Olen asunut kotoa muuton jälkeen kolmella eri paikkakunnalla Suomessa ja viimeisen reilun vuoden verran siis täällä Monacossa. Opiskelun, työn, harrastusten ja muiden aktiviteettien parissa minulla on ollut onni tutustua valtavaan joukkoon ihania ja kiinnostavia ihmisiä. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että aika harvaan tulee loppujen lopuksi pidettyä yhteyttä. Onneksi on Facebook - sitä kautta pysyy sentään auttavasti perillä, mitä kavereille kuuluu.
Olen kuitenkin yrittänyt viime aikoina viritellä yhteydenpitoa niiden kanssa, jotka ovat saaneet sydämessäni aivan erityisen sijan. He ovat tuttavapiiristä niitä, joiden kanssa juttu luistaa, vaikkei olisi tavattu kuukausiin tai vuosiin. He eivät valita, vaikka yhteydenpito olisi jostain syystä jäänyt ja todennäköisesti tulee arjen pyörteissä jäämään uudestaankin. Joitakin heistä ehdin Suomen vierailuilla nähdä ja paremman puutteessa puhelimessakin on kiva jutella kuulumiset. Täältä päin sähköposti ja Skype ovat naamakirjan lisäksi oikeastaan ainoat järkevät yhteydenpidon apuvälineet.
Kun ystävästä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään ja omatunto soimaa yhteydenpidon laiminlyömisestä, käy helposti niin, että yhteydenotto alkaa pelottaa. Mielessä käy ajatus, että toinen on vihainen ja pettynyt, kun et ole antanut kuulua itsestäsi. Minulle kävi erään ystäväni kanssa niin, ettei kumpikaan meistä uskaltanut kirjoittaa toiselle, kun pelkäsimme toisen reaktiota. Samalla olimme kuukausia tahoillamme ajatelleet, kuinka kamalaa olisi, jos ystävyytemme olisi nyt piloilla. Lopulta kirjoitin hänelle ja väärinkäsitys selvisi parhain päin. Kokemusteni mukaan yhteydenotto pitkänkin hiljaisuuden jälkeen koetaan pelkästään positiivisena.
Älä siis turhaan haudo pahoja ajatuksia, vaan ota reippaasti yhteyttä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä ilahdutat ystävääsi ja saat itsellesikin hyvän mielen. Jos vastaanotto ei olekaan lämmin, voit ainakin lakata murehtimasta laiskaa yhteydenpitoa. Ehkäpä siihen oli syynsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti