Miehet!

Eilisistä nyrkkeilytreeneistä jäi päällimmäisenä mieleen seuraava kysymys:

Mikä (Etelä-Euroopan macho-)miehiä oikein vaivaa???

Viime aikoina treeneissä ei ole nyrkkeilyseuran tyttöjä paljon näkynyt ainakaan maanantaisin ja perjantaisin, kun itse olen siellä ollut. Eilenkin olin ainut naispuolinen, mikä ei minua haittaisi muuten, mutta silloin valitettavasti miesten asennoitumisvammat korostuvat. 

Asennevamma näkyy joskus jo treeneihin mennessäni. Käytössä on yksi yhteinen avainnippu, jolla pääsee pukuhuoneisiin ja saliin. Eilen miesten puolelta kuului juttelua, mutta muut ovet olivat lukossa. Koputin reippaasti miesten pukuhuoneen oveen ja sain avaimen, joten tämä asia onneksi ratkesi helposti. Mielessä kyllä kävi, olisiko ollut kovin vaikeaa avata myös naisten pukuhuoneen ovi lukosta - ihan vain varmuuden ja huomaavaisuuden vuoksi? Joku aika sitten treenien jälkeen puolestaan etsin avainta kissojen ja koirien kanssa ja bussillekin oli kiire. Arvatkaa, mistä sen lopulta yksi kiva mies kävi minulle hakemassa? No, miesten pukkaristapa tietenkin.

Itse treenit ovat sitten oma lukunsa. Miehet voi jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

On ensinnäkin ne, joille olen jo todistanut, että treenaan tosissani ja minun kanssani voi ihan oikeasti harjoitella.

Toinen ryhmä on ne, jotka eivät ole koskaan treenanneet kanssani ja ajattelevat, ettei tuosta tytöstä ole mihinkään. Tämän ryhmän miehet sanovat treeneistä lähtiessään "Au revoir, messieurs" eli moi vaan jätkät! Kivaa olla näkymätön. Näitä miehiä saa siirtymään ensiksi mainittuun ryhmään vetämällä heitä kerran kunnolla turpaan sparratessa tai ainakin tarjoamalla jonkinlaista vastusta. Tähän ryhmään voisi myös lukea ne tyypit, jotka ovat minua kaksi kertaa suurempia ja käyvät päälle mörssärin lailla. Ei sekään kovin reilua ole.

Kolmanneksi on valmentajakokelaat, jotka ovat kyllä mukavia, mutta jakavat neuvoja kyllästymiseen saakka ja muuttavat oikean valmentajan määräämiä harjoituksia mielensä mukaan. Pitemmän päälle ei oikeasti ole kovin kivaa treenata besserwissereitten kanssa, vaikka kai he toimivat pääasiassa hyvässä tarkoituksessa. Eilen jouduin niin pahasti tällaisen hampaisiin, että valmentaja tuli lopulta puolustamaan minua. Hänellekin kyseinen know-it-all tietenkin väitti vastaan. 

Sitten on vielä neljäs ryhmä, joka ei ole kovin suuri. Siihen kuuluvat ne miehet, jotka treenaavat fiksusti ja vastuullisesti, ottavat kokoni huomioon, mutta eivät kohtele minua kuin idioottia.

Ainut eilisen treenipari, joka mutkattomasti kohteli minua kuin tasa-arvoista, oli 12-vuotias poika! Hän teki harjoitukset tosissaan, noudatti valmentajan ohjeita ja harjoitellessa löi kunnolla. Itse jarruttelin hieman, koska olin häntä isokokoisempi, mutta sain kyllä ihan tehdä töitä minäkin.

Onneksi seuran valmentajat ovat fiksuja, vaikka miehiä ovatkin. He osaavat juuri sopivassa suhteessa neuvoa ja antaa tilaa, kannustaa tekemään harjoituksissa parhaansa ja toisaalta sallivat tahdin hölläämisen, jos siltä tuntuu. Heille ei tarvitse todistella oikeuttaan osallistua treeneihin. Olisipa asennoituminen yhtä järkevää muidenkin osalta!