perjantai 15. lokakuuta 2010

Anteeksi, että olen ajoissa

Asia, joka minua jatkuvasti täällä pännii, on myöhästely. Lähes kaikki aikataulut näyttävät olevan viitteellisiä ja se on suunnattoman hämmentävää! Sisimmältäni olen itsekin patologinen myöhästelijä, mutta täsmällinen isäni ja kokemukset työelämässä ovat kasvattaneet minusta tunnollisen yrittäjän. Pelkään myöhästymistä niin paljon, että sisintäni kylmää, jos epäilen saapuvani jonnekin myöhässä. Lukemattomat kerrat olen juossut itku kurkussa minne milloinkin ja välttänyt juuri ja juuri myöhästymisen. Tai sitten myöhästynyt ja itku kurkussa pyydellyt anteeksi sopimatonta ja epäkunnioittavaa käytöstäni.

Ihan oikeasti yritän aina olla ajoissa ja näen vaivaa onnistuakseni tavoitteessani. Myönnettäköön, että viime aikoina olen ottanut vähän rennommin, sillä mieheni yleensä muistuttelee minulle tasaisin väliajoin, kuinka monen minuutin päästä kenkien pitää olla jalassa. Hän on lisäksi tunnustanut lisäävänsä lähtöaikoihin pienen myöhästymismarginaalin... Hän on luonnostaan täsmällinen, mutta myös joustava, ja häntä tuntuu harmittavan paljon minua vähemmän pieni jousto aikatauluissa, kunhan me vain olemme ajoissa.

Aloittaessani nyrkkeilyn, kuvittelin, että se on kurinalaista hommaa ja että siksi treenitkin alkavat pääsääntöisesti ilmoitettuun kellonaikaan. Enää en vaivaudu menemään paikalle aloitusaikaan, kun edes pukuhuoneisiin ei pääse vielä silloin. Treenit alkavat säännöllisesti 15 minuuttia myöhässä. Sama juttu kuoron kanssa. Eilen menin 5 minuuttia myöhässä ja siitä 10 minuutin päästä alettiin laulamaan. Silti, vaikka kuinka ajattelen järjellä, ettei minun tarvitse olla ajoissa, pieni sinnikäs, nalkuttava ääni soimaa minua takaraivossa. Mahassa tuntuu solmu, kun ahdistaa olla myöhässä. Ajoissa ollessani sitten taas kiukustun odottamiseen ja katkeroidun muiden leväperäisyydestä.

Kaikkein pahimmat myöhästymiset olen kokenyt pöytätennisotteluissa, joissa mieheni silloin tällöin pelaa. Ottelut on merkitty alkamaan seitsemältä tai kahdeksalta illalla. Paikalla pitäisi olla tuntia ennen. Arvatkaa vaan, kuinka moni on. Useimmiten matsit alkavat lopulta tunnin(!) myöhässä. Ja arvatkaa vaan, ketkä olivat paikalla kaksi tuntia ennen pelien alkamista.

Elämä aikataulujen kanssa on jatkuvaa tasapainoilua, eikä Suomessa oppimillani selviytymistaidoilla ole paljon merkitystä. Jotain olen kuitenkin tajunnut. Viime sunnuntain pöytätennisnäytökseen mennessämme ohje oli olla paikalla varttia yli yhdeksän aamulla. Mielessä kävi, onko silloin todella oltava paikalla vai onko ohjeeseen sisällytetty paljonkin marginaalia. Todellisuudessa olisimme hyvin voineet mennä sen 15 minuuttia myöhässäkin.

Ei kommentteja: