Rahat säästyy...

... kun kortti on jäässä. Pari viikkoa sitten perjantai-iltana yritin maksaa ruokaostoksiani ja rankan työviikon päätteksi aivot narikassa näppäilin koodin väärin kolme kertaa. Koska tämä oli eka kerta, en edes ajatellut sen suurempia koko asiasta, soitin vain miehen vilauttamaan omaa korttiaan, että pääsin kaupasta ulos. Onneksi olimme sillä kertaa yhdessä matkassa!

Vasta maanantaina tajusin, että kortti on jäädytetty. Pankki on kiinni, kukaan ei vastaa. Tiistaina pankkisetä soittaa ja kertoo, että kortti pitää uusia... Tämäkin on niin pankista kiinni, joissain riittää, että käy oman pankin maatilla nostamassa rahaa. Ei siis meillä. Noh, jäin odottelemaan kirjettä rahat tilillä poltellen ja tietysti alennusmyyntien aikaan.

Tällä viikolla aloin vähän ihmetellä, kun mitään ei kuulu. Lähetin sähköpostin ja sain vastaukseksi automaattisen vastauksen, joka kertoo, että pankkisetä on lomalla. Mukana oli myös kehotus ottaa yhteyttä pankinjohtajaan, jos on jotain kiireellistä. Ja tämähän on eli sähköpostia hänelle siis.

Pankinjohtaja soitti ihmeen nopeasti takaisin ja leuka tippui, kun hän kertoi, että uusintaa ei ollut vielä tehty. Voin kuulemma luottaa häneen, että homma nyt hoituu. Nurisin vielä sääli-efektin luomiseksi, kuinka hankalaa on elää ilman korttia ja kiittelin tietysti vuolaasti. Huoh. Kyllä tämä tästä.

En mä sieltä alennusmyynneistä kyllä mitään olisi tarvinnutkaan, että ei sillä.

Nämä taas maksetaan lounaslipuilla, bon appétit!

Terveisiä konsalta!

Konsa eli konservatorio on mun uusi kantapaikka Monacossa. Käyn siellä 3 kertaa viikossa tunneilla ja yleensä 2-4 aamua viikossa treenamassa omin päin. Nyt itseasiassa juuri odottelen sisäänkäynnillä, koska aukeaa ovet.

Aamutreenit konsalla on parasta ikinä. Loppupäivän voi viettää rauhassa, kun on kellottanut melkein 1.5h harjoituksia ennen klo 10. Kotonakin voisi toki treenata, mutta siellä on vaikeampi keskittyä. Konsalta ei oikein kehtaa varata Steinwayn flyygeliä somettamistarkoituksiin!

Aamutreeneissä soittelen pääasiassa asteikkoja, teen lauluharjoituksia ja harjoittelen sointuja ja sointukulkuja. Aika teknistä toimintaa ja erittäin hyödyllistä.

Edit treenin jälkeen:

Tänään tein ääniharjoitukset ihan tavallisesti, soittelin ii - V - I sointukulkuja kaikissa sävellajeissa, treenasin asteikkoja (bepop, dominantti 7, vähennetty, pentatoninen) samoin kaikissa sävellajeissa ja harjoittelin myös erilaisia sävelkulkuja pianolla ja laulaen improvisaatiotaitojen parantamista ajatellen. Loppujen lopuksi tänään oli aikaa vain tunnin verran, mutta kyllä siinäkin näköjään ehtii vaikka mitä. 

Instrumentin harjoittelussa toisto on äärimmäisen tärkeää ja sen takia yritänkin aamutreeneissä tehdä vähintäänkin noita edellämainittuja harjoituksia mahdollisimman paljon. Konsan tunnelma jotenkin kannustaa juuri tällaiseen aika tylsältä kuulostavaan harjoitteluun, mutta oikeasti tämä on siellä tehtynä kivaa. Parasta on, kun harjoitukset alkaa sujua kerta kerralta paremmin ja jossain vaiheessa automatisoitua. Silloin ei enää edes tarvitse ajatella. Sormet tai ääni löytävät oikeat sävelet ihan itsestään ja riittää, että kuuntelee.

Kivikausi

Lupasin kuvia meidän kylästä, joten tässä tulee:

Näkymät merelle ja Nizzan lentokentälle saakka!

Kapeita kujia, jonne ei autot saa tulla, eikä mahtuisikaan.

Tadaa! Tämmöinen rinteeseen rakennettu talorykelmä. Merenpinnasta noin 650m. 

Keskusaukio ja kaupungintalo, kuvattu joulun aikaan, kun oli vielä tunnelmavalaistus.

Holvikaaria

  

Jyrkkiä portaikkoja

Linnan rauniot - check!

Talven ensimmäinen keväinen päivä pari viikkoa sitten, oli ihanat maisemat nautiskella päiväkävelystä koirakaverin kanssa. Aurinko lämmitti oikein mukavasti.

Kaunis iltapäivän pehmeä valo.

Tunnelmallista, eikös vaan?

Elvytys!

Hei vaan, pitkästä aikaa! Viisi vuotta vierähti hujauksessa ja hetken mielijohteesta päätin elvyttää vanhan blogin henkiin. Yksinkertaisesti rakastan tämän blogin nimeä. Se kuvaa täydellisesti eloa täällä, siis niin taydellisesti kuin sitä voi kolmella sanalla kuvata. Siksi palasin vanhan pariin sen sijaan, että aloittaisin uutta.

Täällä ollaan edelleen, etelässä. Monacosta lähdettiin elintasopakolaisina Ranskaan miehen kanssa 2014. Vuokrattiin kaksi kertaa isompi asunto puolet halvemmalla kuin Monacossa ja siinä asuessa meni suurinpiirtein 2.5 vuotta. Asunto itsessään oli ihan kiva ja vain muutaman korttelin verran Monacosta ylöspäin Ranskan puolella, mutta erittäin meluisalla kadulla. Mun maalaisen sielu ei siellä oikein levännyt. Realististen unelmien talo löytyi puolivahingossa keskiaikaisesta pikkukylästä vuorilta, 20 km Monacosta pohjoiseen. Pankkisetä myönsi lainan ja niin vaan me ostettiin talo 2016 loppupuolella!

Talossa on kolme kerrosta - pohjakerros erillisellä sisäänkäynnillä ja itse asunto ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Seinät on paksut ja kiviset, takaa kalliossa kiinni ja sivuilta naapureissa. Katu talon edessä on ajoneuvoilta kielletty ja kapea. Puutarhaa ei ole eikä isoja parvekkeitakaan, mutta luontoa kylän ympärillä riittää, joten ei hätää. Itse rakennuksessa on vielä yksi kerros meidän yläpuolella, mutta vieläkään ei ole selvyyttä, kuka siellä asustelee ja mistä heille pääsee.

Itse kylä on kaikkea, mitä voi melkein 1000 vuotta vanhasta kylästä kuvitella. Kapeita, sokkeloisia kujia ja jyrkkiä, kiemurtelevia portaikkoja, holvikaaria, kaikenkokoisia ja -näköisiä ovia, jylhiä vuoristomaisemia ja lintujen livertelyä. Laitan kuvia kunhan ehdin ja muistan.

Kaikki tervehtivät kaikkia ja ilmapiiri on parin kuukauden havainnomisen perusteella pikkukyläksi sopivan avoin, mutta ei liian iholle tunkeva. Joka toinen vastaantulija tuntuu harrastavan joko musiikkia tai moottoripyöräilyä, jotka ovat myös meidän perheyksikön suurimmat mielenkiinnonkohteet, joten samanhenkistä seuraa löytyy helposti. Ainakin kerran viikossa on hauska töiden jälkeen käydä paikallisessa integroitumassa viinilasin tai kahden verran. Siellä olen tavannut kaikki 4 uutta muusikkotuttuani eli metodi on todettu erittäin toimivaksi.

Ihanaa päivää juuri sinulle ja tervetuloa blogin pariin!

To be or not to be

Viimeiset melkein kaksi kuukautta minua on pitänyt kiireisenä töiden lisäksi Hamlet. Enkä nyt puhu siitä näytelmästä tai mistään mielikuvitusystävästä, vaan pienestä, mustasta villakoirasta, joka muutti meille Monacon F1-viikonloppuna. Päätös syntyi puolivahingossa, harkitsematta ja täysin valmistautumatta, mutta voi sitä onnea! Ainakaan kuukauteen en nukahtanut ainoanakaan iltana ajattelematta parvisängyn juurella omassa kopassaan nukkuvaa sykähdyttävää karvapalloa. Kahden käden sormet eivät riittäneet laskemaan koiran kuonolle muiskautettuja hyvänyön pusuja. Per ilta.

After all, onhan tästä unelmoitu, vuosia. Seitsemän vaiko peräti kahdeksan? Jossain vaiheessa kauan sitten päätin, että mustan villakoirani nimeksi tulee Väinö, Kalevalan Väinämöisen mukaan. Se on perinteinen, arvokas ja huumorintajuinen nimi. Valitettavasti se on myös täkäläiseen makuun ja poikaystäväni suuhun hivenen haastava, joten olin kyllä valmistautunut nimenmuutokseen. Hauskintahan tässä on, että tämä karvakuono oli ristitty Hamletiksi jo kasvattajansa luona, joten voitte kuvitella minun ilmeeni, kun kuulin hauvakaisen nimen. Tässä se on, nimi on merkki, meidän täytyy adoptoida tämä koira! Se on tarkoitettu. ;)

Hamlet on jo nyt puolivuotiaana pilalle rakastettu luppa, työkavereiden hellimä toimistokoira ja päivittäinen ilopillerini. Nelijalkainen myös heijastaa erittäin tarkasti omistajansa puutteita, mikä on hämmentävää. Koirakuiskaaja Cesar Millanista on tullut alle kahdessa kuukaudessa all-time idolini ja olen myös tajunnut, etten ole pitkään aikaan osannut rentoutua. Elämänilo on vähän kadonnut kaiken kiireen ja stressin keskellä. Onneksi nyt on töissä helpottanut (kuten voi huomata, aikaa jopa blogata työajalla!), joten voin ottaa vähä rauhallisemmin, opetella taas syvähengittämään ja ajatella positiivisesti. Tähän asti kun on hädin tuskin ollut aikaa ylipäätään hengittää tai ajatella! Hamlet pitää minut liikkeellä, pakottaa pitämään tauon, vaikkei siihen tuntuisi olevan aikaa ja naurattaa tempauksillaan. Hyvää kannatti odottaa!

Vesimittari

Alkuun tunnustus: rakastan puhelintani. Reilun puolen vuoden käytön jälkeen suhteemme on parempi kuin ikinä ennen. Ainut huono puoli on, ettei se ole kovin kestävä rakastaja ja laturia saa käyttää joka yö jo normaalikäytössä. Mutta ihana laite se on silti.

Minulla on siellä kaikki söpöllä kissalla varustetusta kuukautiskalenterista pdf-skanneriin, joka muuten toimii erittäin hyvin. Lataan facebookista kavereiden kuvia yhteystietojen profiilikuviksi ja seurailen verkkopankista tilin tendenssejä (suunta pääsiassa alaspäin). Jos haluat tietää, minä vuonna Hitler syntyi tai mikä on valkovuokon latinankielinen nimi, kannattaa olla minun kaveri, sillä Google is my friend.

Yksittäisistä sovelluksista vie voiton pikkunäppärä ohjelma Water Your Body. Sovellus muistuttelee minua juomaan pitkin päivää merkkiäänellä, joka jostain syystä huvittaa ihmisiä suunnattomasti. Kun aloitin käytön mittasin juomiseen yleisimmin käyttämieni astioiden tilavuudet, tallensin ne sovellukseen ja nyt sitten aina juotuani klikkaan oikeankokoista lasia ja laite tallentaa määrät lokikirjaan. Lisäksi se laskee päivittäisen vedentarpeen painosta ja piirtää vielä kuukausitilastot juoduista määristä ja painosta.

Kuukauden käytön jälkeen olen onnistunut juomaan melkein joka päivä yli 2 litraa vettä päivässä! Tuolla määrällä elin aikaisemmin suunnilleen koko viikon, joten muutos on merkittävä. Kymmenen päivän käytön jälkeen huulet alkoivat tuntua vähemmän kuivilta kuin ennen ja nyt koko nassussa iho näyttää kirkkaammalta ja puhtaammalta ja vastustaa huomattavasti paremmin kaikenlaista ärsytystä. Olo on paljon dynaamisempi kuin ennen, kunhan vain pidän huolta, että litkin osan päivää pullovettä korvatakseni mineraaleja, joita toiletissa rampatessa huuhtoutuu kehosta.

Viime viikolla löysin sovelluksen, johon on koottu kunnioitettava määrä suomalaisia radiokanavia. Taas yksi lounastunti on ohi, työt jatkuvat ja niiden lomassa taidankin helliä itseäni YleX:n taajuuksilla.

Aika

Aika on kauhean suhteellista. Nytkin lounastunnista on kulunut jo kolmasosa ja vasta sain jokapäiväisen jättisalaattini valmiiksi ja istahdin alas. Mutta mitä on 20 minuuttia, kun tuntuu, että päivät, viikot ja kuukaudet vilisevät ohi, eikä sitä edes käsitä kuin vasta kuunvaihteessa. Kiva yllätyshän se tietysti on, että palkkapäivä koittaa odottamattoman pian. Ihana ystävä tulee kylään kahden viikon kuluttua ja tiedän jo valmiiksi, että aikaa kyllä kuluu sitä odotellessa ihan itsestään - ei tarvitse kärvistellä, vaikka tohkeissani olenkin.

Sitä en tiedä, kuinka aika kuluu työkaverilla, jonka poikaystävä ei tullut lomareissulta odotetulla tavalla kotiin. Mies ilmeisesti sai alkoholimyrkytyksen ja menehtyi sen seurauksena. Kuulimme järkyttävät uutiset maanantaiaamuna pomolta ja silloin tuntui, että aika pysähtyy. Muistan saman tunteen yli 15 vuoden takaa, kun menetin perheenjäsenen. Kun uutisen joutuu lopulta uskomaan todeksi, on kuin maapallon pyöriminen ja kaikki liike ylipäätään lakkaisi kokonaan. Päässä surisee ja tykyttää, ja sitten yhtäkkiä ja yllättäen maapallo nytkähtää taas liikkeelle. Aika vierii eteenpäin, vaikka kuinka yrittäisi taistella vastaan. Ajan kulumista ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi menetetyn ihmisen jättämistä taakse, tapahtuneen hyväksymistä.

20 minuuttia kului ylläolevaa kirjoittaessa, maailman menoa mietiskellessä ja salaattia pureskellessa. Salaatista ja lounastunnista on jäljellä enää rippeet, nyt jo? Aika kuluu nopeammin joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ajankulun suhteuttaa elettyihin vuosiin. 5-vuotiaana on ehkä juuri alannut tajuta yleensä jotain ajasta ja 15-vuotiaana jo niin paljon, että kuvittelee olevansa hirveän vanha ja fiksu. Silloin puolen tunnin ruokatunnilla ehti syödä lounaan, juoruta, tehdä rästiläksyt, lisätä mustaa kajalia alaluomiin, kerrata kokeeseen ja livahtaa koulun ulkopuolelle konditoriaan ostamaan berliininmunkin. Nyt tunnissa ehtii hädin tuskin tehdä ja syödä salaatin ja kirjoittaa muutaman kappaleen blogitekstin.

Ajankulu on yhtä aikaa armollista ja raastavaa, hyvien ja pahojen hetkien välinen taistelu, ikuinen paradoksi. Se muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka vaikeaa lopulta kaikkein arkipäiväisimpiä asioita on hyväksyä ja kuinka paljon helpompaa se voi olla, jos ei takerru aikaan kiinni ja vaan antaa sen virrata ja kuljettaa, luottaa itsensä kellumaan sen mukana. Vaikka kuinka taistelemme aikaa vastaan ja yritämme hallita sitä aikatauluilla ja suunnitelmilla, on karmean yksinkertainen lopputulos se, että voimme vain huijata itseämme. Maanantainen pysähtynyt hetki toimistopöytien keskellä muistuttaa siitä, kuinka odottamatta ihminen voi joutua ajankulun ulkopuolelle.

Kotiruokaa

Päivällistä kokatessa muistui mieleen, mitä entinen poikakaveri totesi vasta vähän aikaa murun kanssa seurusteltuani: ei taida kotiruoka enää maistua, kun on päässyt kerran ravintolaan syömään. Jos ei välissä olisi ollut yli 2000km olisin käynyt välittömästi herran räiveliin kiinni. Kertaheitolla mieleen palasivat myös kaikki syyt etuliitteeseen 'entinen'.

Mutta: eipä liene ensimmäinen kerta, kun suomalainen päästää suustaan vastaavan kommentin. Suomi24:n suhteet-ulkkiksen-kanssa -palstat ovat täynnä uskomatonta kuraa. Suomalainen nainen saa kuulla olevansa a) liian paska suomalaismiehelle ja b) paska, jos on parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Minulle tästä ja exän kommentista tulee lähinnä mieleen, onko näiden suurisuiden itsetunto todella NOIN huono?

Miksei tämä minun valintani voisi olla sitä kotiruokaa, minulle? Mies ei tule koskaan kännissä kotiin, ei polta. Tekee paljon töitä, mutta osaa nauttia vapaahetkistä. Kokkaa, tiskaa ja siivoaa olematta tossukka. Muru on itse asiassa opettanut minulle ihan mahdottomasti pukeutumisesta ja täkäläisestä ruuanlaitosta. Äiti opetti pukeutumaan lämpimästi, mutta muru paremmin. Pariin otteeseen olen löytänyt itseni sovituskopista miehen ja myyjän kantaessa vaatteita kokeiltavaksi ja arvioidessa tulosta. Olin hölmistynyt ja samaan aikaan innoissani. Minulla on vihdoin oma stylisti! Miehen aloitteesta meillä soi kotona klassinen musiikki, mörköhevi ajaisi kummatkin 5 sekunnissa raivon partaalle. Tietenkin meilläkin on kinamme ja erimielisyytemme, mutta ilman jatkuvaa ristiriitaa elämäntapojen ja sen vuoksi, minkälainen ihminen toinen on.

Ylipäätään silloin on jotain pahasti vinossa, kun minun valinnoistani joku ulkopuolinen ottaa itseensä ja kuvittelee tulleensa jotenkin kritisoiduksi, moralisoiduksi. Kuten eräänä juhannuksena 10 vuotta sitten, kun tuttava totesi, että joisit sinäkin, ettei meistä muista tuntuisi niin juopoilta. Ei auttanut selittää, että olen autolla ja allerginen tarjotulle kermaliköörille, saatika että ei tee mieli… Onko ihme, että muutama vuosi takaperin vannoin viettäväni viimeistä keskikesän juhlaa Suomessa - ja se lupaus on pitänyt, ainakin toistaiseksi. Juhlapyhinä odotus määkiä lauman mukana korostuu entisestään.

Ei minulla ole tarvetta todistaa kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni. Minun valintani eivät satuta ketään, joten niiden kommentoiminen kertoo enemmän kommentoijasta kuin minusta.

Tässä "vähän" avautuessa tuli ruokakin sivussa valmiiksi: tomaatti-munakoiso-basilika-pasta aimo lorauksella oliiviöljyä höystettynä. Minun kotiruokaani!

Puheesta aihetta

Viimeisen viikon ajan minulla on ollut työn alla amerikkalaisen Rachel Bertschen MWF Seeking BFF ( = married white female seeking best friend forever). Rachel kertoo kirjassaan ystävyyshaasteesta, jonka keksi löytääkseen uudessa kaupungissa uusia ystäviä: kerran viikossa vuoden ajan hänen on käytävä tyttötreffeillä. Seuraksi hän sai pyytää lähinnä puolituttuja tai täysin tuntemattomia. Aika hurja haaste!

Olen kirjassa nyt 38. treffien kohdalla ja jo tähän mennessä Rachelin tarina on avartanut ajatuksia ystävystymisestä ja ystävyyden ylläpitämisestä. Yllättävin sivuvaikutus on ollut se, että tuntemattomille puhuminen ei enää tunnu yhtä omituiselta - ainakaan teoriassa. Ihmiset saa takuuvarmasti nauramaan kertomalla, että Suomessa tuntemattomille ei puhuta ilman syytä ja että small talkia opetetaan ja opetellaan englannin tunneilla. Näin oli ainakin meillä Etelä-Pohjanmaalla.

Käytännössä en vielä uskalla avata suutani puheenaiheiden loppumisen pelossa - kylähullun leima ei enää pelota. Jos taas muut puhuvat minulle tai katsovat vähänkin normaalia pidempään ovat ensimmäiset ajatukseni edelleenkin "Mitähän tuo tahtoo?" ja "Onkohan mulla hameenhelma pikkuhousuissa?". Refleksi, jolle jopa tällainen vähemmän jäyhä, geeneiltä puolisavolainen pohjalainen ei voi mitään.

Mutta voisi kai sitä oppia vähemmän vakavaksi. Rachel nimittäin on ystävähaasteensa aikana paitsi tavannut paljon uusia ihmisiä tyttötreffeillä myös kehittynyt sujuvaksi niiden näiden jutustelijaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Ehkä minullakin on toivoa, jos harjoittelen. Jos ei muu auta, täytyy laittaa hankintaan kirja The Art of Small Talk for Dummies! Uskokaa tai älkää, sellainenkin on olemassa.

Miksi omalta mukavuusalueeltani pois uskaltautuminen tässä asiassa sitten kiehtoo minua? Siksi, että joka päivä joudun tilanteisiin, joissa opittu vakavuuteni ja hiljaisuuteni tuntuu epämukavalta, epäsopivalta. Ja oikeastaan olisi ihan kivaa höpistä joskus niitä näitä, mutta ennen kaikkea: olla avoin ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jatkuvasti, luontevasti. Se vain olisi niin mukavaa!

Tulppaanien lumoissa

Kasinon puistoon ilmestyi ilmeisesti yhden yön aikana upeat tulppaanit. Siitä on nyt jo viikko tai pari, mutta kauniisti ne vielä kukkivat, kun pysähdyin tänään katsomaan matkalla töistä kotiin.

Ihmisissä puolestaan tapahtui muutos yhden yön kuluessa kesäaikaan siirryttäessä. Oli ihan erilainen tunnelma tänään kaupungilla. Vastaantulijat ovat hymyilevämpiä, kasvot avoimempia kuin vielä pari päivää sitten. Jännä. Tai ehkä se olen minä, joka on erilainen.

Lauantaina kulutimme murun kanssa puolipäivää Antibesin Castoramassa. Pesää rakennetaan vimmatusti siis edelleen. Kevät on ihanaa!

Se aika vuodesta

Taitaa olla se aika vuodesta eli kevät! Me kyyhkyläiset ollaan oltu pesänrakennuspuuhissa, kun saatiin viikonloppuna meidän talosta vuokralle varastokoppi. Sinne kannettiin kaikki turha, joka on jo pidemmän aikaa tehnyt meidän 33 neliön asunnosta sietämättömän ahtaan. Nyt on ihan outoa, kun tilaa on muka kauhean paljon ja kämppä on jopa viihtyisä.

Parvekkeenkin raivasimme romppeesta ja nyt haaveilen kesäkukista, uudet tuolitkin pitää hankkia. Odotan jo innolla kesäiltoja, kun saa töiden jälkeen istahtaa parvekkeelle rosé-lasillisen kanssa naatiskelemaan. Ah!

Muita kevään merkkejäkin olen havainnoinut. Mimosan keltakukkainen loisto on jo hiipunut, kirsikkapuissa on ollut kukkia jonkin aikaa ja nyt on mun lempipuun magnolian vuoro:



Voiko ihanampaa näkyä olla!

Auron

Todettiin, että onhan meitä muitakin pariskuntia, joissa kaksilahkeinen tahtoo mäkeen siinä missä hameväki viihtyisi mieluummin hiihtomonoitta ja/tai after skissä. Niinpä sovimme tuttavaparin kanssa lauantaitreffit Auroniin. Sää oli hurmaava ja työviikon jälkeen oli ihana viettää koko päivä ulkona raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa.

Rinteissä riitti vipinää. Me tytöt varasimme lekottelutuolit alla olevan kuvan terassilta. Aurinko lämmitti ja tunnelma oli mitä leppoisin.

Neljän maissa aurinko sukelsi vuorten taakse ja saman tien tuli kylmä. Siihen mennessä onneksi miesväkikin oli jo saanut suksittelusta tarpeekseen, joten ei muuta kuin kamat kasaan ja kotimatkalle.

Protestoin laskettelupäivän aikaista herätystä, mutta kyllä vaan kannatti kömpiä lämpimien vällyjen välistä ulkoilmaan. Ulkoilupäivä teki tehtävänsä ja seuraavana yönä nukutti ihanasti.

Muutoksia

Ikuisuus on kulunut siitä, kun olen viimeksi laittanut sanoja blogiin. Aikaa on ollut ja asiaakin, intoa ei niinkään. Elämä on tuntunut olevan vähän 'on hold' ja samalla olen ollut niin levoton, ettei iltaisin ole uni tullut. Pääasiassa päivät ovat kuluneet tahmeasti väsyneessä sumussa, jossa kirjoittaminen ei ole tullut mieleenkään.

Levottomuus taisi olla työnhaun pirullisuuden peruja. Murehdin alitajuisesti menneitä valintojani ja päivä päivältä lähenevää työttömyyttä. Hoin itselleni, että kaikki järjestyy kyllä, mutta eihän sen sanominen auta, kun takaraivossa sykkii suoranainen kauhu, jolle ei vain voi mitään. Noh, lopulta kaikki järjestyi niin mutkattomasti, etten vieläkään ymmärrä.

Huvipursirespassa työt loppuvat tämän kuun viimeisenä päivänä. Aloitin maanantaina puolipäiväpäiväisenä hallinto- ja markkinointiassistenttina yrityksessä, joka järjestää kielimatkoja. Ensimmäinen maaliskuuta pesti jatkuu näin aluksi puoli vuotta kokopäiväisenä ja sitten katsotaan, olisiko tiedossa jatkoa. Mielenkiintoista! Paikka löytyi Monacon työkkärin kautta - ihanaa, pian saan jättää hyvästit ärsyttävien Manpower-tuntilomakkeiden täyttämiselle.

Niin kuin aina, kun elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, leikkasin hiuksenikin tässä tohinassa. Siihen loppui siis hiusten kasvattaminen, vai ehkä paremminkin alkoi taas kerran alusta. Kampaajalta kotiin tultuani itkin silmät päästäni tyhmyyttäni ja spontaaniuttani. Värikin oli väärä! No, väri korjattiin seuraavana päivänä ja kivahan tämä tukka on lyhyenä polkkanakin. Helvetillisen otsatukankin, jonka hetken mielijohteesta leikkautin takaisin (kuinka tyhmä voi ihminen olla?), saa liimattua lakalla pois naamalta tarvittaessa. Lopputulos: kaikki järjestyy ja tukka kasvaa.

Horroskuu

Viikot vilistävät ohi uskomatonta vauhtia. Huomenna on tämän viikon viimeinen klo 6.15 herätys ja sitten on taas viikonloppu. Häh, vastahan edellinen loppui?! Tai ainakin siltä tuntuu. Joulukuu alkaa jo ensi viikolla ja voi huh huh, neljän tällaisen pikaviikon jälkeen me olemme Suomessa joulunvietossa.

Niin, toivottavasti olemme. Ensimmäinen lento lähtee aikataulun mukaan aaton aattona puoli 7 illalla Nizzasta, Frankfurtissa on alle tunnin vaihto ja Helsingin pitäisi häämöttää heti jouluaaton ensimmäisenä tuntina. Lyhyt yö lentokenttähotellissa, bussilla Tikkurilaan ja aamukymmenen jälkeen junaan. Muutama tunti junassa ja vielä tunti autossa. Matkaan mahtuu aika monta muuttujaa, ainakin ranskalaisten lomalakkoilu, Frankfurtin sää ja VR. Tänä jouluna joulupukki siis tuo ainakin jännitystä!

Työpaikan odotettu konferenssi oli ja meni ja laittoi kaiken uusiksi. Ihmiset jakaantuivat uusiin tiimeihin sekä vaihtoivat titteleitä ja työhuoneita. Pari päivää työtuoleja, puhelimia ja tietokoneita kanniskeltiin ympäriinsä, ja kun ihmiset olivat löytäneet tavaroineen uudet paikkansa, muistoksi respaan jäi vain valtavat pinot roinaa. Arkistoi, kierrätä, heitä pois... Muutosprosessissa me respan tytötkin saimme ihan oikean esimiehen!

Vapaa-ajankuulumisista sen verran, että viime viikonloppuna tuli testattua Monacon Thermes Marins kylpylää hieronnan verran. Yksi firman välittäjistä oli niin kiitollinen parin työkaverin ja minun avusta, että hän halusi tarjota meille vähän hemmottelua. Ihana ajatus! Hierontojen jälkeen menimme tyttöjen kanssa La Brasserieen nauttimaan iloisten tuntien tarjouksista. Siellähän vierähtikin koko loppuilta eli sellaiset kuusi tuntia... Sunnuntaina katsastimme murun kanssa Roquebrune Villagen Kastanjajuhlan markkinat. Eläimet olivat tietenkin meille sen reissun kohokohta: lampaat, kanat, marsut, puput, pari kissaa ja jopa possu. Paikalle oli ilmeisesti roudattu myös bussilastillinen suomalaisia, sillä suomea kuuli kumma kyllä ihan joka nurkalla.

Tänä viikonloppuna pitäisi ainakin käydä katsomassa uusin Twilight-elokuva. Olen höpöttänyt siitä kesästä asti ja olin jo menossa viime viikon keskiviikkona katsomaan sitä, kun tajusin, ettei sitä esitetä vielä Monacossa. Tällä viikolla en edes saanut Monacon leffatarjontaa näkyviin netissä, outoa. Nizzaan siis! Ainiin ja siellähän on Kauneimmat joululaulut sunnuntaina. Niitä ei voi jättää väliin.

Huono päivä

Tänään eniten ärsyttää kaikki. Mistäköhän sekin johtuu? Nyt jos ei huvita lukea rasittavaa valitusta, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Ja aivan turha sitten edes kuvitella ruveta moralisoimaan, että valittaminen on rumaa ja että aina voisivat asiat olla huonommin. Tiedetään!

Tässä teille ketutuslista.

- Uusissa sukkiksissa oli reikiä! Siis otin ne paketista ulos, vedin jalkaan ja niissä oli muutama reikä polven kohdalla. Täh? (Tietenkin revin töissä vielä yhden reiän lisää, jota paikkasin puikkoliimalla sukkapaon pelossa. Joo, ei ollut hyvä idea.)

- Kun joku sanoo, että tehdään joku päivä jotain kivaa, vaikka ei olla tehty tähänkään mennessä ja ollaan tunnettu iät ja ajat. Kamalinta on, kun huomaa itse sanovansa samaa. Aargh.

- Bussiteinit, jotka varaavat kaveriteinille paikkaa täpötäydessä bussissa ja tunkevat pysäkillä sisään, ennen kuin lähtijät pääsevät bussista ulos. Etenkin tällaisina päivinä tekee mieli opettaa niille käytöstapoja kyynärpäätaktiikalla!

- Kun ihmiset töissä juttelee ja nauraa kovaan ääneen ihan respan vieressä. Eikö oikeasti tule mieleen, että meikäläinenkin voisi arvostaa edes alkeellisinta työrauhaa? Esimerkiksi että kuulisi, kuka soittaa ja mitä soittaja tahtoo. Sitä paitsi olen huomanut, että soittajatkin hämmentyvät, kun taustalta kuuluu kauhea remakka. Pliiis?

- Työmatkan varrella on tällä hetkellä kaksi työmaata, joiden reunamilla hengaa jos jonkinlaista haalariheikkiä. Voin sanoa päivää, voin jopa hymyillä ihan pienesti, mutta ei siinä nyt todellakaan kiinnosta mikään small talk, kun harppoo aamulla puolijuoksua bussille tai raahautuu jalat korkkareista hellinä iltapäivällä kotiin. Välillä on sellainen olo, että koko työmaa pysähtyy ihan vain tuijottamaan. Ei kai se ole ihme, ettei täällä mikään valmistu ajallaan...

- Kuka hitto tarvitsee kahden tunnin lounastaukoa? Ja niitä aukioloaikoja saa myös arvailla. Esimerkiksi lähikauppa on kiinni 12.00-14.00, asukasvirasto puolestaan ei pidä lounastaukoja, vaan on auki koko päivän 9-17. Minun logiikallani olin menossa kauppaan lounastauolla ja asukasvirastoon viideltä. Turha reissu, mutta tulipa tehtyä.

Ja lopuksi päivän paras.

- Lounaspaikan epäselvä ruokalista:

Minun järjen mukaan lounaaseen sisältyy salaatti tai misokeitto JA sashimi JA riisi JA päivän annos JA inkivääri + wasabi. Olin saanut ja syönyt kaiken muun paitsi sashimin, jonka tarjoilemisen sijaan minulta kysyttiin haluanko kahvin tai jotain. Kieltäydyin, odotin hetken ja menin selvittämään tilannetta. Epämääräinen vastaus oli, että sashimi ei kuulu lounaaseen, koska päivän annos sisältää jo vähän vastaavaa ruokaa. Siis anteeksi mitä? Poistuin paikasta naama norsunvehkeellä tiedotettuani, että olisi ehkä ihan hyvä mainita tästä pikku yksityiskohdasta jossain. Teki myös mieli vinguttaa visaa sen tarjoilijan naamaan niiden maksupäätteen sijaan.

Että tällaista. Älkää soitelko tänään, ei kannata.

Yllätys

Tänään tuli postissa jymy-yllätys: sosiaaliturvakortti! Kun viimeksi kävin onkimassa tietoa sosiaaliturvasta, oli selkeä vastaus, että töitä pitää tehdä 120 tuntia kuukaudessa tai mitään etuuksia on turha odottaa. Pari viikkoa sitten postissa tuli täkäläisten Kelasta joitain papereita täytettäväksi, ja niitä aikani tulkattuani tajusin, että jotain etuuksiin liittyvää niissä on. Ajattelin, että kyseessä on vain turhanpäiväinen byrokratia, mutta lähetinpä paperit piruuttani kuitenkin, ja kappas, olihan siitä kovastikin hyötyä. Mitä tulee työaikaan, sain selville, että 200 tunnin työskentely 4 viime kuukauden aikana riittää etuuksien saamiseen, mikäli 120h/kk ei täyty. Mahtava juttu!

Kortin pitäisi korvata 80% lääkärikäynneistä, mutta täytyy nyt vielä käydä kaikki paperit läpi oikein ajatuksella vakuutusasiamiehemme kanssa. Tällä hetkellä minulla on hirvittävän kallis lisävakuutus, joka korvaa kaikki kulut, jos joudun sairaalaan, mutta ei mitään muuta (lääkärikäynnit, lääkkeet jne). Toivottavasti saan sen nyt korvattua jollain tehokkaalla, mutta huomattavasti halvemmalla vaihtoehdolla... Täytyypä ottaa selvää ensi viikolla.

Valinnanvapaudesta, -varasta ja -vaikeudesta

Työkuviot näyttäisivät olevan selvenemään päin, vaikka ihan vielä mitään ei ole lyöty lukkoon. Ensinnäkin kävin viime viikolla haastatteluissa ja kielitesteissä yhtä hallintoassarin paikkaa varten. Älyttömän kiinnostava kokopäiväduuni mukavassa, kansainvälisessä työympäristössä. Innostuin tosi paljon myös siksi, että työnkuva on vähän kehitteillä ja siihen voisi vaikuttaa. Mutta: pari viikkoa sitten sain yhteenoton online-kielikursseja tarjoavasta firmasta ja he kyselivät, voisinko alkaa opettaa suomea heidän asiakkailleen. Ilmeisesti oppitunteja olisi 10-20 viikossa muutaman kuukauden ajan. Tarjous kuulostaa tietenkin aivan mahtavalta, kun tässä nyt kuitenkin ollaan kouluja käyty vuosikausia juurikin opetushommia varten.

Valinta pitäisi olla tehtynä tänään toimistojen sulkemisaikaan mennessä eli apua, ihan pian! Valinnasta tekee vaikean se, että siihen vaikuttaa niin monta tekijää... Mielessä pyörii vain, että toisaalta ja mutta sitten toisaalta. Yksi iso ongelma on, että hallintoassarin paikka on aika huonosti palkattu. Tienaan jopa respassa vähän enemmän tunnissa. Opetushommien ohessa voisin jatkaa siellä ja tuplata kuukausitulot, vaikka ihan hitosti hommiahan se tietäisi. Oppitunnit eivät suunnittele itse itseään...

Valitin ensin A:lle, kuinka vaikeaa on, että minun pitää tehdä päätös tänään. Sitten tajusin: saan tehdä päätöksen. Onhan se oikeasti ihan mieletöntä, että on vapaus ja varaa valita kahdesta aivan uskomattoman hienosta vaihtoehdosta. Kuitenkin valitettavan moni koulunpenkkiä vielä pitempäänkin kuluttaneista rehkii hotellisiivoojina tai myy BigMaciä toisensa perään päivät ja yöt läpeensä. Ei sillä, että noissa työpaikoissa olisi sinänsä mitään vikaa, mutta niissä pärjäisi kyllä vähemmälläkin teoreettisella opiskelulla. Sitäkin voi miettiä, mikä muu mainituissa kuin palkka ja työnteko itsessään voi motivoida sellaista, jolla oli ihan muita suunnitelmia, päämääriä ja unelmia.

Minun valintani ei voi mennä väärin, valitsen sitten kumman tahansa vaihtoehdon. Tai ainakin olen päättänyt lujasti uskoa niin, sillä muuten en saa päätöstä ikinä tehtyä. No, ehkä saisin, mutta olisinko siihen sitten kuitenkaan tyytyväinen?

Kello on jo viisi. Mikä siis on päätökseni?

Jatkaa respassa, koska olen luvannut olla siellä vielä 4 kuukautta. Koska siellä on töissä niin mukavaa porukkaa, etten halua jättää heitä pulaan. Koska työni on loppujen lopuksi aika jees. Otan vastaan opetushommat, koska loppupeleissä opettajahan minä kuitenkin olen. Kuitenkin yritän pitää tuntien määrän järkevänä, etten polta itseäni loppuun ennen vuodenvaihdetta. Nyt vaan sitten peukut pystyyn, että opetus lähtee sujumaan niin hyvin, että saan siitä ainakin muutamaksi kuukaudeksi tasaisen puolipäivätyön.

Taas yksi uskomaton päivä.

Herkkuhetkiä Barcelonassa

Mainitsinkin jo, että löysin loistavan ruokapaikan Barcelonassa ja tällaiset vinkithän on tietysti tarkoitettu jakoon. Ravintolan nimi on Menage à Trois ja se sijaitsee aivan Las Ramblas -kävelykatujen tuntumassa, pari korttelia Placa Catalunyalta. Keskeisestä sijainnista huolimatta kyseessä ei ole mikään turistirysä, vaan oikein sympaattinen paikka, joka ei sitten ole ranskalainen, vaikka nimestä niin voisi päätelläkin.

Otin kolmen ruokalajin Menu del Dian, joka kustansi 15 euroa. Kaikkia ruokalajeja taisi olla listalla kaksi, joista sain siis valita yhden. Alkuruoka oli kanasalaattia, jonka maut olivat kohdallaan. Se oli sitä paitsi tosi monipuolinen. Pääruuaksi sain possunkyljyksen, jonka seurana oli bataattia, mangoa ja kirsikkatomaattihöystöä. Ja se oli niiiiin hyvää!!! Jälkkäri ei ollut kovin erikoinen, vaikka ihan ok kuitenkin. Valitsin uunissa haudutettuja rypäleitä katalonialaisen kermahyydykkeen kera, koska tarjoilija suositteli sitä. Toinen vaihtoehto flan olisi ehkä ollut parempi, tai ainakin siltä se näytti, kun tiirailin naapuripöytiin... Menuun sisältyi myös oikein kelvollinen viini, jota riitti peräti kahteen kunnon lasilliseen.

Jouduin lähtemään ravintolasta vähän kiireellä, mutta olin silti kaiken syömisen ja juomisen jäljiltä niin onnellinen, ettei se paljon haitannut. Menkää siis ihmeessä Barcelonan asukit tai kävijät tutustumaan tähän ihanaan pikkuravintolaan. :)

Bonustelua

Viikko sitten oli tarkoitus käydä puhelinkaupassa säästämässä eli tarkastamassa, missä mallissa sopimukset ovat ja viilaamassa niitä järkevämmiksi. Kun sama taho vastaa meidän huushollissa lankapuhelimesta, internetistä, televisiosta ja kahdesta kännykästä, on ihan fiksua käydä silloin tällöin keskustelemassa soppareista.

Siinä on kuitenkin yksi iso ongelma. Koska olemme niin hyviä asiakkaita, että otamme kaikki palvelut samasta firmasta (ihan niin kuin Monacossa olisi varaa valita, heh heh), saamme bonuksia. Ja kuten aina bonusten suhteen, niitä voi käyttää vain tietyillä ehdoilla, tiettyihin tuotteisiin (eikä esimerkiksi sopimuksiin). Ei tarvittu kuin taikasanat 'yhteensä 300 euroa bonusta ja jopa 200 euroa muita alennuksia' ja etujen hyödyntäminen tuntui yhtäkkiä aivan olennaisen tärkeältä.

Oivallinen myyntimies halusi nähdä puhelimeni. Katsottuaan hetken vanhaa, naarmuista Nokiaani, joka on joutunut mm. kynsilakkaonnettomuuden kohteeksi, alkoi hän latoa uutuuttaan kiiltäviä älypuhelimia käteeni. Aluksi otin homman huumorilla ja nauroin kolkosti hänen tarjoamalleen Sony Ericssonille. 5 minuutin päästä seisoin kaupassa Samsungin Nexus S tiukasti käteen puristettuna, enkä halunnutkaan enää päästää siitä irti! Kauppiaan näyttäessä minulle, miten puhelin toimii, A:kin rakastui siihen päätä pahkaa ja halusi itselleen samanlaisen.

Periaatteessa tuli tehtyä tosi hyvät kaupat ja puhelin on itse asiassa aivan loistava. Mutta miten sitä voi ihminen noin hairahtua sivupoluille? Tulihan toki säästöjäkin tehtyä: yksi ylimääräinen liittymä lakkautettiin, puhepaketteja muokattiin ja tv:kin taitaa mennä lähiaikoina telakalle, kun ei sieltä tule yhtään mitään. Toisaalta omaan kuukausilaskuuni tuli 12 euron korotus datapaketista, mutta älypuhelimella nyt ei vaan ole paljon käyttöä ilman internetiä.

En silti kadu. Viikon kokemus käytöstä on ollut valaiseva. Koko pitkän Nokia-historiani aikana olen ehkä hakenut pari soittoääntä netistä. Muuten olen pääasiassa kuluttanut näppäimistöä pommittamalla tekstareita ympäriinsä, kuunnellut vähän musiikkia ja tietenkin soitellut ympäriinsä. Nyt minulla on puhelimessani mm. piano, jolla voi soitella pieniä melodioita ja vaikka äänittää niitä! Aamuisin luen bussissa uutiset näppärästi ja olen vaihteeksi maailman menossa mukana. Barcelonassa löysin aivan ihanan ravintolan TripAdvisorin Barcelona-oppaan avulla ja pysyin selvillä suunnista karttaa käyttäen. Mahdollisuudet ovat rajattomat... ja meikä on ihan innoissaan!

Huomenna kutsuu...

... Barcelona! :) Sarjassamme ex tempore road trippejä on siis vuorossa Espanjan Katalonia. Huomenna alkuiltapäivästä lähdetään ajelemaan. Eka stoppi on 590 kilometrin päässä Gironassa, jossa yövymme mennen tullen. Lauantaina A pudottaa minut Barcelonassa kyydistä ja jatkaa matkaa vielä sadan kilometrin verran omiin tapaamisiinsa. Minulle on tiedossa vapaata kuljeskelua ja katselua, kunnes A poimii minut paluumatkalla taas kyytiin. Kivaa päästä vaihtamaan maisemaa!