Kesä taakse jää

Syyskuu tuli ja alkoi sataa. Tuskin harmaata säätä tosin pitkään jatkuu, kun periaatteessa täällä kesää on vielä jäljellä. Voi hyvinkin olla, että seuraavat kolme viikkoa taivas on kirkas ja lämpötilat huitelevat hellerajoilla. Tuttu, tottumuksen tuoma kutina neulepuikkoihin, saapikkaisiin ja sateenvarjoihin on kuitenkin tallella - kun on ties kuinka monta vuotta aloittanut koulut sun muut viimeistään syyskuun alkuun mennessä ja alannut samaan aikaan kiskoa viikko viikolta lämpimämpää varustusta niskaan, ilmoittaa biologinen kello, että nyt on syksy ja hyvä aika muistella menneen kesän kivoja hetkiä.

Alkukesän ihaninta antia oli gradukammotuksen valmistuminen sekä maisterinpapereiden odottelu teemalla 'dolce far niente'. Työnhaut sun muut ikävät asiat eivät paljon vaivanneet ja hömppäkirjojen sivuja tuli lehteiltyä ihailtavalla pieteetillä. Aina välillä innostuin pistämään nenäni ulos lukukammiostani, mistä olkoon seuraava kuva todisteena:

"Mitä toi vihree hommeli tossa maassa on?"

Kuoron kanssa kävin esiintymässä pariin otteeseen. Saas nähdä jäivätkö kesän konsertit viimeisiksi minun osaltani kyseisessä kokoonpanossa, kun motivaatiopula vaivasi pitkin kevättä. Hengellinen taidemusiikki ei oikein kolahda tuossa mittakaavassa, vaikka se kaunista onkin.

Tässä oltiin muistaakseni Cap d'Ailin kirkossa ja laulettiin Lottin latinankielinen messu ja Händelin hymnejä englanniksi

Monacossa tapahtuu kaikenlaista enemmän tai vähemmän jännittävää kesäsesongin aikana. Tänä viikonloppuna taisi olla meneillään jotain triathloniin liittyvää ja parin viikon päästä alkaa koko kaupungin sekoittava boat show eli huvipursimessut. Tivoli puolestaan laittoi juuri pillit pussiin viime viikolla. Harvemmin tapahtumat kuitenkaan aiheuttavat allekirjoittaneessa yhtä suurta riemua kuin esteratsastuskilpailut, joihin tupsahdimme aivan sattumalta flaneeratessamme satamassa kesäkuussa.

Ollessani töissä koululla tutustuin huippumukavaan I:hin, joka houkutteli meidät pienelle vuoristo get-awaylle Mercantourin kansallispuistoon. Tapasimme I:n ja hänen miehensä Casterinossa, aloitimme retken piknikin merkeissä ja jatkoimme etsimällä murmeleita ja sammakkojärveä. Lopulta tunteja myöhemmin rauhallisen kuljeskelun, rupattelun ja pitkän kahvitteluhetken jälkeen sovimme, että retki täytyy ehdottomasti uusia tulevaisuudessa.

Uskokaa tai älkää, kuvan keskivaiheilla oleva harmaanruskea kökkö on murmeli ;)

Vuoristoammuja

Lac des grenouilles eli sammakkojärvi, jossa ei kyllä mitään sammakoita ollut

Idyllinen vuoristopuro

Heinäkuinen Suomen visiitti oli tietenkin kesän kohokohta. Kun kapsahdin juna-asemalla meitä vastassa olleiden äitin ja iskän kaulaan, tirautin jopa pienet itkut jälleennäkemisen riemusta. Vanha, rakas Roope-koirakin sai halauksia ja pusuja aimo annoksen.

Roope, 14-v, linssilude

Muutama päivä saapumisen jälkeen juhlimme ystäväni, yhden niistä parhaimmista, häitä kotipaikkakunnalla. Tsemppasin koko vihkimisen ajan itseäni välttämään liikaa tunnekuohua, sillä aviopuolisoiksi julistamisen jälkeen oli minun vuoroni astella alttarille ja laulaa Romanssi (eli Sua vain yli kaiken mä rakastan). Pari kertaa nostin katseen laulun aikana morsiameen, ja myötäelämisen kyyneleet nousivat saman tien kurkkuun. Tosin vihkipari näytti käyvän samaa taistelua liikuttumista vastaan. Myöhemmin juhlissa lauloimme häätanssiksi mieslaulajan kanssa duettona laulun Jos sä tahdot niin, ja silloin ei tainnut enää kukaan pidätellä kyyneliä. Onneksi omat silmät pysyivät ihan itsestään kuivina! Kaikin puolin mukavat, perinteiset hääjuhlat, joita on mukava muistella.

Myös kotosalla oli ihana olla. Leivoin paljon ja laitoimme monet välimerenruuat A:n kanssa kaikille neljälle. Katsoin telkkarista reality-draamaa à la Suurin pudottaja ja Hurja remontti. Yritin pitää pihakukkia elossa, kun äiti ja iskä lähtivät viikoksi omille teilleen Kreikkaan. Lenkkeilin peltojen keskellä yksin ja Roopen tai teiniaikojen lenkkikaverin K:n kanssa, joka oli myös käymässä kotona. Taas ihan entiseen malliin parannettiin maailmaa, juoruttiin ja höpistiin kaikesta, mikä sattui mieleen juolahtamaan. Maakuntamatkailu varmisti sen, että muitakin ystäviä tuli nähtyä.

Opiskelukaverin H:n mies R vei meitä veneilemään saaristoon

A nautti golfaamisesta ja kävi kentällä harva se päivä lyömässä palloa

Kaivoin lapsuusaikojen rakastetun ponipataljoonan esille, Roope oli hengessä mukana

Puuhasteltavaa riitti loman viimeisiin päiviin asti: kävimme Jyväskylän rallien huoltoalueella Minin vieraina, harrastimme lisää maakuntamatkailua ja ehdimme vielä matkalla lentokentälle pistäytyä tuttavaperheen luona yhden yön verran. 

Minien huoltoalue

Hektistä, puolen tunnin huoltoa oli kiinnostavaa seurata

Elokuu olikin sitten jo erilainen kuukausi työnhakuineen ja muine velvollisuuksineen. Vähän ehdimme silti vielä matkailla, sillä teimme ex tempore -roadtripin Belgiaan ja Saksaan. Ajoimme yhden päivän aikana 1200 kilometriä Brysselin hujakoille, kiertelimme A:n lapsuudenpaikkoja ja tapasimme erään hänelle läheisimmistä tuttavaperheistä. Päivä alkoi aamuneljältä, kului mukavasti vaihtuvia maita ja maisemia ihastellessa ja loppui hauskaan illalliseen tuttavaperheen kanssa. 

Auringonnousu kuudelta aamulla Italiassa

Aamulla siirryimme Belgiasta Saksaan ja vietimme päivän samaan tapaan kuin Jyväskylässä - rallien merkeissä. Illalla aloitimme kotimatkan, joka jäi sen päivän osalta lyhyeksi. Eksyimme pari kertaa ja julistin sanan umleitung kirosanaksi. Juuri ja juuri välttävässä murjussa vietetyn yön jälkeen ajelimme kaikessa rauhassa kotiinpäin. Sveitsissä pysähdyimme tutustumaan Luzerniin ja ajoimme Gotthardin tunnelin sijaan solatietä. Ajoitimme matkamme siten, että olimme Piemontessa, Italiassa, päivällisaikaan ja kävimme vetäisemässä herkkupizzat hyväksi havaitussa ravintolassa.

Gotthardin solatie

Muru nuuskamuikkusmaisissa tunnelmissa

Bongailin jään aiheuttamia jälkiä kallioissa aivan tohkeissani. Jotain hyötyä on näköjään lukion maantiedon tunneista.

Alempi pizza on mainittu herkkupizza - rucolaa, bresaolaa, mozzarellaa, parmesaania, tryffeliöljyä, parsaa... mitähän unohtui mainita?

Yllättävä arki: työtä ja sympatiaa

Olen viimeiset pari viikkoa orientoitunut työnhakuun ihan tosissaan. Aloitin ensin kevyesti seurailemalla netissä sivustoa, jonne monet vuokratyö- ja työnvalitysfirmat ilmoittavat avoimia paikkoja. Muutamaan aika vaativaan sihteerin ja assistentin hakuilmoitukseen vastasin pokkana - tuloksetta. Yhden henkilökohtaisen assistentin paikan tiimoilta pääsin keskustelemaan välitystoimistoon, mutta valitettavasti asiakas halusi assarin puhuvan englantia äidinkielenään, vaikka työvälityksen nainen pitikin minua sopivana ehdokkaana. Noh, kohti uusia haasteita.

Tällä viikolla pääsin Manpowerin konttoriin juttusille erään vastaanottovirkailijan paikan takia. CV:ni oli herättänyt siellä kiinnostusta ja keskustelu poikikin kutsun "oikeaan" haastatteluun itse yritykseen. Manpowerin virkailija briiffasi minut, että kyseessä on korkean profiilin huvijahtifirma ja kehotti vaihtamaan farkut ja t-paidan johonkin vähän muodollisempaan. Työkin kuulemma tulisi hoitaa edustavana ja koroilla seisoen. Nyökkäilin tyynenä, että kaikki käy, vaikka mielessä myllersi kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta kuulostihan kuvaus silti aika kivalta!

Kävin haastattelussa keskiviikkona. Jännitys oli kammottava, vatsassa väänsi. Keskustelu meni muuten ihan hyvin, paitsi että sain kuulla työn olevan osa-aikainen! Olin todella pettynyt, enkä täysin kyennyt peittämään tunteitani. Koska haastattelijatytöt olivat kauhean rentoja ja mukavia, kerroin heille, että asia kieltämättä huolettaa minua. Jälkeenpäin ajattelin, ettei olisi pitänyt sanoa mitään, vaan olla niin kuin ei mitään. Tulin kotiin kiukkuisena ja varmana siitä, että se oli siinä. Ei olisi pitänyt lörpötellä! Ja pirun Manpower voisi hoitaa hommansa kunnolla... McDo:n kanaboksi ja kookosleivokset saivat hoitaa lohtusyöpöttelyn virkaa.

Torstaina iltapäivällä virkosin masennuksestani ja aloin viritellä uusia verkkoja. Tuoreita työnhakuideoita alkoi suorastaan pursuta. Huomasin, että kansainvälinen koulu hakee opettajaa - CV sinne siis. Journal de Monacossa on joka perjantai työpaikkoja auki - muista tarkastaa! Tänään kävin kyselemässä neuvoja Monacon työkkäristä ja selvittämässä opetusvirastossa, kuinka englannin opettajan sijaisuuksiin voisi päästä käsiksi. Olin juuri ottamassa selvää, miten todistusten käännättäminen ranskaksi onnistuu, kun puhelin soi...

Tunnistin jahtifirman numeron... Mahassa kouraisi. Toivo heräsi, vaikka olinkin varma, että sieltä soitetaan vain kohteliaisuudesta - kiitos, mutta ei kiitos.

Olin pudota jaloiltani, kun sihteeri kertoi, että he haluaisivat minun liittyvän joukkoon! Hän lupasi lisäksi tehdä kaikkensa, että saisin lisätunteja auttelemalla toimistotöissä. Kannatti ehkä sittenkin olla avoin...

Aluksi menen maanantaina vähän kokeilemaan ja jos olemme kaikki tyytyväisiä, saan jatkaa. :) On epätodellista laittaa koko työnhakuprojekti jäihin nyt ainakin alkuviikkoon asti. Sitten katsotaan taas. Olin aluksi jopa pettynyt, koska olin jo ehtinyt innostua kaikenlaisista muista haasteista... :)

Jos kaikki menee hyvin maanantaina, olen työllistetty osa-aikaisesti puoli vuotta. Sehän on jo hyvä alku! Työaika olisi klo 8-13, ja hmmm, eihän sitä tiedä, mitä jännää - työtä tai jotain muuta kivaa - iltapäivän vapaille tunneille voisi kehitellä... :D

Ruhtinashäiden tunnelmia

Viimeinkin sain aikaiseksi siirtää kesän valokuvia tietokoneelle, joten tässä tunnelmia heinäkuisista ruhtinashäistä. Olin mukana The Eaglesin konsertissa (josta jo teinkin oman postauksen), asukkaiden häävastaanotolla ja Jean-Michel Jarren konsertissa satamassa perjantaina ja lauantaina St Devoten kirkon tuntumassa. 

Asukkaiden häävastaanotolta ei ole kummempia kuvia ja siellä ei itse asiassa edes tapahtunut mitään kuvaamisen arvoista. Alue oli tupaten täynnä, tarjolla oli samppanjaa ja suklaita, joista jälkimmäiseen en edes päässyt käsiksi,  ja viihdyimme hädin tuskin puoli tuntia ennen siirtymistä väljemmille vesille. Hölmönä yksityiskohtana mainittakoon, että kuulin parin naisen puhuvan suomea, mutta nurkkakuntaisena pohjalaisena en sitten kuitenkaan viitsinyt mennä esittäytymään.

Ilta jatkui Jean-Michel Jarren showlla, joka oli... noh... ei ihan odotustenmukainen. Musiikki oli oldschool-konemusaa, eikä valo- ja lasershowkaan ollut mitenkään erityisen säväyttävä. Keikan aikana nähdyt ilotulitukset sen sijaan olivat tosi näyttäviä - mutta missähän lie niistä ottamani valokuvat?! Etsin sekä omalta että A:n koneelta, mutta niistä ei ole jälkeäkään... :(

Lauantain kuvat sentään ovat tallessa. Eli lauantaina papin aamenen jälkeen pari ajoi satamaan St Devoten kirkolle lyhyttä seremoniaa varten. Innostuin oikein kuvaamaan pienen, kotikutoisen videopätkän parin saapumisesta ja hyvä niin, koska siitä välittyy paikan tunnelma mukavasti.

Ihastelin häämuotia ja seurasin seremoniaa telkkarista odotellessani parin lähtöä. Seremonian aikana esitetyn laulun aikana morsian vieritti kyyneliä, mikä olikin hänen ensimmäinen julkinen tunteenpurkauksensa koko hääviikonlopun aikana.

Ruhtinasparin osalta juhlallisuudet jatkuivat vielä, mutta minä poistuin paikalta kotisohvan uumeniin tyytyväisenä. Edes illan megailotulitusta emme jaksaneet mennä katsomaan, tosin osaksi siksi, että allekirjoittanut luuli sen tulevan telkkarista. Eipä tullut ei. Hups.

Mitä häiden jälkitunnelmiin tulee, olin silloin jo Suomessa ja seurasin huvittuneena ja uteliaanakin iltapäivälehtien lööppejä. Harmi, kun ei voi tietää, mikä on totta ja mikä pelkkää matkan varrella moneen kertaan muuttunutta huhupuhetta. 

Ehkäpä kaikki salaisuudet selviävät aikanaan...

Moottoripyöräilyn iloja ja huolia

Teimme kauniin päivän ratoksi pienen keskiviikkokierroksen skootterilla Bordigheraan Italian puolelle. Reissun kruunasivat pizzat ja kunnon kahvit. Paluumatkalla mietiskelin aikani kuluksi moottoripyörällä liikkumisen plussia ja miinuksia, joten voilà, tässäpä niitä:

+ Elämyksellisyys: tuulen tuiverrus ja vauhdintuntu, kukkien, ravintoloiden yms tuoksut, ulkoilmassa oleminen

+ Parkkipaikka löytyy usein helposti ja läheltä, eikä siitä edes tarvitse maksaa.

+ Pieni sade tai viileys ei hyvissä varusteissa haittaa, eivätkä hiuksetkaan kastu kypärän alla.

+ Ruuhkissa ei tarvitse jonottaa, kun autojen ohi voi päästellä helposti. Aikaa säästyy yllättävän paljon.

- Elämyksellisyys ei välttämättä aina ole positiivista: pahat hajut, pakokaasut. Pyörän selässä voi joskus myös pelottaa!

- Riskit. Jos jotain sattuu, tulee helposti rumaa jälkeä. Valitettavasti.

- Hameita ja sortseja ei tule paljon käytettyä. Lämpimällä säällä mp-takissa ja farkuissa kärvistely ottaa joskus päähän. Kylmällä säällä vaatetta joutuu puolestaan laittamaan päälle älyttömästi.

- Tukka on aina lytyssä. Kampauksista haaveilun voi lopettaa, kun edes poninhäntä ei tahdo mahtua kypärän alle.

Lista ei ole kyllä lähellekään kattava, mutta nuo nyt vain sattuivat jostain syystä tulemaan tällä kertaa mieleen. :)

Minulle suurin huolenaihe ovat tietenkin riskit ja olenkin pyörän selässä jatkuvasti enemmän tai vähemmän huolestunut. Lähes poikkeuksetta aina huikkaan murulle hänen lähtiessään jonnekin, että aja varovasti. Vaikka luotankin häneen kuskina, tiedän, että tien päällä on monenlaista tomppelia. Sitä paitsi hyvillekin kuskeille sattuu joskus virheitä. Muut moottoripyöräilyn ikävät puolet ovat lähinnä pikkujuttuja, jotka ärsyttävät joskus, mutta häviävät armotta plussille.

Aikasyöpöt

Suomessa meikitöntä ja muutenkin helppoa hälläväliä-arkea viettäessä se kolahti: minulla on elämässäni aikasyöppöjä! Kirjoitin tästä jo vähän eilisessä postauksessa, kun julistin bloggauksen olevan tästä eteenpäin tehokasta ja nopeaa. Olen kai vähän vastavirran kiiski, kun muut höpisevät hitaasta elämästä ja minä yritän puolestaan elää vähän isommalla vaihteella.

Löysin pelkistä aamurutiineista monta aikasyöppöä: shampoo, jonka pitää antaa vaikuttaa 2-3 minuuttia, tehoton hiustenkuivaaja sekä meikit ja meikkausvälineet, joiden kanssa säätäessä tuhraantuu aikaa. Yhden kauppareissun se vaati ja suurin osa näistä aikasyöpöistä oli selätetty. Esimerkiksi ripsentaivuttajani oli roikkunut matkassa jo ainakin viisi vuotta, vaikka se on ollut rikki vähintään puolet ajasta! Luulin vuosia, että ripseni ovat harvinaisen itsepäiset, kun niiden taivuttamiseen meni minuutti per silmä... Kulutin 4 euroa uuteen taivuttimeen, joka taivuttaa ripset kädenkäänteessä. Ripsivärinkin saa silmiin nyt nätimmin ja nopeammin, kun taivutukset on tehty kunnolla.

Tänään postipoika toi minulle uuden hiustenkuivaajan. Philipsin tehovärkki tuli Amazonista parissa päivässä, eikä hintakaan huimannut päätä: 20 euroa. Viimeisinkin aamurutiinien turha venyttäjä on nyt häädetty. Kun säästän minuutin pari sieltä täältä, on kasassa helposti ylimääräiset 10 minuuttia. Ehkä tästä eteenpäin ehdin siis syödä aamupalan, joka on yleensä armotta saanut väistää muiden, "tärkeämpien" asioiden tieltä.

Ruuanlaittoonkin uusi oivallus toi vauhtia. Kotona ollessamme tai ollesani ruokaa täytyy tehdä kaksi kertaa päivässä. Yritämme käydä mahdollisimman vähän syömässä ulkona, mutta jos kumpaakaan ei yhtään huvita kokata, tulee tästä periaatteesta helposti joustettua. Kotipikaruokaamme on pestolla maustettu possusuikalepasta, jonka tekemiseen menee periaatteessa 10-15 minuuttia, mutta mieluummin kuitenkin söisin kiireessäkin jotain, jossa on runsaasti kasviksia. Niinpä ladoinkin pakastimen täyteen kaupan pakastevihanneksia. Niistä saa helposti ja nopeasti monenlaista, maistuvaa murkinaa. Käsittämätöntä tässä on se, kuinka loputtoman kauan minulla meni hoksata näiden arjen helpottajien olemassaolo!

Hullua, kuinka rutiineihin tottuu ja turtuu. Vaikka jokin asia joskus tai jopa jatkuvasti ärsyttää, ei siihen välttämättä tajua puuttua. Lomailu on siitä jännää, että uudessa tilanteessa ja ympäristössä joutuu etsimään uusia rutiineja tai luottamaan pelkkään sattumanvaraisuuteen. Loma ei ole pelkkää akkujen lataamista, vaan se on myös vastakohta arjelle. Kaukaa näkee joskus paremmin kuin läheltä, eikös näin ole tapana sanoa?

Night terror

Kolmas yö kotona ja mieleen on todellakin muistunut, mitä eroa on Pohjanmaan kyläpahasen ja Monacon yöelämällä. Ekana aamuna jo horrostin klo 7 eteenpäin pilvenpiirtäjätyömaan kilkkeessä ja kalkkeessa skoottereiden pärrätessä kotikadulla. Olisiko ollut toinen yö, kun havahduin minkä lie Ferrarin tai vastaavan kaahaukseen. Viime yö veti kuitenkin pisimmän korren: kello 01.35 ulkona räjähti käyntiin ilotulitus!

Jos huonosti nukkuminen on koskaan siunaus, oli se nyt sitä minulle. Ilotulituksen alkaessa olin sen verran hereillä, etten edes säikähtänyt. Olin kyllä sitäkin ärtyneempi. Syvässä unessa ollut A sen sijaan pomppasi ylös aivan paniikissa, mutta hänkin sai suht nopeasti säikähdyksestä kohonneen pulssinsa tasaantumaan. Edelleenkään en käsitä, mikä tolkku on järjestää ilotulitus noin myöhäiseen aikaan. Loppuvaiheessa räiske ja rätinä oli sitä luokkaa, että omia ajatuksiaan ei meinannut kuulla. Täällä kun kovat äänet kaikuvat aivan jumalattomasti meren, talojen ja vuoren puristuksessa.

Pohjanmaan perukoilla nukuimme pääasiassa parvekkeen ovi auki. Hyvä jos yössä pari autoa huristeli hiljaisella hiekkatiellä talon ohi ja ruuhkaisimpina öinä ehkä yksi mopo noiden lisäksi. Suurinta häiriötä aiheuttivat häikäilemättömät harakat, jotka raakkumisellaan ja peltikatolla pomppimisellaan herättivät meidät pari kertaa koko loman aikana. Ei siis paha ollenkaan. Hiljaisuutta oli mukava kuunnella.

Vanhempani kertoivat, että naapurien naapureilla on ongelma: heidän metsästyskoiransa pitävät kuulemma joistain kylän asukkaista liikaa meteliä. Pariskunta on jopa ostanut piilopirtin kylän laitamilta metsästä, jonne koiria aiotaan siirtää. En sitten tiedä, tuleeko pariskunnalle asumusero toisen muuttaessa koirien mukana vai siirtyykö koko konkkaronkka pois ihmisten ilmoilta. Tästä voi kuitenkin päätellä jotain hiljaisuudesta ja sen arvostuksesta kylässä, jossa asuin melkein 20 vuotta.

Se hyvä puoli möykkäämisen sietämisessä ainakin on, että hiljaisuutta ei pidä enää itsestäänselvyytenä. En nyt ehkä menisi valittamaan ihmisille satunnaisesta koirien haukunnasta, vaan pikemminkin arvostan niitä hetkiä, jolloin ympäriltä ei kuulu hiiskaustakaan. Lintujen laulu tai koiran räksytys ei välttämättä edes riko hiljaisuuden tuntua, koska kyllähän nuo äänet tietyllä tavalla kuuluvat maalaismaisemaan.

Hiljainen heinäkuu, energinen elokuu

Heinäkuuta vaivannut hiljaisuus päättyy nyt! Paljon jäi raportoimatta, mikä tietää sitä, etteivät postausaiheet ainakaan heti pääse loppumaan. Odotettavissa on siis ainakin muutama kuva ruhtinashäistä ja tarinointia ihanasta kolmen viikon Suomi-visiitistä, joka päättyi toissa päivänä. Ilmeisesti akkuja tuli latailtua, sillä pää on ideoita ja energiaa täynnä. Siitä olkoon esimerkkinä eilinen päivä, joka pyörähti käyntiin pakastimen sulatuksella, jatkui touhuntäyteisenä ja lopulta huipentui drinkkeihin Nizzan satamassa. Stazzy liittyi seuraan ja poimi samalla tuliaisensa, pari pikkupussia Reissumiestä ja vähän xylitol-purkkaa.

Vaikka Ranskassa kesälomakausi on vielä täydessä vauhdissa, kotiinpaluu symboloi minulle kesän loppumista ja uuden alkua. Haluan muuttaa elämässäni niitä asioita, jotka turhaan vievät aikaani ja energiaani. Syksyisin olen aina täynnä puhtia, joten nyt kannattaakin tehdä muutoksia, koska ne määrittävät tietyllä tavalla koko tulevaa vuottani ensi kesään saakka.

Yksi muutoksista on käynnissä parhaillaan: gradunteosta tuttu tomaattikello raksuttaa taustalla tätä kirjoittaessani. Olen tajuttoman hidas kirjoittaja, ja saatan helposti haaskata yksinkertaisenkin postauksen kirjoittamiseen uskomattoman paljon aikaa. Blogi-into hiipuu, kun kirjoittaminen on takkuista, ja aikaa tuntuu menevän hukkaan ihan liikaa. Nyt tälle tuli stoppi! Peruspostauksen on tästä eteenpäin valmistuttava 25 minuutissa. Kattavamman postauksen suunnittelu vie tietenkin enemmän aikaa, mutta jospa sellaisenkin saisi ainakin melkein valmiiksi samassa ajassa.

Haastan kaikki lukijat miettimään elämässään muutoksen aiheita ja mittaamaan pakastimen huurteen paksuuden. :) Meillä taisi olla aika monta senttiä, joten olihan jo aikakin tehdä asialle jotain...

Monacon hääviikonlopun ensimmäinen etappi

Hyviä uutisia! Ystävämme M soitteli meille eilen ja kyseli huolissaan, saimmeko liput illan Eaglesin keikalle. Kuultuaan, että olemme edelleen liputtomia, hän tarjosi meille kahta ylimääräistä tikettiään. Mielihyvin otimme tarjouksen vastaan ja illalla oli sitten tiedossa hääviikonlopun ensimmäinen etappi.

Albert ja Charlene saapuivat stadionille vähän ennen kymmentä yleisön hurratessa ja keikka alkoi viisi minuuttia sen jälkeen - aikataulusta etuajassa! Täällä päin maailmaa on harvinaista, että mikään alkaa vähemmän kuin vartin myöhässä, joten yllätys oli positiivinen. Meillä oli hyvät paikat keikkalavan edessä viidennellä rivillä. Suurin osa yleisöstä oli sijoitettu stadionin katsomoon, josta tarvitsee kiikarit nähdäkseen lavalle.

Bändi urakoi kaksituntisen, jonka aikana kuultiin sekä vanhoja hittejä, että tuoreempaa, 2000-luvun tuotantoa. Hotel California pärähti yllätyksekseni soimaan jo keikan alkupuolella ja mietin, että kyllähän se ainakin kerran elämässä livenä pitää kuulla. Sen verran kovan luokan hitistä on kuitenkin kysymys! Bändi soitti virheettömästi ja varman huolettomalla intensiteetillä. Laulu oli hienoa kuunneltavaa ja varsinkin moniääniset osuudet olivat upeita. Vaihtuvat laulajat lisäsivät keikan antia. Tähän ei ihan joka bändi pysty! Keikka loppui yhden maailman hienoimman laulun säveliin Desperadon kaikuessa ympäri hiljaisiksi liikuttuneiden ihmisten täyttämää stadionia.

Edes rock-konsertissa ei kuitenkaan päässyt unohtamaan, että olemme Monacossa. Esimerkiksi seisominen biisien aikana oli kiellettyä ja järjestyksenvalvojat kävivät myös huomauttamassa liian pitkien videopätkien kuvaamisesta. Huvittuneena odotin valvojien reaktiota, kun yhden kappaleen aikana koko yleisö nousi seisomaan. Kaikki istuivat kyllä sitten aplodien aikana kiltisti takaisin paikoilleen, joten asiasta ei tullut ongelmaa. Kun puolen yön jälkeen poistuimme stadionilta hyvässä järjestyksessä, jäimme monien muiden tavoin odottamaan Albertin ja Charlenen poistumista. 

Väkijoukkoa ei ollut pitelemässä aisoissa kovin montaa poliisia, mutta monacolaiseen malliin kaikki sujui ongelmitta ja hääpari pääsi poistumaan turvallisesti. Jostain kyllä kuulin, että joka tapauksessa puolet Monacon poliisivoimista on tavallisesti ihmisten joukossa siviiliasuisina. Parasta siis onkin vain olla kiltisti. Charlene näytti rennolta ja hyväntuuliselta parin pikaisen silmäyksen perusteella, joten ehkäpä kaikki on sittenkin hyvin.