tiistai 19. lokakuuta 2010

Lost in translation

Monet ystäväni ovat olleet kiinnostuneita minun ja mieheni kommunikoinnista. Useimmiten olen saanut vastailla kysymyksiin koskien käyttämäämme kieltä ja väärinymmärryksiä. Mieheni puhuu ranskaa äidinkielenään, vaikkei ranskalainen kansalaisuudeltaan olekaan, ja loistavaa englantia jenkkiaksentilla. Minä taas olen supisuomalainen ja oppinut englantini ihan vain koulussa. Ranskaa sentään opiskelin pari vuotta yliopistossa, mutta silti englantia on tuhat kertaa luontevampi puhua. Sitä sentään on kuullut esimerkiksi televisiosta päivittäin ja tullut onneksi harrastusten merkeissä harjoitettua esiteini-iästä asti.

Pääasiallinen kielemme on siis englanti. Suhteemme alkuaikoina olin peloissani, etten puhu riittävän sujuvasti ja kuulostan aivan typerältä sekä aksentin että puheen sisällön puolesta. Olen toisinaan ihan kauhea perfektionisti! Vähitellen onneksi rentouduin ja englannin puhumisesta tuli arkea. Nykyään jo naurattaa oman puheen hassut piirteet, esimerkiksi suomalaisille tyypillinen vaikeus ääntää kaksois-vee muun puheen keskellä. Tänään viimeksi takeltelin sanan station wagon kanssa. Piti oikein keskittyä, että sain sen oikein. Emme kuitenkaan puhu pelkästään englantia, vaan sekoitamme joukkoon ranskaa miten milloinkin. Joskus toinen puhuu englantia, toinen ranskaa. Puheen keskellä saattaa olla lause toisella kielellä tai lauseen keskellä sana. Muiden korviin joustava systeemimme tuntuu kuulostavan huvittavalta, mutta meille se on niin normaali tapa kommunikoida, etten välttämättä nykyään edes huomaa, kummalla kielellä mieheni minua puhutteli.

Tietenkin meille sattuu aika usein kaikenlaisia väärinymmärryksiä. Joskus väärinkäsitykset johtavat jopa riitoihin, toisinaan ne ovat yksinomaan hauskoja. Puhuessani ranskaa äännän sanoja toisinaan ihan väärin. Varsinkin, jos olen ainoastaan kuullut sanan, minulle on tosi vaikeaa muistaa, miten se pitää ääntää. Fretit olivat kerran puheenaiheena ja halusin söpöstellä kutsumalla miestäni omaksi pikku fretikseni, mon petit furet. Jotenkin onnistuin ääntämään väärin ja fretin sijaan mieheni luuli, että sanoin mon petit Führer! Olimme kuolla nauruun. Joskus suu ei vaan kerta kaikkiaan muodosta sanoja, joita ajattelee. Mies kutsuu minua usein kananpojaksi, poussin. Yrittäessäni nimittää häntä samoin tulin sanoneeksi poisson, kala. Oli hyvä ilme miehellä ja varmaan minullakin tuumatessani, mikä meni pieleen.

Suomessa julkisilla paikoilla käytämme usein salakielenä ranskaa. On paljon pienempi todennäköisyys, että kuuloetäisyydelle osuu ranskantaitoinen kuin englantia ymmärtävä. Ei sillä, että keskustelumme ovat mitenkään salaisia, mutta kuitenkin. Ylipäätään on kätevää, kun voi valita kahdesta kielestä. Kesäkuussa olimme viettämässä seurustelumme vuosipäivää Firenzessä. Vuosipäivän iltana halusimme tietysti nauttia hyvän päivällisen kahden kesken jossain mukavassa ravintolassa. Löysimme sopivan paikan, mutta jo menua terassin kulmalla tutkiessamme viereisessä pöydässä yksin ruokaileva amerikkalaisnainen alkoi jutella meille. Itsesuojeluvaisto heräsi välittömästi ja mieheni ilmeestä tiesin, että hän ajatteli samaa kuin minä. Tietenkin meidät ohjattiin pöytään, joka oli hänen pöydästään seuraava ja naisen lähtöön asti käytössämme oli ainoastaan salakielemme ranska.

Pari päivää sitten juttelin vanhempieni kanssa Skypessä. Pitkän puhelun jälkeen mieheni kysyi, keskustelimmeko ruuanlaitosta. Olin hämmästynyt, sillä puheena todellakin oli kaikenlaista ruokaan liittyvää, ja myönsin miehelleni hänen tienneen oikein. Seuraavaksi hän ihmetteli, ovatko vanhempani innostuneet yhtäkkiä italialaisesta ruuasta. Tässä vaiheessa hälytyskelloni alkoivat soida. Mies jatkoi kysymällä, mitä isäni halusi tietää spagetista ja äitini bruschettasta. Hetken aikaa olin vähän hämmennyksissä, koska puheenaiheena eivät todellakaan olleet italialaiset herkut vaan pannukakut ja hirvenliha! Sitten minulla sytytti ja räjähdin nauruun, jonka keskeltä sain hädin tuskin selitettyä miehelleni, että kyseessä on väärinymmärrys. Todellisuudessa isäni kysyi minulta Onkos paketti jo tullut? ja äitini totesi jotain hiusteni väristä, ruskeeta. :D

2 kommenttia:

Sara kirjoitti...

Tama oli erittain hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa! Oma poikaystavani on kiinalainen ja puhumme hanen kanssaan mandariinikiinaa.Se ei ole kuitenkaan poikaystavanikaan aidinkieli (vaan eras murre), joten emme kummatkaan osaa sita taydellisesti. Tai siis oikeastaan mina osaan sita valttavasti ja poikaystavani vahan enemman. Vaarinymmarryksia siis valilla sattuu ja joskus kun yritan selittaa jotakin innoissani niin lause sisaltaa niin kiinaa, englantia kuin suomeakin! :)

Henrii kirjoitti...

Voi ei, no ymmärrät sitten paremmin kuin hyvin, miten kommunikointi on joskus vaikeaa... :) Kiina taitaa vieläpä olla moninkertaisesti haastavampaa kuin ranska, joten jaksamista sen puhumiseen ja opiskeluun! Onhan tässä ainakin se hyvä puoli, että joka päivä kai sitä kehittyy taitavammaksi vieraiden kielten puhujaksi. Muutenkin on aika sympaattista, että pariskunnalle kehkeytyy ihan omanlainen kieli ja tapa kommunikoida. Siinä onkin sitten muilla kummastelemista... :D