Skootterointia

Olin ensimmäisen kerran muun kaksipyöräisen kuin polkupyörän kyydissä 15-vuotiaana. Kuljettaja oli koulukaveri ja matkaa hurjat 200 metriä. Kypärää minulla tuskin oli päässä. Muistaakseni kokemus oli kamalan jännittävä, vaikkei kuski edes yhtään hölmöillyt. Onneksi ei! Seuraavan kerran nousin kaksipyöräisen kyytiin kymmenen vuotta myöhemmin Nizzassa ja olin kauhuissani. Kuljettajana oli mieheni, jonka olin muuten tavannut edellisenä iltana ja jonka kanssa olin siis ensitreffeillä, enkä tietenkään tohtinut kieltäytyä skootterikyydistä. Tein kyllä erittäin selväksi, etten ole tottunut kaksipyöräisellä matkustaja. Silmistäni paistava kauhu kertoi varmaan enemmän kuin sanat.

Meidän menopeli

Ensimmäinen matka oli Nizzan linnavuorelta vanhaan kaupunkiin. Eli jyrkkää, kiemurtelevaa, kapeaa tietä alas ja sitten muun liikenteen joukossa ruuhkaisia katuja määränpäähän. Olin todella peloissani. Nykyään, kun ajattelen silloista rautakangen niellyttä itseäni skootterin kyydissä, minun vähän huvittaa. Tottumiseen meni kuitenkin todella kauan ja vieläkin silloin tällöin jotkut tiukat mutkat jännittävät ja vähänkin kaupunkiajoa kovemmassa vauhdissa mielikuvitus saattaa eksyä kehittelemään kaikenlaisia kauhuskenaarioita.

Etenkin sadesäällä onnettomuusriski on suuri, sillä täällä käytetään tiemerkinnöissä maalia, joka on märkänä liukasta kuin jää. Yhdelle tuttavistamme sattui juuri pari viikkoa sitten sateella onnettomuus, jossa autoilija jarrutti odottamattomasti ja tuttumme siis joutui myös jarruttamaan voimakkaasti. Hän sattui olemaan tiemaalauksen kohdalla, joten hän kaatui skootterillaan. Seurauksena oli täysin murskaantunut polvi, joka jouduttiin leikkaamaan, sekä muita, lievempiä ruhjeita. Myös jalkakäytävien reunukset ovat märkinä vaarallisen liukkaita. Kerran olimme ajamassa sadesäällä parkkihalliin ja ylittäessämme jalkakäytävän reunan  etanavauhtia takapyörä luisui alta. Kuin ihmeen kaupalla mieheni onnistui pitämään skootterin pystyssä, mutta tämä kyllä opetti sen, että liian varovainen ei voi olla koskaan.

Kaikesta huolimatta skootteri on auttamattoman kätevä menopeli. Ruuhkassa mieheni kiemurtelee sillä kätevästi autojonojen ohi ja asiat hoituvat kaupungilla etenkin turistisesongin aikaan puolet nopeammin kuin autolla. Skootterin saa pysäköityä melkein minne vaan kaupunkien keskustoissakin, eikä ikinä tarvitse maksaa parkkimaksuja tai pysäköidä kauas. Toisinaan skootterikyyti on suoranainen nautinto, kun auringosta voi nauttia ulkoilmassa samalla liikkuen paikasta toiseen. Sitä paitsi autossa ravintoloiden ja kukkien ihanat tuoksut jäävät haistamatta.

Tähän aikaan vuodesta saa jo varsinkin iltaisin vetää toppatakin niskaan skootterointia varten. Käsineet ja kaulahuivi on myös hyvä olla. Viime vuonna teimme vielä marraskuun puolivälin jälkeen skootterilla retken Italiaan. Halusin mennä italialiseen supermarkettiin ostamaan ruokatuliaisia vanhemmilleni. Meiltä ajaa Ventimigliaan noin 40 minuutissa, mutta muistaakseni emme silloin menneet ihan sinne asti. Alitajuntaisesti tajusin jo 5 minuutin ajon jälkeen, että meidän olisi paras pyörtää takaisin, mutta en vielä myöntänyt sitä itselleni. 

Kun sitten puolen tunnin päästä pysähdyimme kaupan pihassa, olimme kummatkin ihan kylmissämme. Kaupassa oli onneksi vähän lämmin, mutta ei se paljon pelastanut, kun edessä oli kuitenkin vielä kotimatka. Ensimmäisenä kotiin päästyämme ryntäsin laskemaan kuumaa kylpyvettä. Lämmittelin kylvyssä varmaan lähemmäs tunnin, mutta siitä huolimatta paleltaminen jatkui koko illan ja flunssahan siitä seurasi. Tänä vuonna täytyy yrittää olla fiksumpi.