar, Ranska

Strasbourg, Ranska

Frankfurt, Saksa

Jossain vaiheessa talvea joulutorin kylkeen Monacoon avataan myös ulkoilmaluistinrata. Kävimme siellä viime vuonna kerran. Oli aika omituista luistella lämpötilan ollessa jotain +12 astetta. Jää oli luistimen alla pehmeää ja kesti hetken ennen kuin "aitoihin" pakkasjäihin tottunut suomalainen sai kunnon tuntuman omituiseen, pehmoiseen rataan. Luisteleminen oli kuitenkin älyttömän kivaa ja ihan varmasti menemme tänäkin vuonna kokeilemaan.

Jouluvalojen asentaminen olisi muuten saattanut vielä viime viikolla ahdistaa, mutta löysin lauantaina Cannesista nätin talvitakin ja puoleen hintaan lämpimän neuletakin. Nyt saa syksy tai vaikka talvi tulla ihan milloin vain. Kenkiä en kyllä vieläkään löytänyt, joten niiden etsintöjä joudun vielä sinnikkäästi jatkamaan. Huoh.

Journée du Patrimoine

Tänään Monacossa vietetään EU:n kulttuuripäivää, minkä ansiosta eri puolilla kaupunkia on monenlaista ohjelmaa ja museoihin ja nähtävyyksiin pääsee ilmaiseksi tai alennettuun hintaan. Tämän vuoden teemana on urheilu, vaikka suurin osa ohjelmasta ei kyllä minun nähdäkseni liity siihen mitenkään.

Meidän kulttuuripäivään urheilu sentään sisältyi, sillä mieheni oli lupautunut stadionille pöytätennisnäytökseen pelaamaan. Aamulla yhdeksältä olimme jo skootterin selässä ja naureskellen arvelimme, että näytöstä ei kyllä ole yhtään kukaan katsomassa niin varhain. Stadionin aulassa oli kuitenkin yllätykseksemme jo vierailijoita odottamassa ensimmäisen opastetun kierroksen alkua. Pöytätennis ja taekwondo esiteltiin ensimmäiselle ryhmälle yhtä aikaa ja vierailijat pääsivät halutessaan kokeilemaankin lajeja. Näytökset olivat kauhean kiinnostavia ja olisin voinut istua stadionilla vaikka koko päivän katsomassa eri lajien esittelyjä!

Näytöksen jälkeen pyörähdimme kotona syömässä ja jatkoimme kulttuuripäivää. Vierailujen kohteeksi tarjonnasta valikoituivat Grands Appartements du Palais Princier (palatsin museohuoneet) ja Musée Océanographique (merimuseo ja akvaario). Kummatkin olivat ihan käymisen arvoisia, mutta odotettu väenpaljous häiritsi etenkin akvaarioiden ihailua. Palatsin museohuoneissa oli maalauksia ruhtinaskunnan hallitsijoista ja vanhoja esineitä. Myös huoneet sinänsä olivat kattomaalaustensa ja sisustuksensa puolesta näkemisen arvoiset. Mieleenpainuvin yksityiskohta oli tunnelmaltaan suorastaan enkelimäinen maalaus Rainier III:sta ja Gracesta lapsineen (ja koirineen). Kuvassa perheen kuopus Stéphaniekin on jo vähintään teini-iässä, joten perheen arki ei tainnut ihan vetää vertoja kuvan harmonisuudelle.

Merimuseossa ei ollut tällä hetkellä näyttelyä, mikä oli vähän tylsää, mutta kaloja me sinne menimmekin katselemaan. Ja kyllähän niitä olikin kaikenvärisiä, - muotoisia ja -kokoisia. Monet kaloista olivat niin upeita, että niitä olisi voinut ihailla loputtomiin, mutta niin vaan oli siirryttävä ja annettava tilaa toisille katselijoille. Valokuvien ottaminenkin jäi, sillä palatsissa kuvaaminen oli kielletty ja kaloista en jaksanut edes yrittää ottaa nättejä kuvia, kun koko ajan joku oli tuuppimassa johonkin suuntaan.

Illalla kaupungilla olisi vielä tarjolla ilmainen elokuvanäytös. Filmi on muistaakseni 60-luvulta, mutta en nyt muista sen nimeä. Pääosissa Alain Delon ja Jane Fonda. Saa nähdä, tuleeko mentyä vai voittaako kotisohvan kutsu.

Naapurisopua ja -sotaa

Ensimmäinen asukas, joka on jäänyt talostamme minulle mieleen, oli kerroksessamme asunut vanha herra. Ilmeisesti dementia tai alzheimer oli jo vienyt papasta parhaimman terän, sillä joka päivä hän huhuili rappukäytävässä vaimoaan, joka useimmiten oli tietenkin asunnossa sisällä. Tämä siis toistui parhaimmillaan useamman kerran päivässä. Kerran olimme lähdössä jonnekin ja mieheni meni jo edeltä autolle minun pakatessa vielä käsilaukkua. Asunnon ovi oli raollaan ja säikähdin ihan vimmatusti, kun oven raosta kuului "Luluuuu?". Naapurin pappahan siellä oli ja kovasti hymyillen ja ystävällisesti yritin sokeltaa, että minä täällä vain olen. Palatessamme joululomalta Suomesta ja Väli-Amerikasta kuulimme suru-uutiset: mies oli kuollut juuri ennen joulua. Tuntui oudolta, ettei huhuilua enää kuulunutkaan.

Alkutalvesta talossa alkoi kiertää huhu todellisesta naistenkaatajasta. Concierge oli aivan innoissaan ja arvailut kohdistuivat lopulta toisen kerroksen "Greggiin", jonka tyttöystävä oli eksoottisen näköinen. Joku naapureista kävi useamman kerran naama valkoisena valittamassa conciergelle, että ei sitä tuntikausia kestävää voihkinaa kestä, ihan kuin olisivat samassa huoneessa. Kohu hälveni yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin, kunnes kesällä puheet uudesta naistenkaatajasta alkoivat liikkua.

Meidät on lukemattomat kerrat ajanut raivon partaalle alakerran taitelijanaapuri. Ulospäin maalarimme näyttää ihan tavalliselta pari-kolmekymppiseltä naiselta, mutta melua hänestä lähtee uskomattoman paljon. Nytkin asunnosta kuuluu ihan hirvittävä kolina. Kuulemme vaivatta, etenkin öisin, milloin hän tiskaa tai järjestelee keittiötä. Aika usein naulaamisen äänistä päätellen hän valmistaa tauluilleen kehikoita tai kehyksiä. Koska hän myös avaa ja sulkee ikkunaluukkunsa hyvin äänekkäästi, pysymme kirjoilla hänen unirytmistään. Toisinaan luukut kolahtavat kiinni aamuviideltä sellaisella paukkeella, että siihen herää. Viime aikoina hän on onneksi mennyt suurin piirtein samoihin aikoihin nukkumaan kuin mekin. Yleistä kolinaa pahempaa on silti musiikki, jota hän mielellään kuuntelee täydellä voluumilla kellonaikaan katsomatta. Pahimmillaan olen maannut valveilla pari tuntia kuunnellen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja... Olemme tosin oppineet kommunikoimaan: kun musiikki alkaa kiristää hermoa, paukautan tuolilla lattiaan muutaman kerran ja yleensä musiikki hiljenee saman tien kuulumattomiin.

Uusimmat juorut kuulimme tänään. Toisen rapun hissejä oltiin huoltamassa viime viikolla. Huoltomies sattui olemaan paikalla katutason hissien edessä, kun eräs vanhahko monsieur köpötteli kaupungilta kotiin. Monsieur ilmoitti huoltomiehelle, että voisitkos siirtyä siitä, että pääsen hissiin. Huoltomies totesi kohteliaasti, että hissit eivät ole vielä käytössä. Tästäkös vanhalla herralla kärähti hermo ja hän paukautti huoltomiestä kävelykepillä otsaan! Conciergen ehättäessä apuun monsieur oli jo jättiläismäisen huoltomiehen kauluksissa kiinni solvaten tätä, minkä ehti. Concierge meni tietenkin väliin ja tästähän keppiherran raivo vain äityi ja hän uhkasi pamauttaa conciergeäkin. 

Samana päivänä poliisit tekivät visiitin uudehkon asukkaan luo. Kyseessä on kuulemma romanialainen miljönääri. Siviiliasuiset poliisit menivät asuntoon ja parin minuutin päästä taluttivat talosta ulos miehen käsiraudoissa. Mies oli miljönäärin pojan kaveri. Mitähän tämä lie puuhaillut?

Tomaattikastiketta!

Parkkeeraamme auton niin usein kuin mahdollista naapurikadullemme, koska siellä parkkipaikat ovat ilmaisia. Meidän rakennuksen edessä parkkimaksuihin menee viisi euroa päivässä ja parkkilippu pitää käydä laittamassa autoon aamulla yhdeksältä ja iltapäivällä puoli kolmelta. Jokaisesta unohduksesta rapsahtaa 35 euron sakko ja niitä unohduksiahan aina silloin tällöin sattuu, vaikka kuinka yrittäisi olla huolellinen. Ainoastaan sateella parkkimaksusta voi luistaa, sillä muoviset sakkotaskut eivät ainakaan vielä ole täällä käytössä. Emme edes käytä autoa kovin usein, joten meille on yleensä kätevämpää, jos auto seisoo naapurikadulla.

Ilmaiset parkkipaikat ovat tosin Ranskan puolella ja kaikki eivät ilmeisesti ole aivan tyytyväisiä monacolaisten pysäköidessä kadulle. Protesti on aika omalaatuinen: tomaattikastiketta tuulilasissa! Viimeksi näimme sotketun auton eilen ja sitä edellisen kerran viikko pari sitten. Autot on aina pysäköity samalle kadunpätkälle, samalle puolelle tietä ja autoille on yhteistä, että ne on rekisteröity Monacossa. Onneksi meidän auto on Ranskan kilvissä! Auto voi olla sitä paitsi ihan miten vanha ja surkea tahansa, sillä havaintojemme mukaan tomaattityyppiä harmittavat ihan kaikenlaiset monacolaisten autot.

Meiltä tomaattikastiketta ei jäisi yli autojen sotkemiseen, sillä se on kummankin mielestä yksi parhaista seuralaisista pastalle ja kastike syödäänkin aina viimeiseen pisaraan. Se on kaiken lisäksi todella helppo tehdä, mutta tekeminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin, koska keittämiseen kuluu sitten aikaa. Meillä kastikkeeseen laitetaan yleensä 

- 100g "lardons" (possusuikaleita, Suomesta samanlaisia on hankala löytää, mutta muistuttavat pekonia)

- kokonainen iso valkosipuli

- kirsikkatomaatteja

- tuoretta basilikaa

- kuivattua timjamia

- chiliä

- purkki tomaattimurskaa

- oliiviöljyä

- balsamicoa

Aikaisemmin käytimme myös tavallista sipulia ja basilikan tilalla tuoretta persiljaa, mutta meidän mielestä maukkain kastike tulee noilla aineksilla. Chili ja kirsikkatomaatit eivät ole välttämättömiä. Jos taas ei tykkää valkosipulista, voi käyttää sitä vähemmän tai jättää kokonaan pois ja vastaavasti laittaa paljon kirsikkatomaatteja. Määrien kanssa voi ylipäätään soveltaa aika vapaasti. Ainoastaan chilin ja balsamicon kanssa kannattaa olla varovainen.

Teen kastikkeen näin:

Ensin kuorin valkosipulin kynnet ja leikkaan ne kahtia. Sitten litistän lastalla kynnen puolikkaat rikki. Samalla pannu on jo kuumenemassa (teho 6/12) ja kun se on lämmennyt, lisään possusuikaleet, joiden päälle heitän näppituntumalla aika reilusti kuivattua timjamia. Ehkä 1-2 ruokalusikallista. Aika pian työnnän lihat pannun toiselle puoliskolle ja toiselle lisään valkosipulit ja kaadan niiden päälle reilusti oliiviöljyä. Siis niin, että ne melkein peittyvät. Tässä vaiheessa sekaan voi ripauttaa vähän chiliä. 

Annan valkosipulin ja lihan paistua kannen alla rauhassa tarkistaen aina välillä, etteivät ne pala. Samalla leikkaan basilikasta ison kourallisen lehtiä ja pilkon kahtia muutaman kirsikkatomaatin. Mitä enemmän kirsikkatomaatteja laittaa, sitä makeampaa kastikkeesta tulee. Makeus taas peittää valkosipulin makua, joka omasta mielestäni on tämän kastikkeen valtti, joten siksi käytän tomaattia todella kohtuudella. Tomaateista tulee pannulle myös paljon vettä: mitä enemmän tomaatteja, sitä pidempi keittämisaika, koska kaikki vesi pitää saada höyrytettyä pois. Lisään tomaatit ja basilikan pannulle, mutta en sekoita vielä kaikkia aineksia keskenään. Laitan kannen hetkeksi päälle, mutta poistan sen, kun tomaateista alkaa irrota vettä. Vihannesten ja yrttien pehmennyttyä lisään tomaattimurskan, sekoitan ja keittelen kastiketta niin kauan, että kaikki vesi on haihtunut pois. Tarvittaessa lisään vielä öljyä. 5-10 minuuttia ennen kastikkeen valmistumista sekoitan kastikkeeseen tilkan balsamicoa. 

Kastikkeen voi syödä sellaisen pastan kanssa, josta sattuu pitämään. Mielestäni De Ceccolla kaikki on älyttömän hyvää, mutta myös Barillan pastat ovat ihan ok. Barillan spaghettoni ja De Ceccon spaghetti itse asiassa muistuttavat toisiaan aika paljon. De Ceccon penne on herkkua. Näitä meillä syödään eniten. Nyt on kaapissa myös Barillan minipenneä ja capellinia (ohut spagetti, keittyy 3 minuutissa). Suomalaisilla Myllyn paras-pastoilla ei kyllä ole mitään tekemistä näiden italialaisten kanssa. Ostin aina Suomessa Myllyn parhaan spagettia ja makaronia, enkä tajunnut, miten kukaan voi syödä pastaa 'al dente'. Pastan laadustahan siinä oli kyse, sillä noita italialaisia en voisi kuvitellakaan keittäväni pehmeiksi!

Ihanan ankea sää

Järjestään kaikki ihmiset ikään ja kansalaisuuteen katsomatta niin Suomessa kuin täälläkin ovat asuinpaikastasi kuultuaan todenneet, että mahtaa olla mukavaa säiden puolesta Suomeen verrattuna. Onhan se tietenkin kivaa, että aurinko paistaa usein, mutta varsinkin näin syksyn tullen oma sisäinen vuodenaikakello on ihan sekaisin.

Tähän aikaan vuodesta olen yleensä jo päivittänyt vaatekaapin syksyn sateita ja talven tuiverruksia varten. Kaulahuivit, pipot ja käsineet on etsitty varastoista ja ne ovat olleet jo käytössäkin kirpakoina pakkasaamuina töihin tai kouluun pyöräillessä. Uudet syyskengät ovat muotoontuneet omanlaisiksi ja sateenvarjo kuuluu olkalaukun vakiovarustukseen, vaikkei siitä tuulen viuhuessa paljon apua olekaan. Jokavuotinen kudontavimma on iskenyt, vaikka edelliskerran kaappeja siivotessa keskenjääneet ja epämuotoiset kudontayritykset kiukuttivatkin ja tuli vannottua, että ikinä enää en puikkoihin tartu.

Uusien saappaiden ostoa olen tänä vuonna suunnitellut jo kesästä, talvitakin himoitseminen alkoi ennen syyskuun puoliväliä. Ihan suomalaisella aikataululla siis. Yllätys tuli, kun aloin kierrellä kauppoja. Osassa syys- ja talvivermeitä oli jo jonkin verran tarjolla, osassa ei. Katukuvassa jotkut pukeutuvat jo varsin syksyisesti, toiset taas päästelevät skootterilla t-paidassa ja shortseissa ja viikko sitten Nizzassa näimme nuorisoa untuvatakit yllään +20 asteen lämpötilassa. Kalenterin mukaan syyspäiväntasauksesta alkoi syksy, mutta mistä lähtien vuodenaikojen vaihtuminen on todettu kalenterista?

Alitajuntani ohjaa minua jatkuvasti toimimaan, kuten jo 26 syksynä olen toiminut, vaikka järki sanookin toista. Tänä aamuna mieheni totesi, että onpas ankea sää ja ihan surulliseksihan tässä tulee. Minä hihkuin vieressä harmaasta syysmaisemasta voimaantuneena. Mutta yritäpä selittää tämä ilmiö niille lukemattomille ihmisille, jotka kuvittelevat, että automaattisesti Suomi on mielestäni maanpäällinen helvetti verrattuna Rivieraan. Kyllä se ruisleipä edelleen maistuu, vaikka on saanut maistaa Etelä-Euroopan ihanuuksia. Täytyy kyllä myöntää, että viime talvena olin tyytyväinen ulkosuomalainen. Ne kaksi kylmää viikkoa, jotka vietin Suomessa joulukuussa, riittivät ihan hyvin tyydyttämään pakkaskaipuuni. Kevät tuntuu täälläkin keväältä - kesästä puhumattakaan. Mutta syksy ei ainakaan vielä tunnu syksyltä.

Yhden varman täällä asumiselle ominaisen syksyn merkin olen tosin jo oppinut tunnistamaan. Asuntomme lämpöeristys on aivan surkea ja jo parin viikon ajan suihkuun ei ole ollut mitään asiaa ilman lämmitintä. Kyseessä on siis lämpöpuhallin, jonka hankimme aika pian tänne muuttoni jälkeen viime vuonna. Samalla kertaa ostimme sähköllä toimivan liikuteltavan lämpöpatterin olo-/makuuhuoneeseen ja eristysteippiä ovien ja ikkunoiden karmeihin. Tietenkin asunnossa on myös kiinteät patterit, mutta ne eivät ole käytössä ennen marraskuuta, eivätkä ne muutenkaan lämmitä riittävän tehokkaasti asunnossa, jossa kylmä hiipii sisään ennen kaikkea ikkunoista. Suomessa sentään on sisällä lämmin, vaikka tasapuolisuuden nimissä myönnettäköön, että monissa opiskelija-asunnoissani lämmityksen sai päälle vasta lokakuun puolen välin jälkeen...

Syksy on kaikista epämukavuuksistaan huolimatta minulle vuodenajoista rakkain, ollut lähes aina. Syksy on paradoksi, yhtä aikaa ruma ja kaunis. Luonto valmistautuu lepoon, jopa kuolemaan, mutta elämässä syksyisin aina alkaa paljon. Olen itsekin syntynyt syksyllä - merkkipäiväni on ensi perjantaina. Joskus melkein 10 vuotta sitten yhden kaverin tyttöystävä, jota en juurikaan tuntenut, antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kotipuutarhastaan poimineensa jäätyneen omenan. Muistan sen vieläkin, koska tuohon hyvin vaatimattomaan lahjaan kiteytyi syksyn ydin. Kun ulkona myrskyää ja sataa, ei ole ihanampaa kuin sytyttää kynttilöitä ja käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa viltti hartioilla, teemuki kädessä. Sateen ropinaa kuunnellen.

Kurkkasin sateen toivossa ulos ja pilvisyydestä huolimatta tänään ei taida pisaroita taivaalta putoilla. Hyviä uutisia ainakin miehelle, joka jo ehti ääneen toivoa, että kunpa ei sataisi. Yritän selittää alitajunnalleni, että sadetta kyllä ehtii ennen ensi kesää tulla ihan riittävästi. Yritän myös ymmärtää, että minulla on vielä runsaasti aikaa hankkia syyskengät, talvitakki ja muut säiden taltuttamiseen tarvittavat varusteet. Enhän tosiaan Suomessakaan katso kalenteriin todetakseni, että nyt on syksy, vaan säästähän se todetaan. Kyllä se syksy tännekin vielä ehtii.

Muurari muuraa taloa

Aina jossain päin kaupunkia rempataan tai rakennetaan. Kesän aikana valmistui uusi tunnelinpätkä ja nyt kaupungilta päin pääsee kätevästi Fontvielleen. Tätä reittiä meidän taloudesta kuljetaankin ahkerasti, kun käymme kumpikin stadionilla treenaamassa pari kertaa viikossa ja asumme ihan toisella puolella Monacoa. Tunneleita pitkin pääsee suht nopeasti hurauttamaan kaupungin läpi - paitsi ruuhka-aikaan, joka kesäkuukausina kyllä tuntuu jatkuvan aamusta iltaan.

Tunnelin jälkeen valmistui liikenneympyrä Place d'Armesille. Tästä projektista emme edes tienneet, koska olimme Suomessa koko elokuun. Saimme virkistävät naurut, kun kotiin palattuamme samana iltapäivänä raahauduimme väsyneinä Monte Carlo Bariin syömään ja seurasimme liikenneympyrän käyttöönoton sujumista. Ongelmia aiheutti ympyrästä lähtevä bussikaista, jonka Kielletty ajosuunta -merkki jäi aika isolta osalta huomaamatta. Tietenkin paikalla oli myös pari poliisia seuraamassa tilannetta. Poliiseilla näytti alkavan hiljalleen keittää, kun joka toinen minuutti joku päästeli bussikaistalle ja pahimmat skootterilla tuhatta ja sataa. Siinä sitten vihellettiin pilliin, huidottiin käsillä ankarasti ja tarpeen tulleen vähän huudettiinkin kuskin levitellessä hämmentyneenä käsiään.

Tällä hetkellä Boulevard d'Italie on tietyömaana. Viime viikolla olimme autolla aamulla liikkeellä ja, kappas, osasta katua oli tullut yksisuuntainen ja vastaantulevan kaistan liikenne ohjataan nyt eri katua pitkin liikenneympyrään, joka on myös ihan uusi. Tosin luulen, ettei tämä ole mikään pysyvä järjestely, vaan ilmeisesti kyseessä on sähköverkon huoltotyö.

Eniten päänvaivaa meille aiheuttaa kuitenkin Tour Odéonin rakennustyömaa. Ensinnäkin se sijaitsee 200 metrin päässä asunnoltamme, jonka ikkunat ovat tietenkin samaan suuntaan. Varsinkin loppukeväästä meteli oli lähes sietämätön. Mahdoton jyminä alkoi puoli kahdeksalta ja jatkui helposti kellon ympäri ja ylikin. Suomen matkan jälkeen tilanne on ollut melun osalta paljon parempi, mutta nyt siellä näytetään tekevän perjantaisinkin töitä ainakin iltayhdeksään. Edelleen sieltä kuuluu tasainen kilkatus ja kolina ja rekat jyristävät ohi tuon tuosta, mutta desibelit ovat huomattavasti pienemmät.

Toinen ongelma on parkkipaikkojen puute. Aamulla asukkaat lähtevät töihin ja paikkoja vapautuu, mutta ne täyttyvät hyvin nopeasti Odéonin rakennustyöläisten autoista. Illalla tilaa alkaa taas vapautua, mutta sitten asukkaat tulevat takaisin. Useina päivinä mieheni on tullut lounasaikaan töistä kotiin ja kaikkien kilometrin säteellä sijaitsevien laillisten sekä laittomien parkkipaikkojen oltua varattuina ei ole muu auttanut kuin lähteä ulos syömään tai muuten vain kuluttamaan aikaa. Hyvällä onnella parkkipaikan on löytänyt sitten myöhemmin, mutta helppoa ei sekään aina ole ollut. Ongelma näyttäisi olevan pahimmillaan maanantaista torstaihin, joten nyt voi taas huokaista helpotuksesta muutamaksi päiväksi.

Väliaikaisista hammastenkiristelyistä huolimatta on hieno juttu, että katuverkostoa kehitetään. Siitä huolimatta tulee mieleen, onko tänne mitään järkeä rakentaa lisää asuntoja. Tour Odéon koostuu kahdesta tornista, joista toisessa on 47 ja toisessa 49 kerrosta. Korkeutta talohirviölle tulee 170 metriä! Olen ymmärtänyt, että osa pinta-alasta rakennetaan toimistoiksi, mutta suurimmaksi osaksi torniin valmistuu asuntoja. Asunnot tietävät lisää ihmisiä, mikä taas tarkoittaa enemmän autoja Monacon jo valmiiksi tukkoisille kaduille.

Onneksi edessä on nyt pitkä ja rauhallinen off-season, jolloin ruuhkia pystyy välttämään ajoittamalla liikkumisensa. Kesän aikana hoidamme kauppareissut skootterilla ja silloin pitää aina ostaa vain sitä, mikä on ehdottomasti tarpeellisinta. Sitä paitsi tavaroiden pakkaaminen skootteriin on minusta hermoja raastavaa hommaa! Pian voimme hoitaa kauppareissut autolla, jolloin yksi kaupassa käynti viikossa riittää. Minulle tämä on sitä arkipäivän luksusta.