Minulla on ilmeisesti synnynnäinen taito mokailla ja nolata itseni. Varsinkin teini-iässä tuli hölmöiltyä oikein antaumuksella ja välillä puoliksi tahallaankin omaksi ja kavereiden viihdykkeeksi sekä ryppyotsaisten ärsyttämiseksi. Viime aikoina on taas alkanut sattua ja tapahtua melkein entiseen malliin. Nähtäväksi jää, onko kyseessä vain joku ohimenevä vaihe vai onko sekoilu sitten kuitenkin sitä normaalia Emiliaa, vielä 27-vuotiaanakin.
Kuten Stazzy jo ihanasti paljasti, edes käynti elokuvissa ei sujunut kanssamme kommelluksitta. Allekirjoittanut rapisutteli ahkerasti popcorn-pussia ja kirsikkana kakun päälle levitti parisataa grammaa pähkinä-hedelmä-sekoitusta takana istuvan herrasmiehen jaloille. Häpesin niin kovasti, etten edes anteeksi saanut pyydettyä. Keskityin lähinnä maan alle vajoamiseen ajatuksen voimalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Elokuvan jälkeen kontinkin sitten tyylikkäästi penkkirivien välissä siivoamassa jälkiäni.
Tänään tein kaupassa pienen virhearvion ottaessani kärryn sijaan korin. Löysin lopulta itseni jonottamasta itsepalvelukassalle tavaroita tursuavan korin kanssa ja isoa pussillista kylmiä ruokia kantaen. Lounasaikaan. Eli silloin, kun itsepalvelukassoja käyttävät lähinnä kiireiset lounastuntilaiset parin hassun tavaran maksamiseen. Toinen virhearvio siis. En tietenkään tätä tajunnut ennen kuin vasta kassalla, kun en voinut enää muuttaa mieltäni ja mennä tavalliselle kassalle.
Arvatkaa, oliko kivaa lappaa tavaroita kassalle ja huomata, kuinka jono kasvaa kasvamistaan ja kaikki jonossa tuijottavat, ja syy on ihan täysin oma. Kaiken lisäksi kassa oli vähän väliä jumissa, ja hikoilevana ja naama punaisena halusin taas vain vajota maan alle. Onneksi vasta aivan lopussa hoksasin kysyä itseltäni, miten aion kantaa yksin kolme täyttä kassillista ruokaa autolle. Ja oikea vastaushan on sisulla ja ylpeydellä, p****le. Eteläpohjalaiseen malliin kulissit pidetään pystyssä, joten hammasta purren kannoin ne pirun kassit autoon ja yritin kovasti näyttää siltä, että eihän tämä vielä mitään.
Tällaisten ihan erillisten esimerkkien lisäksi mainittakoon myös arkipäiväisemmät pikkumokailut eli kompastelut, ovenkarmeihin törmäilyt, raajojen muksautukset erilaisiin esineisiin ynnä muut koordinaatio-ongelmat, eksymiset sekä sisä- että ulkotiloissa, sanoissa sekoilu ja muu kummallinen höpinä, nauraminen ja puhuminen liian kovaan ääneen sekä liitetiedostojen unohtelu sähköposteista. Käytännössä siis esimerkiksi unohdan aina, mistä ovesta tulin jonnekin ja matkalla pois päädyn usein siivouskomeroon, tai saatan yhtäkkiä horjahtaa aika pahastikin, vaikka vain seison paikoillani. :)
Loppuun lukijoiden piristykseksi vielä pari pianonsoittoon liittyvää mokailumuisteloa teini-iästä. 14-15-vuotiaana pianoläksyjen harjoittelu ei ollut varsinaisesti prioriteettilistalla ihan ensimmäisenä. Soitin kyllä joka päivä, mutta kaikkea muuta kuin läksyjä. Silti soitin konserteissakin, ja opettajaparka sai varmaan useampaan otteeseen harmaita hiuksia edesottamuksistani. Kerran sävelsin improvisoiden erään sonatiinin uusiksi, kun en yksinkertaisesti muistanut kappaletta ulkoa. Olin kuitenkin niin ihastunut yhteen samassa konsertissa esiintyneeseen soittokaveripoikaan, etten ollut moksiskaan mokailusta, sillä pääasia oli lähinnä hengata hänen kanssaan.
Harjoitteluongelmat jatkuivat myöhemminkin ja jossain vaiheessa opettajalla meni minuun täysin hermot tutkintoon valmistautuessamme. Sama menuetti oli ollut läksynä jo kuukausia, enkä ollut vaivautunut harjoittelemaan sitä ulkoa. Niinpä hän ilmoitti minut pieneen tilaisuuteen soittamaan kyseisen kappaleen, jotta opettelisin sen viimein. Esiintyessäni kävi pahin mahdollinen: täydellinen black-out. Kesken kappaleen mieli meni aivan tyhjäksi, enkä saanut millään mieleeni, miten kappale jatkuu. Istuin vaan pianon edessä kädet ilmassa pitkien sekuntien raksuttaessa korvissa. Aloitin kappaleen alusta ja black-out tapahtui uudestaan samassa kohdassa. Jotenkin onnistuin takeltelemaan menuetin loppuun, naama valkoisena niksautin pikaniiauksen yleisölle ja juoksin itku kurkussa autoon äidin luo. Voi sitä hävetyksen määrää!
2 kommenttia:
Ja silti susta tuli esiintyvä taiteilija :) ..tai ainakin kuorolaulaja.
Kai sitä on joku jatkuva tarve itsensä häpäisyyn... No ei vaiteskaan, jossain vaiheessa tuli vaan tajuttua harjottelun tärkeys. Sen jälkeen esiintyvällä taiteilijalla on ollut vähä helpompaa.
Vaikka täytyy tässä vielä myöntää, että kolmen päivän päästä pitäis osallistua kuoron kanssa kilpailuun. Lauletaan siellä ulkoa ranskankielinen laulu, jonka oon laulanu vuoden kuluessa tasan kolme kertaa kuoron kans. Sanomatta selvää, ettei sanatkaan vielä ihan mee ulkomuistista...
Apua.
Lähetä kommentti