Rahat säästyy...

... kun kortti on jäässä. Pari viikkoa sitten perjantai-iltana yritin maksaa ruokaostoksiani ja rankan työviikon päätteksi aivot narikassa näppäilin koodin väärin kolme kertaa. Koska tämä oli eka kerta, en edes ajatellut sen suurempia koko asiasta, soitin vain miehen vilauttamaan omaa korttiaan, että pääsin kaupasta ulos. Onneksi olimme sillä kertaa yhdessä matkassa!

Vasta maanantaina tajusin, että kortti on jäädytetty. Pankki on kiinni, kukaan ei vastaa. Tiistaina pankkisetä soittaa ja kertoo, että kortti pitää uusia... Tämäkin on niin pankista kiinni, joissain riittää, että käy oman pankin maatilla nostamassa rahaa. Ei siis meillä. Noh, jäin odottelemaan kirjettä rahat tilillä poltellen ja tietysti alennusmyyntien aikaan.

Tällä viikolla aloin vähän ihmetellä, kun mitään ei kuulu. Lähetin sähköpostin ja sain vastaukseksi automaattisen vastauksen, joka kertoo, että pankkisetä on lomalla. Mukana oli myös kehotus ottaa yhteyttä pankinjohtajaan, jos on jotain kiireellistä. Ja tämähän on eli sähköpostia hänelle siis.

Pankinjohtaja soitti ihmeen nopeasti takaisin ja leuka tippui, kun hän kertoi, että uusintaa ei ollut vielä tehty. Voin kuulemma luottaa häneen, että homma nyt hoituu. Nurisin vielä sääli-efektin luomiseksi, kuinka hankalaa on elää ilman korttia ja kiittelin tietysti vuolaasti. Huoh. Kyllä tämä tästä.

En mä sieltä alennusmyynneistä kyllä mitään olisi tarvinnutkaan, että ei sillä.

Nämä taas maksetaan lounaslipuilla, bon appétit!

Terveisiä konsalta!

Konsa eli konservatorio on mun uusi kantapaikka Monacossa. Käyn siellä 3 kertaa viikossa tunneilla ja yleensä 2-4 aamua viikossa treenamassa omin päin. Nyt itseasiassa juuri odottelen sisäänkäynnillä, koska aukeaa ovet.

Aamutreenit konsalla on parasta ikinä. Loppupäivän voi viettää rauhassa, kun on kellottanut melkein 1.5h harjoituksia ennen klo 10. Kotonakin voisi toki treenata, mutta siellä on vaikeampi keskittyä. Konsalta ei oikein kehtaa varata Steinwayn flyygeliä somettamistarkoituksiin!

Aamutreeneissä soittelen pääasiassa asteikkoja, teen lauluharjoituksia ja harjoittelen sointuja ja sointukulkuja. Aika teknistä toimintaa ja erittäin hyödyllistä.

Edit treenin jälkeen:

Tänään tein ääniharjoitukset ihan tavallisesti, soittelin ii - V - I sointukulkuja kaikissa sävellajeissa, treenasin asteikkoja (bepop, dominantti 7, vähennetty, pentatoninen) samoin kaikissa sävellajeissa ja harjoittelin myös erilaisia sävelkulkuja pianolla ja laulaen improvisaatiotaitojen parantamista ajatellen. Loppujen lopuksi tänään oli aikaa vain tunnin verran, mutta kyllä siinäkin näköjään ehtii vaikka mitä. 

Instrumentin harjoittelussa toisto on äärimmäisen tärkeää ja sen takia yritänkin aamutreeneissä tehdä vähintäänkin noita edellämainittuja harjoituksia mahdollisimman paljon. Konsan tunnelma jotenkin kannustaa juuri tällaiseen aika tylsältä kuulostavaan harjoitteluun, mutta oikeasti tämä on siellä tehtynä kivaa. Parasta on, kun harjoitukset alkaa sujua kerta kerralta paremmin ja jossain vaiheessa automatisoitua. Silloin ei enää edes tarvitse ajatella. Sormet tai ääni löytävät oikeat sävelet ihan itsestään ja riittää, että kuuntelee.

Kivikausi

Lupasin kuvia meidän kylästä, joten tässä tulee:

Näkymät merelle ja Nizzan lentokentälle saakka!

Kapeita kujia, jonne ei autot saa tulla, eikä mahtuisikaan.

Tadaa! Tämmöinen rinteeseen rakennettu talorykelmä. Merenpinnasta noin 650m. 

Keskusaukio ja kaupungintalo, kuvattu joulun aikaan, kun oli vielä tunnelmavalaistus.

Holvikaaria

  

Jyrkkiä portaikkoja

Linnan rauniot - check!

Talven ensimmäinen keväinen päivä pari viikkoa sitten, oli ihanat maisemat nautiskella päiväkävelystä koirakaverin kanssa. Aurinko lämmitti oikein mukavasti.

Kaunis iltapäivän pehmeä valo.

Tunnelmallista, eikös vaan?

Elvytys!

Hei vaan, pitkästä aikaa! Viisi vuotta vierähti hujauksessa ja hetken mielijohteesta päätin elvyttää vanhan blogin henkiin. Yksinkertaisesti rakastan tämän blogin nimeä. Se kuvaa täydellisesti eloa täällä, siis niin taydellisesti kuin sitä voi kolmella sanalla kuvata. Siksi palasin vanhan pariin sen sijaan, että aloittaisin uutta.

Täällä ollaan edelleen, etelässä. Monacosta lähdettiin elintasopakolaisina Ranskaan miehen kanssa 2014. Vuokrattiin kaksi kertaa isompi asunto puolet halvemmalla kuin Monacossa ja siinä asuessa meni suurinpiirtein 2.5 vuotta. Asunto itsessään oli ihan kiva ja vain muutaman korttelin verran Monacosta ylöspäin Ranskan puolella, mutta erittäin meluisalla kadulla. Mun maalaisen sielu ei siellä oikein levännyt. Realististen unelmien talo löytyi puolivahingossa keskiaikaisesta pikkukylästä vuorilta, 20 km Monacosta pohjoiseen. Pankkisetä myönsi lainan ja niin vaan me ostettiin talo 2016 loppupuolella!

Talossa on kolme kerrosta - pohjakerros erillisellä sisäänkäynnillä ja itse asunto ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Seinät on paksut ja kiviset, takaa kalliossa kiinni ja sivuilta naapureissa. Katu talon edessä on ajoneuvoilta kielletty ja kapea. Puutarhaa ei ole eikä isoja parvekkeitakaan, mutta luontoa kylän ympärillä riittää, joten ei hätää. Itse rakennuksessa on vielä yksi kerros meidän yläpuolella, mutta vieläkään ei ole selvyyttä, kuka siellä asustelee ja mistä heille pääsee.

Itse kylä on kaikkea, mitä voi melkein 1000 vuotta vanhasta kylästä kuvitella. Kapeita, sokkeloisia kujia ja jyrkkiä, kiemurtelevia portaikkoja, holvikaaria, kaikenkokoisia ja -näköisiä ovia, jylhiä vuoristomaisemia ja lintujen livertelyä. Laitan kuvia kunhan ehdin ja muistan.

Kaikki tervehtivät kaikkia ja ilmapiiri on parin kuukauden havainnomisen perusteella pikkukyläksi sopivan avoin, mutta ei liian iholle tunkeva. Joka toinen vastaantulija tuntuu harrastavan joko musiikkia tai moottoripyöräilyä, jotka ovat myös meidän perheyksikön suurimmat mielenkiinnonkohteet, joten samanhenkistä seuraa löytyy helposti. Ainakin kerran viikossa on hauska töiden jälkeen käydä paikallisessa integroitumassa viinilasin tai kahden verran. Siellä olen tavannut kaikki 4 uutta muusikkotuttuani eli metodi on todettu erittäin toimivaksi.

Ihanaa päivää juuri sinulle ja tervetuloa blogin pariin!

To be or not to be

Viimeiset melkein kaksi kuukautta minua on pitänyt kiireisenä töiden lisäksi Hamlet. Enkä nyt puhu siitä näytelmästä tai mistään mielikuvitusystävästä, vaan pienestä, mustasta villakoirasta, joka muutti meille Monacon F1-viikonloppuna. Päätös syntyi puolivahingossa, harkitsematta ja täysin valmistautumatta, mutta voi sitä onnea! Ainakaan kuukauteen en nukahtanut ainoanakaan iltana ajattelematta parvisängyn juurella omassa kopassaan nukkuvaa sykähdyttävää karvapalloa. Kahden käden sormet eivät riittäneet laskemaan koiran kuonolle muiskautettuja hyvänyön pusuja. Per ilta.

After all, onhan tästä unelmoitu, vuosia. Seitsemän vaiko peräti kahdeksan? Jossain vaiheessa kauan sitten päätin, että mustan villakoirani nimeksi tulee Väinö, Kalevalan Väinämöisen mukaan. Se on perinteinen, arvokas ja huumorintajuinen nimi. Valitettavasti se on myös täkäläiseen makuun ja poikaystäväni suuhun hivenen haastava, joten olin kyllä valmistautunut nimenmuutokseen. Hauskintahan tässä on, että tämä karvakuono oli ristitty Hamletiksi jo kasvattajansa luona, joten voitte kuvitella minun ilmeeni, kun kuulin hauvakaisen nimen. Tässä se on, nimi on merkki, meidän täytyy adoptoida tämä koira! Se on tarkoitettu. ;)

Hamlet on jo nyt puolivuotiaana pilalle rakastettu luppa, työkavereiden hellimä toimistokoira ja päivittäinen ilopillerini. Nelijalkainen myös heijastaa erittäin tarkasti omistajansa puutteita, mikä on hämmentävää. Koirakuiskaaja Cesar Millanista on tullut alle kahdessa kuukaudessa all-time idolini ja olen myös tajunnut, etten ole pitkään aikaan osannut rentoutua. Elämänilo on vähän kadonnut kaiken kiireen ja stressin keskellä. Onneksi nyt on töissä helpottanut (kuten voi huomata, aikaa jopa blogata työajalla!), joten voin ottaa vähä rauhallisemmin, opetella taas syvähengittämään ja ajatella positiivisesti. Tähän asti kun on hädin tuskin ollut aikaa ylipäätään hengittää tai ajatella! Hamlet pitää minut liikkeellä, pakottaa pitämään tauon, vaikkei siihen tuntuisi olevan aikaa ja naurattaa tempauksillaan. Hyvää kannatti odottaa!

Vesimittari

Alkuun tunnustus: rakastan puhelintani. Reilun puolen vuoden käytön jälkeen suhteemme on parempi kuin ikinä ennen. Ainut huono puoli on, ettei se ole kovin kestävä rakastaja ja laturia saa käyttää joka yö jo normaalikäytössä. Mutta ihana laite se on silti.

Minulla on siellä kaikki söpöllä kissalla varustetusta kuukautiskalenterista pdf-skanneriin, joka muuten toimii erittäin hyvin. Lataan facebookista kavereiden kuvia yhteystietojen profiilikuviksi ja seurailen verkkopankista tilin tendenssejä (suunta pääsiassa alaspäin). Jos haluat tietää, minä vuonna Hitler syntyi tai mikä on valkovuokon latinankielinen nimi, kannattaa olla minun kaveri, sillä Google is my friend.

Yksittäisistä sovelluksista vie voiton pikkunäppärä ohjelma Water Your Body. Sovellus muistuttelee minua juomaan pitkin päivää merkkiäänellä, joka jostain syystä huvittaa ihmisiä suunnattomasti. Kun aloitin käytön mittasin juomiseen yleisimmin käyttämieni astioiden tilavuudet, tallensin ne sovellukseen ja nyt sitten aina juotuani klikkaan oikeankokoista lasia ja laite tallentaa määrät lokikirjaan. Lisäksi se laskee päivittäisen vedentarpeen painosta ja piirtää vielä kuukausitilastot juoduista määristä ja painosta.

Kuukauden käytön jälkeen olen onnistunut juomaan melkein joka päivä yli 2 litraa vettä päivässä! Tuolla määrällä elin aikaisemmin suunnilleen koko viikon, joten muutos on merkittävä. Kymmenen päivän käytön jälkeen huulet alkoivat tuntua vähemmän kuivilta kuin ennen ja nyt koko nassussa iho näyttää kirkkaammalta ja puhtaammalta ja vastustaa huomattavasti paremmin kaikenlaista ärsytystä. Olo on paljon dynaamisempi kuin ennen, kunhan vain pidän huolta, että litkin osan päivää pullovettä korvatakseni mineraaleja, joita toiletissa rampatessa huuhtoutuu kehosta.

Viime viikolla löysin sovelluksen, johon on koottu kunnioitettava määrä suomalaisia radiokanavia. Taas yksi lounastunti on ohi, työt jatkuvat ja niiden lomassa taidankin helliä itseäni YleX:n taajuuksilla.

Aika

Aika on kauhean suhteellista. Nytkin lounastunnista on kulunut jo kolmasosa ja vasta sain jokapäiväisen jättisalaattini valmiiksi ja istahdin alas. Mutta mitä on 20 minuuttia, kun tuntuu, että päivät, viikot ja kuukaudet vilisevät ohi, eikä sitä edes käsitä kuin vasta kuunvaihteessa. Kiva yllätyshän se tietysti on, että palkkapäivä koittaa odottamattoman pian. Ihana ystävä tulee kylään kahden viikon kuluttua ja tiedän jo valmiiksi, että aikaa kyllä kuluu sitä odotellessa ihan itsestään - ei tarvitse kärvistellä, vaikka tohkeissani olenkin.

Sitä en tiedä, kuinka aika kuluu työkaverilla, jonka poikaystävä ei tullut lomareissulta odotetulla tavalla kotiin. Mies ilmeisesti sai alkoholimyrkytyksen ja menehtyi sen seurauksena. Kuulimme järkyttävät uutiset maanantaiaamuna pomolta ja silloin tuntui, että aika pysähtyy. Muistan saman tunteen yli 15 vuoden takaa, kun menetin perheenjäsenen. Kun uutisen joutuu lopulta uskomaan todeksi, on kuin maapallon pyöriminen ja kaikki liike ylipäätään lakkaisi kokonaan. Päässä surisee ja tykyttää, ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen maapallo nytkähtää taas liikkeelle. Aika vierii eteenpäin, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Ajan kulumista ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi menetetyn ihmisen jättämistä taakse, tapahtuneen hyväksymistä.

20 minuuttia kului ylläolevaa kirjoittaessa, maailman menoa mietiskellessä ja salaattia pureskellessa. Salaatista ja lounastunnista on jäljellä enää rippeet, nyt jo? Aika kuluu nopeammin joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ajankulun suhteuttaa elettyihin vuosiin. 5-vuotiaana on ehkä juuri alannut tajuta yleensä jotain ajasta ja 15-vuotiaana jo niin paljon, että kuvittelee olevansa hirveän vanha ja fiksu. Silloin puolen tunnin ruokatunnilla ehti syödä lounaan, juoruta, tehdä rästiläksyt, lisätä mustaa kajalia alaluomiin, kerrata kokeeseen ja livahtaa koulun ulkopuolelle konditoriaan ostamaan berliininmunkin. Nyt tunnissa ehtii hädin tuskin tehdä ja syödä salaatin ja kirjoittaa muutaman kappaleen blogitekstin.

Ajankulu on yhtä aikaa armollista ja raastavaa, hyvien ja pahojen hetkien välinen taistelu, ikuinen paradoksi. Se muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka vaikeaa lopulta kaikkein arkipäiväisimpiä asioita on hyväksyä ja kuinka paljon helpompaa se voi olla, jos ei takerru aikaan kiinni ja vaan antaa sen virrata ja kuljettaa, luottaa itsensä kellumaan sen mukana. Vaikka kuinka taistelemme aikaa vastaan ja yritämme hallita sitä aikatauluilla ja suunnitelmilla, on karmean yksinkertainen lopputulos se, että voimme vain huijata itseämme. Maanantainen pysähtynyt hetki toimistopöytien keskellä muistuttaa siitä, kuinka odottamatta ihminen voi joutua ajankulun ulkopuolelle.

Kotiruokaa

Päivällistä kokatessa muistui mieleen, mitä entinen poikakaveri totesi vasta vähän aikaa murun kanssa seurusteltuani: ei taida kotiruoka enää maistua, kun on päässyt kerran ravintolaan syömään. Jos ei välissä olisi ollut yli 2000km olisin käynyt välittömästi herran räiveliin kiinni. Kertaheitolla mieleen palasivat myös kaikki syyt etuliitteeseen 'entinen'.

Mutta: eipä liene ensimmäinen kerta, kun suomalainen päästää suustaan vastaavan kommentin. Suomi24:n suhteet-ulkkiksen-kanssa -palstat ovat täynnä uskomatonta kuraa. Suomalainen nainen saa kuulla olevansa a) liian paska suomalaismiehelle ja b) paska, jos on parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Minulle tästä ja exän kommentista tulee lähinnä mieleen, onko näiden suurisuiden itsetunto todella NOIN huono?

Miksei tämä minun valintani voisi olla sitä kotiruokaa, minulle? Mies ei tule koskaan kännissä kotiin, ei polta. Tekee paljon töitä, mutta osaa nauttia vapaahetkistä. Kokkaa, tiskaa ja siivoaa olematta tossukka. Muru on itse asiassa opettanut minulle ihan mahdottomasti pukeutumisesta ja täkäläisestä ruuanlaitosta. Äiti opetti pukeutumaan lämpimästi, mutta muru paremmin. Pariin otteeseen olen löytänyt itseni sovituskopista miehen ja myyjän kantaessa vaatteita kokeiltavaksi ja arvioidessa tulosta. Olin hölmistynyt ja samaan aikaan innoissani. Minulla on vihdoin oma stylisti! Miehen aloitteesta meillä soi kotona klassinen musiikki, mörköhevi ajaisi kummatkin 5 sekunnissa raivon partaalle. Tietenkin meilläkin on kinamme ja erimielisyytemme, mutta ilman jatkuvaa ristiriitaa elämäntapojen ja sen vuoksi, minkälainen ihminen toinen on.

Ylipäätään silloin on jotain pahasti vinossa, kun minun valinnoistani joku ulkopuolinen ottaa itseensä ja kuvittelee tulleensa jotenkin kritisoiduksi, moralisoiduksi. Kuten eräänä juhannuksena 10 vuotta sitten, kun tuttava totesi, että joisit sinäkin, ettei meistä muista tuntuisi niin juopoilta. Ei auttanut selittää, että olen autolla ja allerginen tarjotulle kermaliköörille, saatika että ei tee mieli… Onko ihme, että muutama vuosi takaperin vannoin viettäväni viimeistä keskikesän juhlaa Suomessa - ja se lupaus on pitänyt, ainakin toistaiseksi. Juhlapyhinä odotus määkiä lauman mukana korostuu entisestään.

Ei minulla ole tarvetta todistaa kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni. Minun valintani eivät satuta ketään, joten niiden kommentoiminen kertoo enemmän kommentoijasta kuin minusta.

Tässä "vähän" avautuessa tuli ruokakin sivussa valmiiksi: tomaatti-munakoiso-basilika-pasta aimo lorauksella oliiviöljyä höystettynä. Minun kotiruokaani!