Olen nyt ollut kouluavustajan sijaisena viime ja tämän viikon. Nimikkeeni on virallisesti surveillante eli valvoja, mikä itse asiassa kuvaakin työtä todella hyvin. Suurin osa työajasta kun kuluu välituntivalvonnoissa. Vuoroja on kaksi, aamu- ja iltapäivävuoro, ja minulla on niitä kumpaakin viikon aikana kaksi. Keskiviikkona lapset ovat koulussa ranskalaiseen tyyliin vain puoli päivää, eikä minua tarvita silloin ollenkaan.
Varsinkin viime viikko oli melkoista opettelua. Koulussa on viisi luokkatasoa 6-11-vuotiaille ja jokaisella tasolla kaksi luokkaa. Päivän suurin rupeama minulle on aina ruokatunnin valvonta. Ruokatunti kestää 2 tuntia(!), joten syömisen lisäksi lapsille jää runsaasti aikaa leikkiä, pelata jalkapalloa ja keksiä kaikenlaisia kepposia. Onneksi osa lapsista lähtee kotiin syömään, joten ihan koko koulua ei sentään tarvitse valvoa. Lisäksi yksi valvojista järjestää lapsille askartelutuokion ja toinen ottaa pienen ryhmän pelaamaan pöytätennistä ja -jalkkista eri paikkaan. Varsinaista välituntiakaan ei tarvitse valvoa yksin, kun paikalla on aina toinenkin valvoja.
Iltapäivävuoroissa valvottavaksi jäävät ne lapset, joita ei ehditä tulla hakemaan koulusta puoli viideltä koulun loppuessa. Lapset saavat leikkiä ulkona ensin hyvän tovin ennen kuin he pääsevät ruokalaan piirtelemään, leikkimään ja tekemään kotiläksyjä. Jos siis lapsi tulee kouluun aamukahdeksalta, kun koulun ovat avataan, syö koulussa ja jää vielä hoitoon, tulee hän viettäneeksi 10 tuntia koulussa...!
Suomalaisen ja ranskalaisen/monacolaisen koulujärjestelmän eroista voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, mutta en nyt vielä mene tämän suurempiin yksityiskohtiin. Oppilaat sen sijaan eivät ole hirveän erilaisia verrattuna suomalaislapsiin. Joukkoon mahtuu kaikenlaista tallaajaa, mutta onneksi suurin osa on kuitenkin ihania, aitoja ja välittömiä lapsukaisia. Välitunneilla itketään, nauretaan, kinastellaan, kannellaan ja sovitaan.
Tämä valvojatäti on mahtunut joukkoon yllättävän hyvin puuttellisesta kielitaidostaan ja hassusta aksentistaan huolimatta. Pienet vastoinkäymisetkin unohtuvat nopeasti, kun joku suloinen pikkuinen leikkiessään koiraa kiipeää syliin nukkumaan. 18-vuotiaana työskennellessäni ensimmäistä ja edellistä kertaa ala-asteella jännitin juurikin sellaisia pieniä paljon enemmän kuin yläastelaisia, joiden kanssa suurin osa työajastani kului. Miksiköhän ihmeessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti